Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin

seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien

poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka

rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella

olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka

oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi

pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka

Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut

pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin

suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut

koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui,

kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen

päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi

kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat

uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi

pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan

baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.

Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita,

kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle.

Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi

kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi

nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli

kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa

pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa

pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin

rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin

leveäteräisiä keihäitä.

Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia

teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava

ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa

muistuttava laite.

Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli

vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa

aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin

portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli

hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa

oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan

merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden

puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa

vuorijono.

Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone

mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä

kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän

varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut

mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta

ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.

Sodan uhka.

Mpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta

kylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren

tulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin

tehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa

vilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten

päällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen

oli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään.

»Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme

elefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.»

He toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin,

että vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo

hiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.

Hyvä sydän mustia kohtaan.

Asia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti

kaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei

vieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he

eivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta

heimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone

heti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät

hyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään.

Mpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä

joen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie

Teteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio

vaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.

Sambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan.

Livingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä,

mutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai

täällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin

nuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea,

että majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että

leijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena

onkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren

hyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen

vuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin

lähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät

sarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan

löydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras

pesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että

naaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman

ravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras

lihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.

Matkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen

veroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita

olikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei

ottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan,

ja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen

jättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin

ristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi

käydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut,

antoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti

ylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen

syyllisyytensä varma.

Livingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli

Moffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin

tunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista

ja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin

ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan

joukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli,

joita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon

aamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin

saapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä

ystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei

oltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli.

Retkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan

poika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta

ja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta

horisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä

leveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä

kuukautta.

Tete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin

varrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton

yhteiskunta.

Candido kertoo Njanjesta.

Livingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa,

jossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin

hän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä

hankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen

portugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä,

pohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat

Njanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori,

jolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt

kaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin

täynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat,

mutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut

aivan selvillä.

Livingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai

tietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota

luultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista

portugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään

alkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen,

jotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan

magneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he

valmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen

teollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt

maalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta

pois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty

ja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa

muurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja

Livingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.

Matka Afrikan poikki päättynyt.

Livingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he

saivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä

puunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat

itselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne

hän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen

kantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki,

saapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli

ensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki

merestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta,

jotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João

Baptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman

matkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta

(1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin,

eivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota

raivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän

matkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet

maantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja

erään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman

matkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.

Heinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin

englantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat

laivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän

hartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä

kuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone

varoittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten

kuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi.

Kaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen

mielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä

myöten pohjaan.

Livingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta

huomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren

löytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen

seuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut.

Hänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo

yksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana

miehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret

kaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja.

Kuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen

työtään kohtaan.

Kun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren

matkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen

pohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista

tilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset,

fyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti.

Tähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja

longitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa

olivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut

mukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat

saattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista.

Erikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja

saavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On

siis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan

tarkoitukseen pidettiin suotavana.

Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.

Livingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan,

mutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura

saattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta

ja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi

hänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja

Keski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan

toimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin

johdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick

Murchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät

kaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.

Sangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle

koottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta

hänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai

vielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000

puntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan

matkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja

kuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen

veljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli

Englannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä

ja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin

ja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia

raaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja

orjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan

käytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta

suorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita

liittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu

eikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet

olivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat

voimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä.

Trooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein

varmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä

suuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.

Sambesin suistamo.

Retkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.

Kap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui

Itä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan

Sambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota

kristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä

vesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli

arvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat

heti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta

ei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat

Milambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko

suistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan

sitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja

vesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan

liete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia

hietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse

jokeen.

Kun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn,

»Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja

helpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden

matalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille

tarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä

ja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli

vähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin

suistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin

niin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina

nämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa

portugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla

sotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä

siirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja

ja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin

kallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi

maksettu valtavat hinnat.

Varsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki,

ettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja

että se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu

uudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että

vuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui

Teteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja

heidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun.

Makololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta

muutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.

Tete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli

sekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi

4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä

rikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa

naimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista

orjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista

Afrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli

vallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan

kanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen

hyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen

toimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa

eteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä

ikäviin asti.

Kebrabasan koskella.

