ALBERTA. Tuo ylpeä, kunnianhimoinen Marna!
HALL (rouva Arvikille). Minun täytyy sanoa samoin kuin sinäkin: viiden
kuukauden avioliiton jälkeen!
ARVIK. Viidessä kuukaudessa ehtii kokea paljon, ystäväni.
ROUVA ARVIK (terävästi). Mitä sinä sillä tarkoitat?
ALBERTA. Niin, mitä sinä sillä tarkoitat?
ARVIK. No —! Ettei Marna sovi hänelle.
KAIKKI KOLME NAISTA. Ei sovi hänelle?
ROUVA ARVIK. Mitä se merkitsee?
ARVIK. Ei sovi hänen tarpeitansa varten. (Hiljaa Hallille). Niin, miten
minä sen sanoisin?
HELENA. Marnaa ei saa tahrata millään tavalla!
ARVIK. Tahrata —?
HELENA. Hän on erinomainen ihminen.
ALBERTA. Kaikki, jotka tuntevat Marnan, pitävät hänestä.
ROUVA ARVIK. Marna on voimakas luonne. Hieno, hyvä luonne. Se ei ole
yhtään tavallista.
ALBERTA. Minä en lainkaan ymmärrä tätä!
ARVIK. Marnalla on monta hyvää ominaisuutta. Mutta sopiiko hän
aviovaimoksi?
KAIKKI KOLME NAISTA. Aviovaimoksi?
ROUVA ARVIK. Etkö sinä ollut itse mukana häntä naittamassa?
ARVIK. Olin kyllä. Hän tahtoi kaikin mokomin. Siihen ei voinut sanoa
mitään. Ja te tahdoitte sitä kaikki. (Rouva Arvikille erikseen).
Varsinkin sinä. (Astuu samalla askeleen sivulle).
HALL. Mutta jos sinä epäilit, niin miksi et sanonut suoraan?
ARVIK. Epäilin tai en epäillyt. Ei se minusta riipu. Kun nuo neljä
pitävät yhtä. Silloin asia on jo ratkaistu.
ALBERTA. Ei, ei huolita taas puhua tästä asiasta! — Mutta mitä se
merkitsee, että niin lahjakas ja hienotunteinen nainen kuin Marna, —
niin hyvä ja suloinen —, ettei hän kelpaa muka aviovaimoksi?
ARVIK. Tässä on kysymys asioista, joista — ei ole niinkään hyvä puhua.
ROUVA ARVIK. Mistä esimerkiksi?
ARVIK. Jos voisin mainita esimerkkejä, niin voisin kertoa koko asiankin.
ROUVA ARVIK. Mitä verukkeita nuo ovat?
ARVIK. Minä en usko, että Marna yksin, vaan hyvin monet muutkin naiset
eivät sovi aviovaimoiksi.
ALBERTA. HELENA. Minkä vuoksi?
ALBERTA. Sanohan toki minkä vuoksi?
HALL. En tunne Marnaa; mutta minäkin olen sitä mieltä, että yhä
useammat naiset ovat sopimattomia avioliittoon. Kultuuri näyttää
kulkevan siihen suuntaan.
ROUVA ARVIK. Ovatko he liian itsenäisiä?
HALL. Sitä myöskin. Mutta en minä tahdo sanoa, että se olisi mikään
onnettomuus.
ARVIK. Ei, ei! Mutta he tahtovat kaikki mennä naimisiin! Siinä
onnettomuus on.
ALBERTA. HELENA. Mistä sinä sen tiedät?
ROUVA ARVIK. Älkää välittäkö hänestä, lapset! — Mutta miksi syy
pannaan naisten niskoille? Minun luullakseni miehet tulevat yhä
sopimattomammiksi avioliittoa varten.
HALL. Aivan niinkin. Kumpaisetkin. Siihen suuntaan kehitys käy. Olet
aivan oikeassa.
ROUVA ARVIK. Mutta mitä se tätä asiata koskee? Emmehän me ole
naiskokouksessa? Emmehän me pohdi avioliittokysymystä? Puhukaa suoraan!
ALBERTA. HELENA. Niin, antakaa tulla!
ROUVA ARVIK. Miksi Marna on sopimaton aviovaimoksi? Siksikö että
hänellä on liikeälyä? Sillä sitä hänellä on. Senkö vuoksi, että hän on
riippumaton miehestään, siksikö hän on sopimaton? Silloin kai minäkin
olen sitä?
ARVIK. Ehkä. Ehkäpä se riippuu siitä.
ROUVA ARVIK. Ja sen sinä sanot minulle.
ARVIK. Niin, miksikä en? Minä tarkoitan, se vie naisen ajatukset,
naisen harrastukset ja intohimot toisaalle. Ja se tuntuu miehestä
ikävältä. Siitä huolimatta he voivat kumpikin olla erinomaisia ihmisiä.
Mutta he eivät sovellu yhteen.
ROUVA ARVIK (mahtipontisesti). Onko mies niin monipuolinen, että hän
voi vaatia itselleen lahjakkaan naisen kaikki ajatukset, harrastukset
ja intohimot? Voiko hän tyydyttää niitä kaikkia? — — Ei, ei huolita
olla narrimaisia! Katsokaamme pikemmin asiaa toiselta kannalta:
miksi hän on tyytymätön sellaiseen naiseen kuin Marna on? Onko mies
luonteeltaan pintapuolinen, kevytmielinen? Eikö hän ole uskollinen? Vai
onko hän irstas? Minä alan jo ymmärtää!
