Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa

kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa

karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin

karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta

huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan.

Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja

joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään

Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana.

Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria

rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että

houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja

kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein

nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa

itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka

paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa

rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos

parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia.

Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.

Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle

Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin.

Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla

Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan

arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen

tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta

pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse

Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä

kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.

Udjidjissa.

Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät

Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan.

Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa

jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän

siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina

tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone

Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua

ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen

tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen

runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka

Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden

tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi

niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli

suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten

toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin

että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään.

Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja

villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.

Udjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja

orjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden

tuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville

töilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan

huolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten

niiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone

toipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua

jälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille

suunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi

Udjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin

Egyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin

päätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin

latvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen

ollut käynyt.

Sisimpään Afrikkaan.

Saatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed

Bogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain

maahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan

laskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on

jonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä

Tanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä

kasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä

vallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti

kävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen

papukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren

seutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi

korkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja

täynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.

Naiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut

sen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta.

Alastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut

ruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka

Livingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta

joka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.

Soko.

Livingstone tapasi täällä suuren simpanssin (_Troglodyles

schweinfurthi_), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina

koetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa

hänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena

ja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän

tutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin

syltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten

vuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.

Bambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä

oli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin

rakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti

rehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset

sittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.

Lualaba.

Livingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt

niin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli

kuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa

mukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi

pääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut,

ja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen

löydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää

muistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin

vaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley,

»Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen

kuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin

runsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä

syvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu

putouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos

päästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä

ja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee

Kamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi.

Livingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin

joeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven

lounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen

suuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä

tarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä

järvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan

murhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon

pohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki,

mutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley

saanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain

tärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme

ole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri

syrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven

ohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se

joki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen

Lualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai

kyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton

niin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä.

Stanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina

neljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä

niskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin

olevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.

Livingstone Manjemassa.

Livingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän

tekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin

paikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa

rotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa

ei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku

sulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä

ulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman

penikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa

oli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta

kuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä

hienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi

niin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan.

Norsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se

oli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat

sitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan

kauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen

norsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita

kaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin

Manjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat

käsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman

halvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan

ja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti

puoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä

koskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta

niin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin

vain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat

varastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä

vastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle

vakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä.

Sansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset

eivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet

maanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet

itse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa

kaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä

kulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän

ahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.

Bambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien

ensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin

kanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa,

oli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää,

jonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun

kierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia

hedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon

sokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka

korret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät

manjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis

oli jo näin kauas tunkeutunut.

Vähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen

liikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin

vihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata

Bambarreen- Lualabaa saavuttamatta.

Jo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla

kulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan

laskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat

hänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään,

etsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun

alusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi

siitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen

arabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki

tuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä,

norsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.

Kolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes

jälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä

suunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi

takaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan

vain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut

olivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.

Jalkatauti.

Näillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt

hyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä

paiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin

jalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat

syöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa

kuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua,

mutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa

tilaisuus löytöretkien jatkamiseen.

Livingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen

pyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa

oli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa

Sambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle

niin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui

kymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet

väittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin

takaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat

lähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti

neljännen kerran yrittämään.

Tie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten

metsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli

kahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli

taajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät

oli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä

länteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää

ja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli

pieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä

koolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä

ja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät

paahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan,

josta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia

hyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa.

Majain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain

kastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa

ja kotoista onnea.

Siitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta,

kun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta

ihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että

joku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi,

sitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken

ei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät

olivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä

toiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja

syödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista

laillisuutta.

Livingstone saavuttaa Lualaban.

Maaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli

niin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää

olevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää.

Paljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat

ja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti,

suoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta

Njangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä

eräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.

Njangve.

Njangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja

vilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki

asiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi

Njangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin

kaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla

olevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut

muurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri.

Sieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita,

joitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät

oli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli

hyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita

tutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin

joutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari

ratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa.

Seutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä,

jotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.

Livingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin,

jolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat

kaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet

lähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes

sinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon

Njangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.

Vaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he

kuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan

kaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa

on tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän

kohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain

työtä...» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen

toisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.»

Vielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse

Njangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:

»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme

Dugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että

heillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia,

samoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita

kerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut

tietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini,

kun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän

alkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta

pois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se

oli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta

pois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo

kolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona

ampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa.

Mutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt

kanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat

melat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen

ja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet

kuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten

pakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat

hiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle

taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen

katosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä.

Ensimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta

Dugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin

olin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla

syytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta.

Tämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon

väki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi

maanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja

tätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta,

jossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka

moni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä

heittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset

tahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan

pelkäämään.

Livingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren

suuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin

sulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin

onnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus

olivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein

orjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin

vaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen

saarivaltakunnan hallitsijaan.

Niili vaiko Kongo?

Livingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen

tuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka,

ja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba

oli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti

kokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää,

että Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian

tuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.

Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle

Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä

arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty

keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja

riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys

odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet

sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta

kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei

ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan

nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa,

kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan

tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli

kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen

jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen

»New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli

lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa

löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen

ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän

oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin

elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli

voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.

Kuinka Stanley löysi Livingstonen.

Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja

siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla

oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett

häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea,

josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli

elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin

pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana

Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän,

Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän

Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut,

mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan

sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon

troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa

kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m.

esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa

matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla

Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa

keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä

englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet

maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään

nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta

Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut

kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko

jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja,

tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi

hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain

saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta

siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran

järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien

kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi

ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat

vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo

Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat

rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä

pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi

vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen

taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja

raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota

ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden

poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja

ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen

poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä

seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät,

laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin

varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon

kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja,

viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin

purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan

määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä

apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon

erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä,

karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja

hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja

antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja

olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta

vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen,

joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa

takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu.

Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri

virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan.

Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen

pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt

heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia

myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä

pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa

retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät

asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.

Afrikkalaisessa tiheikössä.

Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran

metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt

hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä

tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi

lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus

afrikkalaisen tiheikön läpi... Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua

paria askeltakaan, ennenkuin _Acacia horridan_ oksa — ja se oli vain

yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen

housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana

okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen

kompastuin köyden vahvuiseen _Convolvulus_ köynnökseen ja makasin

nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran

täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti

hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella

repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen

väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa

kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi

vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley

itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön

rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta

kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle

lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka

olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen

siroitettuine metsäsaarekkeineen.»

Ylängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon

suotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian

kärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa

jälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien

haju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että

joka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.»

Stanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. —

Ensimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen

sidottuina.

Simbavenni.

Toista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan

pääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten

juurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso

ja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat

vuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa,

joka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen

sullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas

oli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka

nurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä

portti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen

koonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli

intohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä,

jolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui

kuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla

kiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta

Simbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo

noin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä

aivan ihmeteltävän hedelmällinen.

Makata suossa.

Simbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli

vettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin

kovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä.

Oppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley

itsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten

keralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa.

Stanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli

ahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen

keino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan

ja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme

lähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata

laakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat

kuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina

Urugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea

tunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa,

kukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi

vuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan

palanutta eikä kuivunutta paikkaa... Joka kukkula, keila, vaara oli

vihanaan metsän peittämä.

Mpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka

oli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen,

joka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi

jätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.

Ugogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään,

että Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden

arabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen

tavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon

kylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä

kangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan

huolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat

ja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion

alaisina.

Vahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden

kauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen

piirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi

voinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei

nähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien

kanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin

musta kuin ebenpuu.

Ruokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi

saatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari

laukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi

viljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.

Unjanjembe.

Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen

paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä

että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta.

Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan

kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta

hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan

asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä

ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia,

valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja

sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta

ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä

kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti

kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä

silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset

ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian

Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään

rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä

heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat

hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley

puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä

varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo

nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan

oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota

naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän

oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat

arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli

Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi

ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt

asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän

viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi

väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen

paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.

Sota Miramboa vastaan.

Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon

pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan

ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi

Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi

pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti

kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon

käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan

etsiessään.

Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen

karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi

miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki

autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken

näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat

arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley

odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai

jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan,

Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu,

koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.

Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle

Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään

Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun

ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme

kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen

keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi

joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä

säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten

orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.

Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli

kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli

oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki

jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja,

jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä

paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista,

ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä

illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille

taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli

vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.

