ALVILDE (ei sano mitään, mutta voi huomata, mitä hän tuntee).
ARVIK. Arveletko, että se voi käydä päinsä?
ALVILDE (katsomatta ylös). Käydäkö päinsä —?
ARVIK. Että vanha mies...
ALVILDE (reippaasti). Isä ei ole vanha. Ei missään suhteessa!
ARVIK. Suo anteeksi! Että vanhemman puolinen herra...
ALVILDE. Isä ei ole mikään vanhemmanpuolinen herra.
ARVIK. Ei, ei. Ei tietystikään. Hän on vielä nuori, sinun isäsi.
Hyvinkin nuori vielä. Melkein yhtä nuori kuin minä. Tunteiltaan.
Aisteiltaan.
ALVILDE. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ARVIK. Älä kiivastu! Minä tarkoitan, että hän osaa panna arvoa kaikkeen
pyöreään.
ALVILDE. Mihin —?!
ARVIK. Kaikkeen mikä on nuorta ja pyöreää. Kaikkeen mikä on pyöreän
tiedotonta, — mitä minä sanonkaan: pyöreän koskematonta. Ja kaikkeen
pyörivään. Päähänpistoihin ja muuhun sellaiseen, mikä vain pyörii
itsensä ympäri, hajanaisiin ajatuksiin. Kaikkeen mikä pyörii niinkuin
haihtuvat hetket.
ALVILDE. Mitä ihmettä —?!
ARVIK. Hän ihailee sitä, mikä ei kosketa maata, vaan joka käyttää
jalkojaan vain lentämiseen ja maata ponnistuslautanaan. Elää
ilmassa, eeterissä. Ja kuitenkin on niin kiinni maassa... ei, niin
lämminverinen, niin arka meidän käsissämme, että me mielestämme
seisomme itse elämäntoiminnan lähteen partaalla. Mutta me emme saa
koskea siihen, ei, ei! Vaikka meillä olisi hyvinkin suuri halu.
Vain tanssiessa se käy päinsä. Tanssissa; mutta silloinkin tuntuu
siltä, kuin pitelisi kädessään pientä elävää lintua ja kuulisi sen
sydämentykytyksen. Ei se kuitenkaan saa olla mikään kana; sillä se
tahraisi pyhyyttä.
ALVILDE. Oletko sinä aivan hullu, setä?
ARVIK. En, tyttöseni. Mutta minä olen tottunut yksinäisyydessäni ja
kirjojeni ääressä analyseeraamaan tunteitani.
ALVILDE. Sinusta ei voi koskaan tietää, puhutko pilaa vai vakavasti...
Ah! Sinä pilkkaat isää! Sinä karrikeeraat häntä!
Sen minä sinulle kostan, niin totta kuin minä elän! Sen sanon sinulle
vasten silmiä, setä! Varo itseäsi!
ARVIK. Kaikista pikkutytöistä ei kukaan ole yhtä herkullinen kuin sinä.
Se on minun juhlallinen vastaukseni!
ALVILDE. Niin, kyllä sinä vielä saat —!
ARVIK. Koska hän hakkailee minun tytärtäni, niin enkö minä saa
hakkailla hänen tytärtänsä?
ALVILDE. Hän hakkailee vain yhtä ainoaa. Mutta sinä hakkaat meitä
kaikkia. Silloin kun olet sillä päällä. Siinä on ero teidän kahden
välillä.
ARVIK. Mutta minä en pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,
Alvilde. Ja vain peittääkseni tunteitani minä hakkailen niitä toisia.
ALVILDE. Kuinka herttainen sinä olet. — Minäpä kerron sinulle jotakin,
jota sinä et yhtään tiedä.
ARVIK. Mitä sitten —?
ALVILDE. Että me olemme rakastuneet sinuun, kaikki.
ARVIK. Onko se mahdollista?
ALVILDE. Niin, sillä nykyään meissä nuorissa tytöissä on herännyt aivan
kuin uusi suunta. Me suosimme vanhempia miehiä. Me pidämme heistä
enemmän kuin muista. Me haemme heidän seuraansa. Etkö ole huomannut
sitä, setä?
ARVIK. En.
ALVILDE. Onko se mahdollista? Juuri tänään kuulimme kolmannesta
nuoresta tytöstä, joka on mennyt kihloihin jonkun vanhanpojan kanssa.