Minun mielipiteeni oli ja on yhä edelleenkin se, ettei Marnan pitäisi
olla siellä. Hän ei sovi avioliittoon.
HALL. Miksi hän sitten meni naimisiin?
ARVIK. Siksi, että hän välttämättä tahtoi. Vähällä hän oli mennä
naimisiin jo pari kertaa ennenkin.
HALL. Mutta sittenkin —? Olethan sinä hänen isänsä?
ARVIK. On hänellä äitikin. Ja äiti pitää aina lastensa puolta. Ja
lapset ovat aina yhtä mieltä äidin kanssa.
HALL. Tietysti.
ARVIK. "Tietysti", sanon minäkin. Mutta hän ei tyydy vain siihen. Hän
ei voi tehdä mitään puolinaista. Hän ajattelee, tuntee samoin kuin
lapset ajattelevat ja tuntevat. Hän elää kokonaan heissä.
HALL. Ja omissa liikeasioissansa.
ARVIK. Ja omissa liikeasioissansa. Niitä hän ei koskaan laiminlyö. Hän
on oikea nero.
HALL. Ja hänen liikeasiansa ovat tehneet hänet riippumattomaksi.
ARVIK. Tietysti. Kyllä minä sen saan tuntea. Hän käy joka aamu
kaupungissa. Jos lapset ovat hänen kanssaan, niin he jäävät sinne.
Heillä on paljon puuhia, joista minä muka en tiedä mitään.
HALL. Etkö sinä sano mitään?
ARVIK. Siitä tulisi vain kiistaa, ja sitä minä en siedä. Sitä paitsi
näin on hauskempikin olla. — — —
Mutta sen jälkeen kuin tyttäret tulivat täysikasvuisiksi ja tuo
iankaikkinen kosinta alkoi, ei täällä ole enää hetkenkään rauhaa. Koko
talo huojuu. Kaikki ovet ovat selkosen selällään. En minä edes tiedä,
kuka menee ulos tai astuu sisään.
Ja kaikki nuo ystävättäret! Kaikki rakastumiset ja loukkautumiset.
Ja kaikki turhanpäiväiset jaaritukset! Salakihlautumisia ja
julkikihlauksia ja purettuja kihlauksia... minun pääni menee aivan
pyörälle.
Entäs äiti? Hän on kuin kala vedessä. Hän on rakastunut jokaiseen,
johon toisetkin ovat rakastuneet. Kun rakkaus on sammunut, niin
hänenkin tunteensa on lopussa. Kaksi vanhinta on ollut kaikkein
pahinta. Nimittäin kovin vaihtelevia. Varsinkin Alberta. Äiti on aina
mukana!
HALL. Ei kuitenkaan aina.
ARVIK. Eikö aina? — Ah, sinä tarkoitat tuota Karl Tonningia?
HALL. Niin.
ARVIK. Aivan oikein. Se on jotakin uutta.
Mutta Karl Tonning olikin hänen kapteeninsa, kun hän ansaitsi
kokonaisen omaisuuden venäläis-japanilaisessa sodassa. Hänestä hän
pitää todellakin.
HALL. Hänhän ei kuulu olevankaan mikään tavallinen mies.
ARVIK. Ei ensinkään. Ei myöskään lahjoiltaan. Ja paha kyllä hän ei ole
temperamentiltäänkään mikään tavallinen mies. Hän ampuu ihmisiä!
HALL. Hyi sentään!
ARVIK. Hän ampui kaksi malaijilaista. Mutta näyttääpä siltä, kuin ei
Alberta tahtoisikaan tulla ammutuksi, salaperäisesti ja leikillisesti
Sen minä ainakin olen saanut aikaan.
HALL. Sen olen kuullut.
ARVIK. Alku oli kovin kiihkeä. Mutta nyt —!
HALL. Huvittaako tuo asia sinua?
ARVIK. Tietysti se huvittaa minua. Tuntuu melkein siltä, kuin minäkin
olisin hiukan mukana.
Muuten minä olen kaiken ulkopuolella. Aivan kuin vieras omassa
kodissani. Jollei minulla olisi taloa — sillä maanviljelys huvittaa
minua —
HALL. Sen olen huomannut.
ARVIK. Aivan tavattomasti! Jollei minulla olisi taloa, niin lähtisin
matkoille. Kunnes kaikki olisi ohitse. Olen usein tuuminut sitä. Ja
silloin minun mieleni tekee lähteä varsinkin Austraaliaan.
