KARL TONNING. Saanko kirjoittaa teille? Selittää teille?
ALBERTA. Niin usein kuin haluatte.
KARL TONNING. Ja vastaatteko minulle?
ALBERTA. Joka kirjeeseen.
KARL TONNING. Kiitos! — Silloin kaikki selviytyy. Ja pitääkö minun nyt
mennä?
ALBERTA. Niin, lähtekää nyt.
KARL TONNING (seisoo hetken aikaa ja katselee häntä, kiiruhtaa
sitten lähemmäksi ja tarttuu hänen käteensä, jota hän suutelee
kunnioittavasti, sydämellisesti).
ALBERTA. Voikaa hyvin!
KARL TONNING (kohoaa). Kiitos! — Voikaa hyvin! (Menee).
ALBERTA (seisoo paikoillaan, huumautuneena).
ROUVA ARVIK (tulee, pysähtyy, katselee häntä, kunnes Alberta tointuu ja
heittäytyy liikutettuna hänen syliinsä).
MARNA. HELENA (tulevat myös paikalle).
ALBERTA (tointuu. Kun ei kukaan sano mitään, katselee hän toisia. Yhä
liikutettuna hän kysyy). Miksi te ette sano mitään? — Teinkö tyhmästi?
HELENA (tulee). Minä tulin vain niin liikutetuksi. (Kääntyy pois).
MARNA (tulee myöskin, mutta kääntyy pois ja jää yksin seisomaan).
ALBERTA (äidilleen). Sinä näytät niin vakavalta, äiti? Minä ajattelin
sinua koko ajan, Minä luulin, että sinä iloitsisit siitä.
ROUVA ARVIK. Niin minä iloitsinkin.
ALBERTA. Niin, entäs sitten —?
ROUVA ARVIK. Oi, — se on heittänyt niin omituisen valon minun omaan
avioliittooni. Tässä oli jotakin niin kokonaista. Siitä kehittyy
varmaan jotain koko elämän ajaksi. (Käy istumaan Hetken äänettömyys).