ARVIK. Helena!
HELENA (pysähtyy). Isä!
ARVIK. Kuulehan —! Pari sanaa!
HELENA. Myöhemmin, isä! (aikoo seurata toisia).
ARVIK. Ei nyt juuri!
HELENA. Mutta isä —?
ARVIK. Sinähän olet nyt kihloissa.
HELENA. Niin.
ARVIK. Etkä kerro sitä edes minulle!
HELENA (lähenee). Kyllä; — mutta setä sanoi — (Pysähtyy).
ARVIK. — että hän puhui jo minun kanssani?
HELENA. Niin.
ARVIK. Riittääkö se?
HELENA. Ei. — Olihan minunkin aikomukseni... Mutta sitten tuli kaikki
tämä väliin. Suo anteeksi, isä! Mutta enkö saa nyt mennä Marnaa
vastaan, minä myöskin?
ARVIK. Sinä menit heti kertomaan äidillesi.
HELENA (on vaiti).
ARVIK. Ja nyt sinä ajattelet vain, miten päästä minusta irti.
HELENA. No mutta, isä —?
ARVIK. No, no. Ei huolita siitä. Tule tänne.
HELENA (tulee lähemmäksi).
ARVIK. Pidätkö sinä hänestä?
HELENA. Vielä sinä kysyt?
ARVIK. Mutta onhan hän vanha.
HELENA. Sitä minä en huomaa.
ARVIK. Kun hän tulee oikein vanhaksi ja sinä olet vielä nuori...?
Oletko ajatellut sitä?
HELENA. Että minun sitten pitää auttaa häntä? Hoitaa häntä?
ARVIK. Niin.
HELENA. Se tulee olemaan minulle kaikkein rakkainta.
ARVIK (iloisesti). Sinä olet kiltti tyttö, sinä!
HELENA. Kiitos! — Saanko nyt mennä?
ARVIK. Heti! Vielä yksi asia... Hänellä on voimakkaat intohimot, tuolla
miehellä. — Eikö loukkaa sinua —?
HELENA. En ymmärrä sinua.
ARVIK. Se ei siis loukkaa sinua?
HELENA. Ei, päinvastoin!
ARVIK. Vai niin! Sinä olet oikein kiltti tyttö!
HELENA. Saanko nyt mennä?
ARVIK. Mennään yhdessä!
(Tarttuu hänen käsivarteensa. Poistuvat vasemmalle Tyhjä näyttämö).
KARL TONNING (tulee oikealta, synkkänä, varmana. Pysähtyy, katselee
ympärilleen. Varsinkin toisen kerroksen ikkunoihin oikealle. Hänen
kasvoissaan ja ryhdissään kuvastuu harmia ja intohimoa. Hän seisoo
hetken aikaa hiljaa ja tuumii. Äkkiä hän kuulee ääniä vasemmalta.
Vetäytyy taammaksi ja katsoo ulos, astuu takaperin varovaisesti
oikealle).