HALL. Austraaliaanko?! — Sinäkö?! Joka et koskaan matkusta.
ARVIK. Se on varmaan kaikkein mieltäkiinnittävin paikka maailmassa.
HALL. Lähinnä kotiasi, lanko.
ARVIK. Onko minulla sitten mielestäsi kotia? Mutta kylliksi tästä
asiasta! —
Minä olen pitänyt sinua viime aikoina silmällä. Viihdytkö sinä täällä?
HALL (äkkiä vilkkaasti). Kyllä, se on varma.
ARVIK. Ja nyt, kun minä kuulin, että olet ruvennut saarnaamaan
rakkaudesta...
HALL. ... Avioliitosta...
ARVIK. Avioliitosta, — sitä parempi! Silloin minä tulin ajatelleeksi
kaikkia näitä pikkutyttöjä. Mahtaa olla hauskaa norlantilaiselle
papille, kun hän joutuu keskelle tuollaista iloista joukkoa.
HALL. Erittäin hauskaa.
Sinä sanoit vasta, että minun kanssani on helppo puhua, sillä minä
ymmärrän aina heti paikalla.
Sitä samaa minä olen täällä teidän joukossanne tuntenut. Täällä on niin
paljoa helpompi olla. Minun ajatukseni arvataan, ennenkuin ne ovat
muodostuneet sanoiksikaan.
ARVIK. Ja se inspireeraa puhujaa?
HALL. Niin, inspireeraa. Kuinka nuo pikkutytöt esim. ovat mullistaneet
ja sekoittaneet kaikki minussa. Ja kuinka paljon he ovatkaan antaneet
minulle? On täytynyt kai elää niinkuin minä, näin kauan kaiken
ulkopuolella voidakseen ymmärtää sitä.
ARVIK. Kyllä minä ymmärrän, (levollisesti) Sillä minäkään en voi pitää
puoliani heidän joukossaan.
HALL. Pitää puoliasi?
ARVIK. Minä tarkoitan, että se tarttuu.
HALL. "Tarttuu" ei ole oikea sana.
ARVIK. Ei, ei.
HALL. He suorittavat ikäänkuin suuren siivouksen ihmisen sielussa.
ARVIK. Niin, se on ehkä selvempää.
HALL. Esim. kuinka hirveän kömpelöjä me olemme. Mutta heidän parissaan
kömpelyys katoaa. Sillä he —
ARVIK. Oo —!
HALL. Heille maailma on vain ponnistuslauta. Ilma on heidän oikea
valtakuntansa. Eeteri. Nuoren tytön tanssi...
ARVIK. Niin, hänen tanssinsa!
HALL. ... Eikö se ole kaikkein suloisinta taidetta? Sitä minä ainakin
tahtoisin väittää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
ARVIK. Kyllä!
HALL. Se on elämänvoiman kauneinta säteilyä, kauneinta mitä maailmassa
voi olla. Niin, sanoppa jotakin kauniimpaa?
ARVIK. Ei, ei.
HALL. Eivätkä he itse tiedä siitä mitään! Se ei ole yhtään
itsetietoista. Aivan kuin kukat ja linnut.
ARVIK. No, kyllä he ovat aika veitikoita. Kyllä he sen tietävät.
HALL. Tietävät — eivätkä sittenkään tiedä. Milloin he ovat aivan
itsetiedottomia, milloin suuria veitikoita. Sellaista ei kukaan voi
vastustaa.
ARVIK. Hohhoo!
HALL. Niin, sinuun se ei tietystikään tee samaa vaikutusta. Mutta
minä, joka tulen kaukaa pohjan periltä, yksinäisyydestä ja kirjojen
äärestä, tuosta kylmästä, köyhästä talvipimeydestä... minä näen
kultuuririkkautta siinä.
ARVIK. Kultuuriako —?
HALL. Aivan niin! Säkenöivää kultuuria! Silmissä, eleissä, liikkeissä,
käynnissä, puheessa... Niin, sinä et sitä huomaa; sinä elät siinä
mukana. Mutta minä, jolle kaikki on uutta, näen sen. — Mitä suurempi
kultuuri, sitä voimakkaammin, nopeammin se säkenöi.
ARVIK. Niin, säkenöi.
HALL. Entäs muodot! Nuo koskemattomat, pyöreät...
ARVIK. Kuules rovasti!
HALL. Rovasti tai ei, minä olen ihminen. Minä tanssin, minä urheilen.