Kapina leirissä.

»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten

miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni

Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä

yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho

työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo

nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka

olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa

itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein

parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä

kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän

ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane

heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua

auta.»

»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin

pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun

hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin,

jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli

lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka

vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla

hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin

äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin

elein keskustelevan.

»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi

luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo,

jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen

sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa

kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin

kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin

ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi

esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani,

toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta

semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin

yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja

uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla

heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä

liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon

kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta

kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen

pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin

hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla,

jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että

hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten

taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä

heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa

kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa

hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa

nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni

pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan

eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään

sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja

itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen

Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja

huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä

tähdätä isäntäämme?'

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja

rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas

hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle

vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen

vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö

menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä

suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano

mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki

sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti

hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet,

Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen

heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat

heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän

tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa

Tanganjikaa kohti.

Hunajalintu.

Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea

iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun

opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin

liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta

valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti

oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset

arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun

hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä,

hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa

sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä

empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää

kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa

häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka

jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen,

kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa,

kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän

palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton

riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle

seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt

hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että

alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli

Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley

polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan.

Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän

läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita,

jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen

tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin

metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä

olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki

ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä

eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa.

Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen

valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan

häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto

hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan

läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään

elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin

olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia...

Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria

puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet

mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen

päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni

ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti

kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki

vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin

miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten.

Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin

pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä,

kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia

lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat

erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä

jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä

karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat

loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin

ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa

Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin

kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja,

että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin

jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän

eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien

päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli

lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä

se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla

kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli

Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä.

Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten

ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä

ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa

lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu

onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat.

Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat

ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin

joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana

päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat.

Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin

ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat

niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos

tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin

pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon

rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.

Tanganjika.

»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme

Bagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme... Aamu oli ihana, ilma

raikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille.

Sankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi,

joka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella

kohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.

»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna

ja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka

tuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka

kärsineet!

»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä

kyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme

bamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka

pohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki

ja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.

»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että

jyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa

sydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä

se. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen

päälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme

mäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla

etäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain

puitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se

oli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret.

Tanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret

metsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.

»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso

edessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin

sananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun

olimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme

keskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän

kasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt

huomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»

Tulo Udjidjiin.

»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä.

Pysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille

harjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250

sylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme

emme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä,

joitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet,

tiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin

paljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin

hautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme

voittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani

erottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen

harmaapartainen mies mahtoi olla.

»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!

»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme

sen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.

»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu

jälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes

pysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein

olette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä

tunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä.

Mars!

»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin

yhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet,

että oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi

meitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani,

mutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota

Osmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa.

Mutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta

semmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa

monestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme

heidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi!

(valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).

»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit,

vangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme

aivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He

tervehtivät jokaista miestäni.

»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja

ympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta

puoleltani äänen:

»'Good morning, sir!'

»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä

sivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat

elämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen

paitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty

turbaani.

»'Kuka te olette?' kysyin.

"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'", hän vastasi ja hymyili, niin että

valkoiset hampaat loistivat.

»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'

»'On, sir.'

»'Tässä kylässäkö?'

»'Niin, sir'.

»'Oletteko siitä varma?'

»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'

»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.

»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin

sanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen

asunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.

»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta

tie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja

Sansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä

he käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen

kysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie

kun suuren sodan vuoksi oli tukossa.

»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni.

Hän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin

ihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt

tulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.

»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä

ennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat

arabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid

ben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa

edustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja

odottamaan minua.

»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita

kohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin,

herra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'

Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.

»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla

kaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti

osoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin

purra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani,

joita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut

kasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan

valkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.

»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin

rahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten

puolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies.

Lähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän

näköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen,

yllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut.

Olisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka

niin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä,

jos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä...

Astuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:

»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'

»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman

lakkiaan.

»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen

tartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:

»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'

»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi

sanomassa.'

»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka

puolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti

minut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin,

jotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone

ja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti

lepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä,

niin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni

huolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.

»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat

vasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen

alkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan

tyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa

oli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta

palattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»

Paljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta

eivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa

kuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen

Pacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi,

Kretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta,

Preussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt

Pariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.

Livingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti

seurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli

hänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan

ehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan

pohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä

maailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin

löytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin

järveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että

Tanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä

pois.

Rusisi.

Suuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka,

joka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin

todettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu

siitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein

suolatonta.

Kivu järvi.

Eräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan

Kivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta

saksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa

keskeltä.

Tanganjikan ihanuus.

Stanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja

Tanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan.

Virtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin

lähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden

alle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen...

Pysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän

ja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui

kirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui

eteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja,

jotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit

puut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman

suloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan,

mikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai

huoneen kattoa... En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin

kaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa,

banianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen

kahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin

lahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon

varhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä

täällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät

olevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin

tarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan

myydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin

viljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja.

Palmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita

hedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat

venheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä

he tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi

ryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan

kotimaahansa.

Stanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin

joko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista

karavaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa

työtään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista

vuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana

hän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne

jättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.

Uutta tietä Unjanjembeen.

Välttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti

viedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä

pitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki

tiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle

reitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat

matkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien

suistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki

maata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä

kohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli

melkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja,

kirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin

eivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja,

jotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone

heikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan

jalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus

ja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli

vaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan

reittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset

karavaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen

uutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen

Udjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla

oltuaan saapui Unjanjembeen.

Siellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka

pääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin

oli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin

pinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.

Stanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita

ja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin

suinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle

matkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet

olivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti

rientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan

kokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla

oli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena

pois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä.

Saapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka

juuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa

oli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman,

että Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet

palasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä

vuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn

apuretkikunnan keralla.

Se vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa

ollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin

harmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä

pelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi

mielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan

— amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa

— mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen

kirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin

Englannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi

hänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin

täysin määrin ansainnut.

Livingstonen viimeiset suunnitelmat.

Livingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot

vastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin

lähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän

Tanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle.

Tämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti

Katangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin

lähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne

löydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä

pitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle.

Sieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin

laskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan

probleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai

Piaggian järvi.»

Niilin otaksutut lähteet.

Livingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa

oli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban

latvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat

kivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei

ihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla

seisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone

»Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin

lähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu

jossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka

hän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin

pohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli

usein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä

käydä.

Livingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus.

Maaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla

vasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten

lounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui

järven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse

sairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun

puolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän.

Vaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi

Livingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet

makololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».

Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä.

Veljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos

Jumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin

ei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän

Hänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on

minulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella,

ja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä

haavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen

suunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan

on vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa.

Uskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»

Tanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille,

joilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden

vaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet

alkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se

kun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet

ja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi

maata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli

kohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.

Bangveolon soissa.

Vuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta

kuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan

asukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä

tähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä

oli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista

nähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.»

Ruovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten

poikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä

koskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi

salahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa

näkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi

oli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja

ruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien

poikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä

punamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri

vuoti.

Neljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven

pesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta

itää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli

enimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat

hävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta

se oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita

ja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää

lukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven

koilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön

luo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota

pieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä

täällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä

tulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen

pieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä,

mutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut

kulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin

kulkea rantaa pitkin.

Maaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin

silmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta

leveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka

kietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui

samaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot

kohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja

lootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti

etäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä

paarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata

käsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa

kilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin

rannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.

Etelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta

niiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun

ottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.

Bangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen,

joka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä

sanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu

kunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että

se karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä

typeryydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen

vuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin

portugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin

tämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle

antoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien

jaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi

sen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään

tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain

pilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka

puolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään

verkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän

paikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon

niemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain

kulku vähäpätöisen joen poikki...» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka

oikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven

maantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen

käsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain

järven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.

Kuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä

punatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun

puolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat.

Siitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti

kuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni

päättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan

huolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä

yritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena

maahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä

kylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa:

»Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä

ostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei

kuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone

enää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki,

jotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka,

että paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun

29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä

rannalle.

Kuolema.

Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja

rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa

tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle

maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan

vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut

syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän

tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi:

»Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen

seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan

päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle

monella tavalla ystävyyttä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi

isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi

olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän

kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs

retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa,

herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä,

elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät

majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä

polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun

he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.

Viimeinen matka.

Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle

oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät,

ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan

auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle.

Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob

nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun

löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista

jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se

kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta

puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.

Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat

ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat

matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin

olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he

saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena

1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan.

Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster

Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi

leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana

Mabotsassa.

Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat

suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen

rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa

mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko

neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren

puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen.

Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith

Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi

oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää

siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä

vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä

herättänyt.

Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta

kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi

kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun

hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan

viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään

tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.

Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä

Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan

löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan

tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki

aina Sambesin laaksoon saakka.

Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää

suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten

läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi

Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon

vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain

lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja

löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen

neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla

Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja

saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin

Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi

maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä,

ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia

tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen

edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri

Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä

kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei

hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä,

viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä

Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka

piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen

laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen

erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset

kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista

alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse

jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän

ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen

todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme.

Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.

Angolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki

Sambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon

saakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan

seudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun

korkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan

Luangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan

ylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi

tieto Sambesin moniputaisesta deltasta.

Kolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen

tutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen

eurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan.

Hän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä

länttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron

suuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja

Bangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu

Njangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi

tiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja

puolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään

ja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran

mainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen

metallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben

maasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia

(malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi

harkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja

säärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin

Livingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven

koillisesta Kavirondo-lahdesta.

Livingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan

muinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle.

Muun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin

lähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses

Egyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän

toivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin

muinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten

ulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat

egyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria

järven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän

saanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin

epäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista

ja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän

Itawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä,

oli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian

muinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista,

Itawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista

tavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet,

kädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi

hallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen

seikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden

jälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»

Ystävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti

geologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka

häneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa

laskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä,

että Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että

Etelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen

mielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen —

kautta syntynyt.

Livingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen

mukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia

havaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista,

harvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä

ymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän

ruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän

iloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti,

alkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä

melkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina

hellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten

vastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen

suureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat

innostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä

ja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan

orjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan

saaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen,

täynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.

* * * * *

Alussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle

Freren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan

lakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän

tahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi

Sansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin

sulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin,

orjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja

kiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista

orjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle

orjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.

Cameronin matka Afrikan poikki.

Samaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista

Sansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka

sai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen

hänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö.

Meriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja

hänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy.

Maaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä

lähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon

poika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin

jäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että

lokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin

että palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia.

Varustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen

lähtiessään viimeiselle matkalleen.

Taborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi

Livingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä,

että löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani

eräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean

tilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle

isäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua

saapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset

osoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti

nyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin.

Edellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen

kuumehoureissa ampui itsensä matkalla.

Lukuga.

Camerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne

jättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen,

jos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän

saapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta

saikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron

veneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan.

Toista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan

vedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli

Lukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti

vielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.

Cameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa

voinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja

lieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat

kuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen

laskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen

solmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron

nyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata

järven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet

oikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin,

vaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi.

Veneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain

puutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia

haavoja.

Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

Udjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen

paperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa,

kasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän

uudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli

pyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone

oli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin

Njangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen

nopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta.

Hän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä

mahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti

päästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa

hän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään

muulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen

ostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään

muotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla

keinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin

tunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella

olevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli

tullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten

arabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten

välillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin

kulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe.

Suostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen

jälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin

hedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut

käynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät

Lomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa

kautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä

aiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan

maantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää

reittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt

eurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»

Yhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen

täytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas.

Cameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut

vihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta

inhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»

Cameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään

»Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan

tästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua,

Kongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt

sinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta

käsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä

Cameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi

odottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron

tapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon

hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen

veljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka

oli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton

konna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua.

Muun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran

poika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä

tämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.

Odotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle

Mohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin

esihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä

saattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli

rakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä

säilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän

näki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen

näille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille

ruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin

paalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja,

jotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat-

pakottaneet rakentamaan.

Kasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin

suosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan

lähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi

ruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän

kuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka

orjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli

hänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään

tehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset

kohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan

arabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä

ryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli,

antamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin

ostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana.

Enimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla

linnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä

huolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja

löysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain

jokien lähteet.

Portugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia,

mutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan

retkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea

256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja

kokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle

onnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla

ja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä

mies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti.

Huolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä

velvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui

keripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.

Cameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä

länteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän

voinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys

Afrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.