Kapmaa oli viime vuosisadan alussa vielä sangen vaatimaton siirtokunta.
Englantilaisten anastaessa sen kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla siinä oli 25.000 valkoista, joilla oli kaksi sen vertaa
hottentotteja ja neekerejä orjina. Englannista tosin alkoi saapua uusi
siirtolaisvirta, mutta se ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että
hollantilaiset, »afrikanderit», edelleenkin pysyivät siirtokunnan
päärotuna. Siitä huolimatta heitä ruvettiin sortamaan, heidän kieltään
vainoamaan, ja tästä tietysti syntyi paljon tyytymättömyyttä, joka
jo puhkesi kapinoiksikin, vaikka nämä kapinat saatiin kukistetuiksi.
Taloudellinen sorto se vihdoin sai maljan yli vuotamaan ja tuhansia
hollantilaisia perheitä muuttamaan omaisuutensa kera maasta,
etsimään sisämaasta uutta isänmaata, kun entinen ei enää voinut
taata heille vapaata kansallista tulevaisuutta. Kun orjuus Englannin
hallituksen käskystä Etelä-Afrikassakin lakkautettiin, niin sikäläiset
maanomistajat tuskin saivat kolmattaosaa siitä vahingonkorvauksena,
joka heidän piti virallisen arvion mukaan saada, ja tämän ynnä
työvoiman puutteen vuoksi, joka orjain vapautuksesta oli seurauksena,
he joutuivat semmoiseen epätoivoon, että v. 1836 lähtivät vaellukselle
sisämaahan, niinkuin muinen israelilaiset Egyptistä erämaahan
paetessaan, ja pitäen itseään Herran valittuna kansana samoinkuin hekin.
Buurien vaellus.
Maasta muuttajat olivat etupäässä Kapmaan itäosien asukkaita. He
valjastivat härkänsä suurten vaunujensa eteen, jotka kokemus oli
opettanut rakentamaan niin lujiksi ja samalla joustaviksi, että niillä
voitiin tehdä matkaa huonoimmillakin teillä, ja samalla niin tilaviksi,
että niissä voitiin kerrassaan asua. Ne oli jaettu eri osastoihin
ruokatavaroita, taloustavaroita, kauppatavaroita ja makuusijoja varten,
ja olivat ne niin leveät, etteivät ne voineet hevillä kaatua, ja
vahvalla vaatteella katetut suojaksi tuulta, pölyä ja sadetta vastaan.
Tavallisesti lähti matkalle monta perhettä samalla haavaa, sillä
monet olivat matkan vaarat, milloin uhkasivat luonnonvoimat, milloin
vihamieliset alkuasukkaat, milloin jalopeurat, joita siihen aikaan
vielä oli niin runsaasti, että ne saattoivat pitää koko Etelä-Afrikkaa
luonnollisena perintöosanaan, johon ei kenelläkään muukalaisella ollut
asiaa. Kuudet, kymmenetkin vaunut kulkivat peräkkäin kiemurtelevaa
polkua, joka vaunun edessä monta pitkäsarvista härkää, jotka ikeet
niskallaan verkalleen matkasivat eteenpäin totellen sivullaan kulkevan
ajajan kehoittavia huutoja ja valtavan monta metriä pitkän ruoskan
läimäyksiä. Tavallisesti juoksi ensimmäisen härkäparin edellä poika,
joka sitä poikkeutti milloin oikeaan, milloin vasempaan — näillä
juhdilla ei nimittäin ollut minkäänlaisia suitsia — vieläpä jokien
poikki uikin niiden edellä, rohkaisten niitä esimerkillään, etteivät ne
pysähtyneet ja siten keskellä jokea saattaneet epäjärjestykseen koko
perässä tulevaa valjaikkoa. Vuorien poikki kuljettaessa vetojuhtien
voimat eivät aina riittäneet, vaikk'ei yksissä vaunuissa juuri ollut
tuhatta kiloa enempää painoa. Silloin täytyi edellä kulkevien vaunujen
eteen asettaa enemmän juhtia, kymmenen ja kaksitoista paria, ja jättää
osa vaunuista odottamaan, kunnes alkupää oli saatu rinteen päälle.
Toisin paikoin vielä täytyi kuormat purkaakin ja kuljettaa tavarat
vähin erin pahan paikan poikki. Usein juhdat nääntyivät kesken matkaa
ja silloin täytyi asettua leiriin keskelle erämaata ja odottaa, kunnes
oli käyty hakemassa lisävoimia. Iltaisin vaunut järjestettiin piiriin
ja sytytettiin suuria tulia petoeläinten karkoittamiseksi, joiden
hehkuvat silmät usein kiiluivat pensaikoista, ja tapana oli, että
päivä päätettiin soitolla ja karkelolla. Huolimatta näiden matkain
vastuksista ja vaaroista niitä aina ilolla muisteltiin ja iloisin
toivein niille lähdettiin.