Minun aistini ovat täydessä voimassa. Siksi tämä uusi vaikuttaa minuun
kuin kevätlaulu.
ARVIK. Perhana! Anteeksi — sinä tahdoit sanoa —?
HALL. Minä aioin sanoa, että tuo muotojen koskemattomuus ja pyöreys
ilmenee myös ajatuksissa.
ARVIK. Ajatuksissako?
HALL. Ajatuksissa myöskin! Ei mitään pitkiä viivoja, ei mitään
jatkuvaisuutta. Kaikki pyörii vain ympäri, toinen rengas sulautuu
toiseen. Toinen asia toiseen. Milloin sinne, milloin tänne. Ei mitään
yhteyttä. Ei edes ajassakaan. Kaikki on vain hetkellistä.
ARVIK. Hetket ovat katoavia!
HALL. Varo tuota katoavaisuutta! Jos me takerrumme tuollaiseen
renkaaseen — niin jumala meitä armahtakoon! — Emmehän mekään ole kovin
kömpelöjä; me liidämme heidän mukanansa ennenkuin tiedämme asiatakaan.
ARVIK. Mutta lentäminen on hauskaa!
HALL. Niin vapauttavaa, irroittavaa! Kaikki taakat kohoavat hartioilta,
ei mikään merkitse mitään, me olemme kevyitä ja vapaita — hetken
aikaa, silmänräpäyksen verran! Mutta millaisia hetkiä, millaisia
silmänräpäyksiä! Jäljestäpäin ne lämmittävät ja nuorentavat meitä vielä
kauan keskellä työtämme.
ARVIK. Ne seuraavat meitä!
HALL. Ne seuraavat meitä. Se on oikea sana! Ne seuraavat meitä! Ne
valavat kirkkauttaan kaikkiin meidän ajatuksiimme.
ARVIK. Kuulehan —?
HALL. Mitä.
ARVIK. En mahda sille mitään; mutta minun täytyy alituisesti koettaa
kosketella heitä.
HALL. Ei, ei! Ei sitä! Ei, ei! Minä hillitsen itseäni. Kunnioituksesta
heitä kohtaan. Annappas kun sanon: kunnioituksesta kevään mestariteosta
kohtaan. Häveliäisyydestä suoraan sanoen.
ARVIK. Mutta sinähän tanssit heidän kanssaan?
HALL. Niin, siinähän se on! Ei minulta halua puutu!
ARVIK. Tietysti.
HALL. Tuo pehmeä, sykkivä, lämmin olento minun käsissäni, — tuntuuhan
aivan siltä kuin olisi lähellä itse luonnonsalaisuutta, elämäntoimintaa.
Oletko pidellyt elävää lintua kädessäsi? Eikö siinä ole jotakin pyhää?
Oletko tuntenut, kuinka arka se on? Etkö sinä itsekin ala pelätä?
ARVIK. En. Kun minä otan kanan käteeni tunnustellakseni, onko sillä
munia....
HALL (antaa hänelle korvapuustin ja kääntyy pois hänestä).
ARVIK (hyväntahtoisesti). No, olipa tuo omituista elämäntoimintaa.
HALL. Sinä saastutat sen mikä on pyhää! (tarttuu päähänsä).
Mitä minä olen tehnyt? Kuinka minä saatoin noin kiivastua?! Suo
anteeksi! Anna anteeksi, hyvä ystävä!
(Käy istumaan ja peittää kasvonsa käsiinsä).
ARVIK. No, no —, lanko; mehän tunnemme toisemme.
Mutta voithan käsittää minun huomanneen, että jotakin uutta on tullut
lisään, (kumartuu hänen puoleensa).
Siunaa ja varjele, kuinka rovasti on rakastunut.
HALL (hätkähtää).
ARVIK. Onko se joku pikkutytöistä?
HALL. Onko se sinusta naurettavaa, lanko? Arveletko niin? Minun
ikäiseni —?
ARVIK. Sinun ikäisesikö? — — Yhtä nuori olen minä itsekin.
HALL. Sinäkö myöskin —?!
ARVIK. Kun uusi viini kukkii —!
HALL. — niin vanha alkaa käydä, (toistaa koko lauseen) — — Vai sinä
myöskin! — Yhteen naistako?
ARVIK (nyökkää).
HALL (äkisti). Mutta sinähän olet naimisissa?
ARVIK. Olenko minä sinun mielestäsi naimisissa?