ARVIK. Siitä ei ole kuin viisi kuukautta, kun hän sinun — sekä teidän
muittenkin mielestä oli kaikkein miellyttävin ja kelvollisin mies koko
maailmassa!
ALBERTA. HELENA. Älä huoli vastata hänelle, äiti!
ARVIK. Se on kai viisainta.
ROUVA ARVIK. Sinä et puhu suoraan! Sinä salaat jotakin. Miksikä juuri
Marna olisi niin sopimaton avioliittoon?
ARVIK. Avioliittoon tuon miehen kanssa! Minä sanoin: tuon miehen kanssa.
ALBERTA. HELENA. Ei, sitä sinä et sanonut!
ALBERTA. Sinä sanoit "sopimaton aviovaimoksi". Aivan yleisesti.
ARVIK. No, ainakin minä sitä tarkoitin. Ehkäpä hän sopisi jollekin
muulle aviomiehelle.
ROUVA ARVIK. No eiköhän: Marna!
ARVIK. No niin. Mutta Marnan mies on myöskin ihminen. Hänellä on
vaatimuksia avioliiton suhteen, — joita Marnalla ei ole.
ROUVA ARVIK. Mitä vaatimuksia? Sinä olet oikein kiusallinen.
ALBERTA. HELENA. Niin, mitä vaatimuksia?
ARVIK. No niin, saakeli soikoon, sellaisia, jotka pakoittavat miehen
ottamaan itselleen jalkavaimon.
(Äänettömyys).
ALBERTA (purskahtaa nauruun). Ei totta tosiaan, sellaisia vaatimuksia
Marnalla ei voi olla!
HELENA (samoin). Ne hän saa pitää itse hyvänänsä!
ALBERTA. Sellaista ei Marna voi hyväksyä! Siinä sinä olet oikeassa.
HELENA. Se ei sovi Marnalle!
ALBERTA. Vai onko herra nähnyt hyväksi hankkia itselleen jalkavaimon!
Onpas se hienoa! Onko se joku talon väestä? Keittäjäkö? Vai sisäkkö?
HELENA. ALBERTA. ROUVA ARVIK (miehelleen). Arveletko todellakin, että
Marnan pitäisi suostua sellaiseen?
ARVIK. En minä ole sitä sanonut! En millään tavalla! — Se on aivan
yksilöllistä.
HALL (Arvikille). Mitä leikkiä sinä nyt lasket? Yksilöllistäkö?
ARVIK. Ei, ei! Mutta onhan aivan turhaa keskustella tästä asiasta! He
ovat eronneet! Mies matkustaa pois.
MOLEMMAT NAISET. Mieskö matkustaa?!
ARVIK. Hän on jo kauan aikonut lähteä matkalle. Ja kun tämä nyt
vielä tuli lisäksi — Minä sain eilen kirjeen häneltä; tänään sain
sähkösanoman. Hän matkustaa. Se on kaikkein sopivinta. Eikö totta?
ROUVA ARVIK. Kyllä. Niin minäkin arvelen. — Minne hän matkustaa?
ARVIK. Hänellä on aina ollut halu lähteä Austraaliaan.
TOISET. Austraaliaan?!
ARVIK. Hän on sukkela mies. Kyllä hän pääsee eteenpäin missä tahansa.
Ja Austraalia on tulevaisuudenmaa!
ROUVA ARVIK. Niillekö, jotka haluavat pitää sekä vaimoa että
jalkavaimoa? Sitä minä suuresti epäilen!
ALBERTA (Arvikille). Niin, sillä ei suinkaan hän matkusta yksin?
HELENA (Arvikille). Ottaako hän keittäjän mukaan?
ALBERTA. Vai sisäkön?
ROUVA ARVIK. Hän ottaa kumpaisenkin! Muuten hänellä ei ole sekä vaimo
että jalkavaimo!
ALBERTA. Hän ottaa molemmat mukaan! Tietysti!
ARVIK. En minä tiedä mitä hän tekee. — Sen minä vain tiedän, että se on
hänen oma asiansa.
ALBERTA. HELENA. Tietysti!
ROUVA ARVIK. Jumalan kiitos!
ALBERTA. Mutta saammehan me siltä kysyä?
HALL (on sillä välin astunut hymyillen peremmälle ja pysytellyt siellä.
Nyt hän astuu reippaasti esiin). Eiköhän Marna tule tuolta?
ALBERTA. HELENA. Joko nyt?
HALL. Minä näen alhaalla tiellä naisen — hän astuu hitaasti ylöspäin.
Sen mukaan kuin voin nähdä komea nainen.
ALBERTA. HELENA. Se on varmaan Marna.
ROUVA ARVIK. Lapsi parka! (Arvikille). Ja tässä sinä vaan lasket
leikkiä! Ja saat meidät muutkin yhtymään siihen! Mennäämpä kaikki häntä
vastaan!
ALBERTA. HELENA. Mennään!
HALL (tarjoo rouva Arvikille käsivartensa. Alberta ja Helena jäljessä).