HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin.
Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen.
Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja.
Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat
vastaväitteet.
ALVILDE. Kyllä minä sen ymmärrän. Onneksi olkoon, isä!
HALL. Kiitos, kiitos! (Syleilee häntä). Sinä itket?
ALVILDE. Ei se tee mitään, isä! (Kääntyy pois).
HALL. Oi, — tätä minä juuri pelkäsin.
ALVILDE. Älä huoli pelätä.
HALL. Se koskee niin kipeästi minuun, lapsi!
ALVILDE. Se on nyt vain ensi alussa.
HALL. Luuletko —?
ALVILDE. Aivan varmaan. Varsinkin jos saan nyt matkustaa pois.
HALL. Heti paikallako? Puhumatta...?
ALVILDE. Puhumatta kellekään.
HALL. Alvilde. —?
ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan
tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa
kunnes... (vaikenee).
HALL. Minä ymmärrän.
ALVILDE. Kaikille on parasta, kun en ole täällä. Etkö usko?
HALL (pahoillaan). Ehkä kyllä.
ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä
on jo antanut minulle matkarahat.
HALL. Lontoon matkaako varten?
ALVILDE. Lontooseen, Hawkinsien luo.
HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada
rahaa irti.
ALVILDE. Minulla on jo. Tässä näin.
HALL. Näytähän!
ALVILDE (näyttää).
HALL. Noin paljon! Tämäpä vasta on yllätys.
ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa
heti paikalla?
HALL. Nytkö —?
ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään
mukaan. Minä ostan Lontoossa.
HALL. Sinä lähtisit siis nyt kaupunkiin? Ja sitten —?