Ensi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle,

tutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla

nousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta

jokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen

vuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan,

jylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät

pyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta

laivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi

alamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla

nousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole

mahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä

vuoksi Livingstone palasi Teteen.

Sinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden

voimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä,

Sambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen

järveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli

tuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä

nousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.

Livingstone Shirellä.

Tammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin

täynnään _Pistia stratiotesta_, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen

kiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan

katosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat

asukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja

myrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen

muuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä

nousta jokea edelleen.

Maisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen

kauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa,

s.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300

metrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama.

Puolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson

taudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä

vuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa

oli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita,

villiappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi

maasta kuuma lähde.

Moramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa

joen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä

ja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä

matkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla

800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä

sen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne.

Pientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä,

ennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia,

eikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän.

Nykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu

luonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.

Murchisonin putous.

Kun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli

vastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti

Murchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire

kun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja

pauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta

millään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten

tuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin

Teteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin

tutkimuksiaan.

Shirwa.

Niin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen

ystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien

alapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde

ja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat

jalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä,

mutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859

retkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä

kun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka

korkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä

korkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti

eivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti

sen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta

määrättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä,

virtahepoja ja juotikkaita.

Pari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja

kulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen

vastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän

vuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä

sen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli

varsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin,

joita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta

vaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä

kaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet

mielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli

portugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla

suolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta

maasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan

ruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos

joella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.

Shibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä

vanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli

ryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi.

Livingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan

luovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli

myyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.

Shiren ylämaa.

Elokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja

36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta

tutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen

sen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli

ensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson

Sambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella

saarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä

paljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko

erikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi

sivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin

todella on tullutkin.

Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta

naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi

heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas

ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa

teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta

ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena

taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten

intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä

miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa.

Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla,

joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori,

jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä

asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla

myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta

olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin

tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen

lähetysasema perustettiin.

Pamalombo.

Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan,

pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain

13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.

Njassa.

Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan

nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja

Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien

niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone

ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin

laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi

ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen

toimintaansa kuuluvana.

40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat

laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet

myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki

Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli

erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi.

Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen

siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.

Retki makololojen maahan.

Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän

alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen

saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat

Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä

ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat

vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi

takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan

edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat

koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen.

Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt

seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli

edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien.

Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta,

katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan

lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä

vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon

talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä

ja vesilätäköt olivat jäätyneet.

Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan

putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön

Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat

kaikin puolin huonoja.

Lähetysaseman surullinen kohtalo.

Livingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka

palveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan

poikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan.

Jo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä,

lähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa,

oli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin

niminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko

sairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi

valkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt

lähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi

kieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta

pakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.

Mokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara

ruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja

oli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat

vain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi

Sekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili

onnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja

paljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.

Sekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja

jättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei

tällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun

oli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä

1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu

kylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana

pistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten

Andersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.

Makololo-valtakunnan tuho.

Jo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut

jo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja

batokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua

syntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja

palauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai

näissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin

näin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan

kielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin

lähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon

makololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä

makololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren

suistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen,

useita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat

Brittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten

pikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja,

muut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää

Viktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka

historiasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin

laaksosta hävitettiin sukupuuttoon.

Syyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti

Seshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia

ja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat

kanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.

Vastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat

koko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit

olivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä

he virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin,

yöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat

rannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi

kulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin

molemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä

koskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi

kanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.

»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa

korkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi

näkemättä.

Venematka Sambesiila.

Rannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia,

egyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä

pesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä,

kuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita

näkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta.

Riippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia

kankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat

alkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun

taas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä

ravintoaan.

Kariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin

hatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin,

pitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin

he varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle

omalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa,

muutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea

lähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy

yksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden

otuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon

kiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen

satamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että

se taas täytyi laskea valloilleen.

Kariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa,

kova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit,

jalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat

ja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat

ja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa.

Livingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi

virtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja

he pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan.

Täten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.

Marraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin

matala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli

matalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi

kanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä

ei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin

päiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.

Tapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa

venematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja

polttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin

sitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone

siis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä,

makololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti

Sambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa,

että se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla.

Kongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä

päivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä

suurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän

liian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat

lähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat

varustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone

oli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään

lähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat

edellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei

kuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus.

Sitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta

vastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.

Yliopistolähetys.

Yliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen

arkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari

maallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa

siihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle

tullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen

suistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta

koskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone

oli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi,

etenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta

monella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille

kuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi

tuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen

11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen

ulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa

vastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä

vastaisen toimintansa seuduille.

Rovuma.

Helmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä

oivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä

suhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen

kaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla

kädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita

tavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä

sisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea,

mutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi,

eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi»,

lausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen

yritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme

täällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain

kauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten

ihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu

epäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut

itseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.»

Retkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat

heidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa,

jossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa,

että pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät

myrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä.

Kaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut

mahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja

merenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle

pääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin

Sambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan

syväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla

viettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä

täytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.

Orjain vapauttaminen.

Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan

kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat

hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema

aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä

poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta

lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan,

jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja

lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä

pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä

torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti

englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja

englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja

lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta

orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa

oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja

sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te

leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te

olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta

joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta

hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84

orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon.

Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten

sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä

orjuudesta vapautettuja.

Shiren ylämaan lähetysasema.

Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa

sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat

vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli

ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset

riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka.

Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä

hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi

sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä

oppimaan.

Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6

p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene

kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire

oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista

kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli-

ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain

ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven

rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto,

ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät

veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket

yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta

matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui

heitä vastaan.

Venematka Njassalla.

Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla

oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre,

jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä.

Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei

70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät

nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä

vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä

tavattu pohjaa.

Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen

vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer

haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.

Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta

länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan

reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin

kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui

äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä,

purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky,

joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida

ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton

laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen

tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen

valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi

heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli

yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat

soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin

retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat,

huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!»

Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene

saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen

merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein

päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.

Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan

välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret

kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle

kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään

ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin

Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä.

Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita,

joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet

kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin

poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta

pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön

pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana

erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato.

Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan

pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana

päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin,

ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä

sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman

valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin,

veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa

täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin

lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi

pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä

ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa

hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä

se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai

suolattuja heinäsirkkoja.

Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka

tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia

lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus

oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin

ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä

koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin

hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä

ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja

yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin.

Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta,

miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää.

Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat

suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen

alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat

kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka

Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet

niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi

kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on

sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe

varsinaista saalistaan.

Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset

varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella

pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä

alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista

tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki

asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla

tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei

käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat

suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa,

niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja

joutuivat siitä pahaan pulaan.

Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu

niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja

kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet

järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka,

ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan

euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt.

Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina

suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja

palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä

seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan,

johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen

kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen

sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet

ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana

oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi

puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta

kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä

leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin

560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta

retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.

Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät

takaisin.

Pakolaisia.

Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat

mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä.

Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut

taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että

nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta

toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain

ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta

kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana

asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä

ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla

retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka

sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen

uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen,

lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.

Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain

merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli

mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita.

»Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän

Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että

he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli

asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin

orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa

voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan

tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin

portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori

mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa.

Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.

»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti

käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren

syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron

maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä

laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin,

ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu

sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä

»cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi,

jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»

Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain

surullisesta kohtalosta.

Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.

Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon

asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he

pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään

valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä,

että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.

Elokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten

ja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain

hyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut

minkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa

lähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti

pääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan

ulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli

puolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien

pitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija

pötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla

ei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä

ajavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja

lapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin

tuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty

karjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot

vielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat

mangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa

taas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella

ajavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä

pakolaisina, suurin osa rauhallisesti.

Piispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle

tietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia

heidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi

sotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana

olevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.

Retkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle,

jonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä

1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi

lähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai

veneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat

menettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan

Ruon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone

jo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat

kuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja

kuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon

suuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin

helmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli

Shibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi

kuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin

puoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata

murtunein mielin kotimaahansa.

Ylämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren

rannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista,

mutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet

pyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten

oli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.

Livingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä

välittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka

niinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862

Shupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.

Livingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa

uuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain

kuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut

mitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen

vaimonsa kuoli.

Kotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen

kohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä

varsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa

alkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata

asemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli

tietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi

heidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain

asemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin

myös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä

johtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi

Livingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka

vaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin

hyvä, kuin olisi ollut suotavaa.

Kesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille.

Tilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö

todella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat,

»heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin

uppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi

veden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä,

että valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan

afrikkalaisia.

Orjastajain kamalat jäljet.

Vuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta.

Hänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa

väestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon

hiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut.

Teillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa

uiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.

Sydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä

makasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa.

Joka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi

kerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili

ajokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni

ja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja

kiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden

kuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä.

Kaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä

särkillä.

Tämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka

entiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten

viranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet

maksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt

vankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan

koonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden

orjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.

Livingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan

lopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti

kaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli

portugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat

suin päin.

Orjakauppiaat Njassalla.

Njassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet

järven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä

järven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin,

kolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista

vuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua

orjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille

tuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä

onnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat.

»Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa

Livingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli

tänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia

tuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain

karkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme

vuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla,

todistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma

vakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes

kymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»

Livingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka

portugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat,

ollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki

niin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä

on pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen.

Portugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta

tarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti

kaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä

lait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään

kaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty

helvetti maan päällä.

Livingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli

saksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli

Livingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden

kuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun

vaarallisten kuumeitten uutena uhrina.

Uusi retki Njassalle.

Livingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta

nyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri

osa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja

Livingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata

Englantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen

saavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa

koko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan

toivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan

länsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä

totellen lähti paluumatkalle.

Hän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä

suorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan

länsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata,

pääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille

ennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita

kasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin

ja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli

kuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla

eräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista

varten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun

puolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella

olevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki

laajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei

kuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt

sen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista

ravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta

huolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen

käsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria»

takaisin merelle.

Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki

oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen

Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että

mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut,

irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti

Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan

teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja

Shiren tutkimukseen käytettyään.

Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei

ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin

edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon

pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut

kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua

neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja

hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa

höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden

kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä

satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin

viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä

laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se

pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.

Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona

olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon

englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa

kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa.

Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen

uskollisimmat seuralaisensa.

Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin

vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin

retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut

aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt

saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin

sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen.

Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää

ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli

tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli

matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri

Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle

Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset

lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista

huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin

maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät

portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain

avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset

yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella

Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat

ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa

muodostavat erittäin tärkeän renkaan.

Livingstonen viimeinen matka.

Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone

oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät

kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten

jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja

elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja

kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään

Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen.

Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään,

ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone

lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi

konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja

maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista

suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja

Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli

edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan,

että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen,

mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli

vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä,

ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville

saavansa.

Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin

ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista,

osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä,

kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa

turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä.

Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen,

joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.

Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan

tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista

sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi

miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja

aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa

kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä

kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli

paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.

Onneton alkumatka.

Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista

väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli

kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään

tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian

suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen

palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että

ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten

yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin

pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta

kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa

kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa

järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa

karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia

johtajineen.

Livingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen

harjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä.

Kaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa

kasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren

osan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet

jao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten

uutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat

melkein tyhjiksi ihmisistä.

Livingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla

arabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat

järven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin

kulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja

kuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin

metsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi.

Tosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan

rasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki

vapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun

eivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.

Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.

Livingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan

eteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan.

Siellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että

ne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin

rannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen

murhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa

edes suuren löytöretkeilijän paperit.

Kulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle

pohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla

niin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa

suurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä

myöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää

niitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen

hävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli

autioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan

sulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen

entistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla

varustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun

masitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot

saattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä

Livingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia

pelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla.

Kirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla

apulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan,

oli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia,

että ne muistuttivat englantilaista maaseutua.

Njassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata

ylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun

jälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä

ilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä

mangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja

joka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä

sulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat

maanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty

kivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta

kirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.

Livingstone menettää rohtonsa.

Joulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren

syrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.

Kaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet

kaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa

rettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta

riitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät

mukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas,

kaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi

pyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle

tuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten

piispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut

tavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi,

vaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään

ei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin

varastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi',

mutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon

tuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi

horjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on

johtava minua edelleen.»

Vedenjakajalla.

Livingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan

laaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin

korkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon

vesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone

miehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset

länttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat

kuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia

riehuvia rankkasateita.

Tshambesi.

Tammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi

nimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen,

luuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa,

jota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön

kylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista

vieraanvaraisuutta.

Päällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti

Livingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa

ympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin

hammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän

vastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta

vieraastaan ja hänen väestään.

Kolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä

olevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o.

Sansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja

todella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle

Udjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä

kirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin

elossa.

Tshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä

siellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle

ylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka

metsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein

kaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti

aleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin

vaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään.

Vuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena

Livingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta

näköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä

vettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen

valkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä

maiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.

Tanganjikan rannalla.

»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä

järven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa

korkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin

veteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään

ole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä

tasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat

muodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä

paljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.

»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä,

yhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä

korkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin

palvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä

rinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja

vedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti

väistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja

karjui meille... Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme,

oli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun

hedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri

kuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en

vieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen

tyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan.

Se on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta

siitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa

kohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä

kaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä

ja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja

antilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus

ei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla

ensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita

satoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin

illoin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen.

Virtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»

Rannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen

kohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä

hän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät

koskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat

heidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat

masituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä

venematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen.

Sitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko

tämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan

tarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri

järvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan

liikkui ryöstelevä masitujoukko.

Arabialaisten matkassa.

Livingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon

suuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan

Nsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim

Tagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä

kuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin

suostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin

puolisoksi.

Elokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti

liikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan

rajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman

tyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta

mukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen

olkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet

vastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten

vahvistettu.

Arabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja

vaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin

suuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat

viisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia

ja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne

Livingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon

tästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat

tunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben

Muhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi.

Tippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että

hänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.

»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita

laaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia

nurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema

oli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin

luonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä

jono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon,

kaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla

oma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi

koko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin

ja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli

toistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä

ja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan

ja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua

päristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua.

Naisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta

arabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali,

päässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita

säärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle,

alkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen

herroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista

aineksista maukkaita ruokia.»

Uusi suuri järvi.

Marraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri

järvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku

portugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea.

Mainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka

länsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven

hiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon

kalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40,

pituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon

suuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala

lietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä

koskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.

Livingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien

varustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa

tarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa

kävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven

rannalla.

Kasembe.

Kasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut

tunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra,

oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne

kuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja

Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa

syntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta

saatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta

päin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului

Kongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta.

Kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan

sukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut

vasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli.

Kasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon

vallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona

Livingstone nyt kävi, oli vallananastaja.

Livingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli

paria kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut

ajaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka

sisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan

vajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen

kalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu.

Kasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine

poskipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran.

Hänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan

ja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia.

Tämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui.

Rikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa

katkaistu.

Kasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja

leopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin

palttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle

puettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut,

lakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista

tehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset

Englannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, —

oli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli

ystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla

hän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet

olivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut

nähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.

Vähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli

kuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli

kaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen

mieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin

ja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä

oli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut

odottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja

Livingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä

siihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä

kuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä

päättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.

Aina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone

nyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa

saadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista

vesistöyhteyksistä.

Retkiä Kongon lähteillä,

Jo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta

järvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset

kuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan

päässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi

uskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti

marraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin

erikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan

sinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät

Tanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden

Moeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.

Livingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen

arabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa

menettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina.

Livingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin

sulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin

vapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä

joukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen

miehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä

nassikpoikaa.

Livingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee

Moerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi,

mutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.

Kun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva

vuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo

järvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun

18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon

poikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.

Bangveolon rannalla.

Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja

soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa

oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet

häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti

hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin

niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin

soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada

edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian

heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii

rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa,

vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin...

Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta.

Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä,

sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole

lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt

sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin

kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä,

pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä

laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat

peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani.

Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin,

missä olin.»

Kongon latvat.

Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän

päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena

virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla

Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki.

Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan

lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven

pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän

kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud

kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että

Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo

järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten

lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti.

Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin

kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen

piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen

ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä

metriä syvää.

Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen

selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja

saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta

täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä

aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui

sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan

oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä

näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet.

Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella,

oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet

käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi

sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä

liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä

huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli

useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun

eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.

Matkalla Udjidjiin.

Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti

ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla

apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan.

Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka

olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi

mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän

oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne.

Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla

niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko

siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.