SAMBESI JA KONGON LÄHTEET.

Livingstone lähetyssaarnaajana.

Se mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan

tutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten,

lähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet

lähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan

hän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki

alkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.

David Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli

syntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään,

joka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja,

hartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta

mieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan

— ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi

tehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin

joutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti

niin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan

kreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta

lähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan

täydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina

lääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan.

Kun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän

toimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku

vuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.

Matka Etelä-Afrikkaan.

Lopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä

nuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin

alojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska

hän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä

paikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi.

Kapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa

lahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki

härkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin,

matkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan

Kuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan

pysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua

tehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja

vaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja

se työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko

hartaudellaan, siihen valmistelua.

Robert Moffat.

Robert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät

Etelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V.

1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin

betshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka

tuskin oli ensinkään ulottunut.

Kuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden

keskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta

jommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi

kastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei

riittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä,

omenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä.

Betshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan

kuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli

vielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko

raamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan.

Vain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja

joskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka

syyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet

tuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri

vaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa

vastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin

asemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.

Ensimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti

kuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta

hän nyt teki.

Matka Kurumaniin.

Kapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille»,

aromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on

kuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein

olemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes

Oranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on

avointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja

kivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin,

siellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu

maa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille

että juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain

revityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen»

nimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä

samalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan

vaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään

irti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen

aavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä

oli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat

laihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia

jokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa

lisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin

väjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä

satanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi,

josta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty,

etenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt

näillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli

suunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä

tuoreessa lihassa.

Livingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma,

johon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista

joitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät

herkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti

satoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä

tärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka

näissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden

ominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat

hikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin

kasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua,

joka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun

kuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää

vielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata

koossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.

Vesimelooni.

Paljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin

runsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä

runsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot,

antiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen

kanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan

kuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja

meloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa

ilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.

Semmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat

kosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä

ihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat

korvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta.

Mutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita.

Muutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva

lonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla

kolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä

mukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät

yhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä

johtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat

esiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu.

Maanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja

päättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä.

Riistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä

kasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä

maan povessa pysyy verraten raikkaana.

Toistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä

päivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa,

vastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä

oppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui

muista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään

päällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi

sinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso,

josta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle

asemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin

päässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän

ryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse

muurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla

alkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa

joutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura

oli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:

Jalopeuran kidassa.

»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin

pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin.

Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä

pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli

alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella

seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve

ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla

eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui,

aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin

tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien

piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme

piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua,

kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät

karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä

keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta.

Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia

päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka

istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi

peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa

molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen

sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui

jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan

suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten

puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri

kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin

katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään

kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että

molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla

tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne

turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä

kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen

horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin

tietoinen siitä, mitä tapahtui... Tämä merkillinen mielentila

luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät...

»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta

vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen,

joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen

piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti

irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs

toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut,

hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen

kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima

tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä

kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet

kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen

raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet,

niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein

tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi

huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.

Pyyntitapoja.

Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä

harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät

kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja,

joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla

tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat

olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin

ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta

ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti

niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät

juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita

pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin

pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä.

Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät

putoavan eläimen.

Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman

tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman

kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään.

Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi

lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä,

mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.

»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla

puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään

ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja

sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa

uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.

Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin

Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta.

Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen

luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan

pelloilleen padotun veden.

Kolobeng.

Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng

joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa.

Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi

puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse

tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen

suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin

lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka

ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja,

oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti

siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin

kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.

Livingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään

sen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä

oli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain

kouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden,

kansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.

Ensimmäiselle löytöretkelle.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän

sen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella

asuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti

hän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami

järvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä

ei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin

Kalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi

matkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet

siinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli

mahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele

itse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin

sangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti

velvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita.

Kaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti

matkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista

urheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta

vasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli

retkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.

Kalahari.

Kalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat

osoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan,

koska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka

reunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta

se ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros

nuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän

kerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen

matkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka

kaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta

kuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään.

Oppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat

lapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön

hiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua

vettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle

pariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.

Erämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi.

Ruohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja,

mukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin

paikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat,

mutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto

on kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole

sääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on

ainainen vitsaus.

Kalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä,

ja bushmanneja.

Bakalaharit.

Bakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat

sotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien

heidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet

vanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät

voineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä

pitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla

koota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa,

jonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat

sangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla

alueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa

lähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia

suojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja,

tupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja,

villikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja

neuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen

menekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien

kesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja

silloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät

uskaltaneet asettua vastarintaan.

Mutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat

bushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he

nimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei

hän saanut, mitä vaati.

Pelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla

rauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen

umpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta

vesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän

kuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän

oli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat

ruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta

nainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa

tyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren

kimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän

tukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki

sen huolellisesti maahan.

Bushmannit.

Bushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin

hottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä

rumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät

he itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä

mukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.

Bushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset

villaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä

ei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai

kallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai

muurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään.

Ellei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran

kodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin

syötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja

omasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on

vanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa,

sillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä,

kaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja

kafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen,

missä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka

moisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit

pelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä

kafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat.

Siirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa

ajamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon

tavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin

palvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon

ihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon

ja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne

palamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia

karjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla,

ampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä

kinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit,

jotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain

karjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet

kuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos

bushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha

ajaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan,

että he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä

siellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten

he tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat

menehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja

lihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä,

niin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka

loppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle

joutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen

vaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä

jousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa,

leikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin

pyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.

Bushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä

kuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä

sivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta

joku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin

kolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.

Livingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea

ja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä

oli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin

ja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin

yksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa

näköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä

löytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän

aina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta

huolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä

ovat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan,

niille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien

esiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on

vettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien

ja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa.

Kuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi

vanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa

vettä ja laidunta oli runsaammin.

Harhanäky.

Kerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät

auringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka

rantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut

vähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren

veden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti

ja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä

alkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»... Se olikin ollut joskus

maailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli

jäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun

valossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300

kilometriä.

Heinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille

vetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta

kuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien

järveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt

pitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden

kasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä.

Mahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla,

kun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat,

korkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat,

järvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat

matkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne

härkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan

jokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran

sai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin

paljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä

heräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan,

että Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan

paljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista

löytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja

veneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.

Ngami.

Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka

oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan

sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat

niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin

sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin

sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon

suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä

suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone

ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä

kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari

nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa

ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului

kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami

järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta

alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina

kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina

vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden

merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut

Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen

ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava

päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle

ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi

naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran

yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut

kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan

jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät

olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan

ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe

heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi

takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli»

toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön.

Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun

ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara

oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen

Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa

lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele

päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka

rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän

läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin.

Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä

matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin

olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen

täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla

sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata

takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa

helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta

velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan

sikseen.

Andersson Ngami järvellä.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista,

tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista

löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli

Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka

kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta

myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta

järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain

kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson

sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset

lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi

erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön,

mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis

takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen

maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja

paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun,

jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata

takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli

riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat

neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla

oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon

okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen.

Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat

ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä

päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla

tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin

päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam

avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan

maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin

paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja

pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut

lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle,

jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa

tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään

matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin

halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson

epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat

venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun

he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista,

vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta

eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa,

elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja

Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka

olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina

näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille,

aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli

lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa

oli oikeita jättiläisiä.

Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi

oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja

kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma

palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat

kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen,

sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista

muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut

kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään

voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua

ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä

laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi

tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.

Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten

labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan

enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään

heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin

uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä

tulen ääressä kuivata vaatteensa.

Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään,

jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin.

Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien

metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja

joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.

Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät

äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön

kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi.

Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen

häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä

paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa

kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.

Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että

häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin,

että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan.

Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin

päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat

kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin

niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä

rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja

kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla

aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun

eivät voineet kaataa niitä kumoon.

Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen

Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus

perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti

hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut

Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin

purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin

tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän

löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla

kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi

päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.

Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että

hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla

hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan

seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen

nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät

häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan

ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä

hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena

tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi.

Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista

250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan

Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa

ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.

Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä

laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava

petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen,

on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille,

että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon

laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt

itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle.

Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista

viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon

lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.

Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen

Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama

valtakunta.

Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan,

ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun

oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän

onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan

tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita.

Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä,

missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli

asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita

ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari

erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan

reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.

Vedettä erämaassa,

Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään

hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella

ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi

oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista

vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat

lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat

takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet.

Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi

saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain

bajejein luota.

Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille,

jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin

pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui

ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle,

Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki

kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa

tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin

että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa

päähän.

Tsetsekärpänen.

Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen

muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi

huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille,

sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman

kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua,

sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen

ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin

eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken,

jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen

purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden

kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla,

joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on

tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä

trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan

eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen

trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei

kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.

Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan,

ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä

Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen

vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli

milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle

kertoi elämäkertansa.

Sebituane.

Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa.

Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli

hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen

matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan.

Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän

sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa

johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi.

Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään

Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta

useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin

kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja

vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin

kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet

kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet

Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä

kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan

mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat

hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui

hajallaan pitkin valtakuntaa.

Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka

oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää

hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen.

Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin

keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki

betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai

pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa

luettu Livingstonen syyksi.

Sambesi.

Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen

tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta

kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta

paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle,

300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin

siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella

tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi

suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä

lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata,

kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m.

Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä

seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa

kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone

päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen

vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän

tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien

merelle.

Buurien mielivaltaisuutta.

Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä

varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat

kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti

hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän

saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin

katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen

kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60

henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta

ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä

pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele

matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät

hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen

kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa

semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan

kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.

Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota,

matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut

erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi

meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään

vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo

matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin

korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät

jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa

asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka

piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut.

Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella

alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe

niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon

maakilpikonnia.

Baobab.

Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi

baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen

kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka

moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut

kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi

kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin

puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään,

jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka

lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää

ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä

erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.

Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta

bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan

jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä,

viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa,

kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin,

eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi

kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa

täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin

sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa

ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin,

että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen

vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä

alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä

täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän

makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja

ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa.

Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään

virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa,

ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota

viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi

soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun

makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko

pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.

Linjantissa.

Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä

auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut

hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena

tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli

lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena

ihmeenä.

Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan

Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa

päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat

Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat

lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet

erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta

itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä

matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti

kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat

alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa,

pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.

Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä

puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä

ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta

kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen

muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka

nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi

oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti

kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä.

Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei

joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan

kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja

aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista

kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi

häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin

kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö

piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia

antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin

suuret määrät.

Sambesin yläjuoksulle.

Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla

oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33

veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin

paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon.

Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja

sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat

makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen

vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin

ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä

oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien

yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka

vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat

suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin.

Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä

maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa

ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen

kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja

sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta

ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin,

jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi

maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui

näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti

parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan

varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä

täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta

auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin

yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset

ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.

Barotse-laakso.

Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon

asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään

laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin

Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen

paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia,

muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään

tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri

jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta

soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba

nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin

hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka,

käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi

siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa

ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä

ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas

karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat

piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen,

heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan

kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä

kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi

heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta

kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa.

Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet

mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten

seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan

eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka

edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön

suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone

eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän

tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa,

riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen

kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara

rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora

tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten

kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi

matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat

voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes

ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.

Marraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin

mutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin

Seshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen

makololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone

viipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia.

Matkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman

käskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.

Matka Loandaan.

Livingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa.

Kun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta,

mentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon

jälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli

kovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä

ajoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen

jälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi

ja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat

käden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä.

Majain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin

Livingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti

väkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän

pyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja

rannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo,

vaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua

vasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.

Joulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa

Livingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka

olivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän

luokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon

vankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.

Erään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu

8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä,

osa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin

lukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan

suunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja.

Ihon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään

verhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat

aina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim.

härän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit

taas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen

sanoneet: »Katsos tätä härkää.»

Barotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan

asumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin

että retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli

kaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä

mielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea.

Muita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta

kuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä

liiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit

maihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien

päällikölle.

Liban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia

puistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja

tuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet,

elleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat

rankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä

tukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien

päälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja

matkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti

kulkua.

Lunda.

Liban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta,

jonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain

keskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia

maanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava

ja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa

kasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun

muassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia

viljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2

metrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä.

10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin

juuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä

myrkyn pois.

Balundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä

Livingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen

ja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä

he eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet

niitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se

tietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he

päättelivät.

Amatsoneja.

Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären,

jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen

suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään,

lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan

jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat

balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen

ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen

etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet

perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja.

Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta

ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen,

päällikön, sopinut olla arka.

Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat

rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven

asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois

majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten

matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä

harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta

syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät

kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä

oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin

kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä,

joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta

merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa.

Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat

pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat

ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia;

ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja

lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.

Shintissä.

Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat

tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa,

varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset,

suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi

palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli

leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään

makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.

Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui

kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla,

suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun

kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa

kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla

olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa

makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen

matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei —

edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän,

eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa

valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen

jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen

muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut,

ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset

lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän

mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja

neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen,

kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja

vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.

Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin,

ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja

härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti

antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan

»Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja

ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä

itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle

päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän

niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone

koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli

häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia,

jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan

tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja

siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi,

Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli

häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja

antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä

jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi

vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka

oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan

retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja

ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta

joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.

Sadeaika.

Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla

jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä,

joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain

päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja

makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste.

Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen

sen kuivana.

Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa

oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli

niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat

satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m.

toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen

hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27

henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti

retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten

runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja

syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella

minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella

ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta

lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen

kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä

milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti

jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden

tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka

vettä.

Dilolo järvi.

Laajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo

järven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas

kertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla

ollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven

paikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti

ja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa

heille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän

lopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen

viimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen

vaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä,

syöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä

vieläkin.

Etäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien

metsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun

jokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua

ylipääsyyn.

Veronkiskojia.

Nämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät

kuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat,

vaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi

sijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen

enempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella

kouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat

kaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti

ensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan,

pyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia

vaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua

portaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki!

Tohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan

sydämessä.

Nämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla

oli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit

huudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin

oivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne

oli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita

yleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut,

mutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.

Tshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä

vaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä

ampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat

mielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä

oli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön

neuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä

heille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta

kuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut

muuta.

Orjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat

Livingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta

miehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi

sen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta

samaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies,

elefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie.

Ruokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri

ympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin

alati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että

he jo halusivat palata rannikolle.

»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille

jatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten

telttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen.

Vähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua

koskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin;

puhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset

ovat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia

sanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja

minut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta

pelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs

härkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli

vikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä

sen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.

Kuango-joella.

Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle,

jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä

laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella

alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta

laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä

kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se

meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi

Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta

portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella.

Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että

sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton

ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen,

joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema.

Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten

vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi

sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset

vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä

saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot

hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi

kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat

yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput

lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko

retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan

mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä

heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja

syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen

kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin

Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että

hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa

ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja

kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan

ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen

siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.

Angolan ylämaa.

Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka

väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista,

puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin

ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja,

joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli

suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin

tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat.

Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä

naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä,

oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä

käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa

kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin,

joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa

vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli

puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi

jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät

tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla,

Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan

vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt

mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista

matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen

osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä

herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen,

hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle,

puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen

saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän

vaikutuksen.

Maailman loppu.

Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten

isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi:

Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone

viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla

matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot

kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista

laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi

pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat

ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään.

Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin,

sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan

kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän

johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa

sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa

heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme

kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain

ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita

ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä

eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä

tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he

työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita

tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden

kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle

monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi

aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet

ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi

palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli

siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla

retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen

lähti Loandasta paluumatkalle.

Paluumatkalla Linjantiin.

Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen

sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi

portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla

korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä,

sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan

tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän

kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat

enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä

ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman

hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan

hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja

laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät

pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle

keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan

banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli

huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli

kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa,

kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä

kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain,

että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä

alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä

sairastuivat siihen pian.

Kuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa.

Nyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä

kohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti

kohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt

hyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät

pelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin

rankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi

tavattoman rasittavaksi.

Hyökkäys ja tappelu.

Erään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja

kylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori

lopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan

kimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin

luodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle

päällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen

rintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.

Retkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä

eteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta

se voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki,

joiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä

syrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin,

kunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen

päällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois,

mutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja

yöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.

Kassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä

ilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla

lopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat,

mitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot

alkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme

köyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän

matkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he

karkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen

varalle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja

tuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta,

jonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.

Ruoholakeuksilla.

Niiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban

välillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle,

oli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja

kasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet

melkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli

suuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä,

mutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta

kuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui

Kateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman

päivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti

vanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta

saapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina

matkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan

suurella riemulla.

Palaavia juhlitaan.

»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on

pohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin

meidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan

nähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen

»lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät

keihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja

poskille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin

kuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja

sitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet

antoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja

voita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa

heille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken

omaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään,

te olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta

kokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin.

Sama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä

meille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille

merkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin

olen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla,

jolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi

heitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä

kuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät,

että olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka

palaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole

turhaan matkustaneet'.»

Jotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he

tapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät

tosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että

nuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili

heitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden,

että heillä oli niitä niin monta.

Linjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui

varsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan

kauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna

oli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti

vartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi

takaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat

oli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten

välityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa

kokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa

Barotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu

päätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa

rakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla

olevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä

vallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän

jonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.

Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle.

Ennenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi

hän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle

pitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon

norsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista

härkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun

3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle,

Sekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana.

Seshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi

härkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä

lähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen

veneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa

sen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen

putouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli

tsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti,

saaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä

laski takaisin pääjokeen.

Viktoria-putous.

Ennenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone

putoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin

merkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat

maanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin

päästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia

savupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan

viisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli

niitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin.

Putouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi

kerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla

saarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita:

valtavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan

outojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai

pähkinäpuuta.

Kun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea

halki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka

oli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä

paikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton

vesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä

putouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen

molemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole

kuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun

parrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta.

»Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on

kohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama,

joka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä

mäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä

leveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20

metrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla

syöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se

pitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan

korkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa

syvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se

sataa ympäristöön ainaisena vihmana.»

Livingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen

kahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan

aikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota

mitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin

päähän.

Vaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin

suistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen

Livingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis

hyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian

muistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten

kuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen

selitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin

tutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä

on syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen

syönyt taapäin kynnystään.

Bakobain maassa.

Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin

ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa

yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle.

Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi,

sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella

rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine

kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja

puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni

maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia.

Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille,

joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina.

Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui

luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua

tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien

ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat

autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui

lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä

erinomaisesti.

Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään

oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat

vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein

samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme

voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin

lujan äänen, että melkein maa tärisi.

Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten

ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan

tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi

tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen

rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha,

olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä

näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin

runsaasti retkikunnan ravinnoksi.

Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä

nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja

toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi

»kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa

katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin

tervehtijät vaivasivat itseään.

Paratiisimaisia maisemia.