Lopulla vuotta 1837 oli jo tuhatkunta buuria kulkenut Drake-vuoriston
poikki laskeutuakseen sen itäpuolisiin laaksoihin, mutta zulukafferien
päällikkö Dingaan, joka alussa oli suosinut tätä muuttoa, pelästyi
valkoisen kansanvaelluksen suuruutta ja petoksen kautta surmasi heistä
suuren joukon. Siitä alkoi säälimätön sota. Tugelan erään syrjäjoen
varrella, jota vielä tänä päivänä sanotaan »Moordspruitiksi», s.o.
murhapuroksi, teurastettiin yhdellä kerralla lähes seitsemänsataa
hollantilaista, miestä, naista ja lasta, ja »Weenen» (itku) on itse
paikan nimi. Mutta eloon jääneet pitivät vaunulinnassaan tarkoilla
pyssyillään puoliaan, kunnes hyökkääjäin suuren mieshukan kärsittyään
täytyi peräytyä. Kivääri voitti tapparan ja keihään ja tuota pikaa
valkoiset muuttuivat hyökkääjiksi. He kulkivat Tugelan poikki ja
hyökkäsivät zulujen omien kylien kimppuun ja v. 1840 he pakottivat
sulut hylkäämään Dingaanin ja uuden päällikkönsä keralla rupeamaan
heidän liittolaisikseen. Buurit perustivat Tugelan laaksoon Natalin
vapaan tasavallan, jonka pääkaupunki heidän kahdesta johtajastaan,
Pieter Reliefistä ja Gevrit Maritzista, sai nimeksi Pietermaritzburg.
Englanti ei kuitenkaan tunnustanut tämän uuden valtion itsenäisyyttä,
vaan Kapmaan hallitus lähetti sotaväkeä valloittamaan sen. Maa ei tosin
ollut Englannin valtaamaa, mutta englantilaiselta puolelta väitettiin,
että maasta muuttaneet buurit edelleenkin olivat Englannin alamaisia
ja siis heidän valtaamansa maatkin brittiläisen maailman valtakunnan
laajennusta. Osa maastaan muuttaneista buureista jäi Nataliin
brittiläisen vallan alle asumaan, mutta suurin osa valjasti uudelleen
vaununsa, kokosi tavaransa ja lähti nousemaan Drake-vuoriston poikki
Oranjan vapaavaltion alueelle.
Tänne oli nimittäin sillä välillä saapunut toinen siirtolaisvirta,
jonka alkupää oli Hendrick Potgieterin johdolla kulkenut Oranja-joen
poikki ja kafferien kanssa monet taistelut taisteltuaan laskenut uuden
vapaavaltion perustukset. Englantilaiset kuitenkin tulivat perässä
ja grikvalaisten [grikvalaiset olivat hollantilaisten miesten ja
hottentottinaisten liitosta syntynyttä sekarotua. Grikvalaisia oli
jo pari vuosikymmentä aikaisemmin muuttanut maahan, joka on heistä
nimen saanut] avulla pakottivat uuden vapaavaltion tunnustamaan
Englannin ylivallan. Osa ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kulki Vaal
joen poikki vielä kauemmaksi pohjoista kohti perustaen Transvaalin
tasavallan. Siellä heidän oli alussa taisteltava tuimat taistelut
matabeleja vastaan, jotka surmasivat suurimman osan ensiksi tulleista,
mutta osa kuitenkin piti puoliaan. Joka vuosi saapui yhä enemmän
siirtolaisia, maa vallattiin ja Transvaalin tasavalta saattoi puolustaa
itsenäisyyttään Englantiakin vastaan.
Näiden suurien muuttoretkien kautta oli käytännöllinen maantuntemus
ulotettu sangen kauas pohjoista kohti. Oli tutustuttu jokiin ja
vuoristoihin, saatu taistellen tulla tuntemaan sekä basutot, jotka
asuvat Drake-vuoristossa, sulut ja matabelet, tutkittu laajain
aroalueiden asutukselle tarjoomat edellytykset, ja alkuasukkaitten
lannistamisen ja valkoisten kotien perustamisen kautta oli avattu
sisämaa tietorikkaammillekin matkustajille.
Kapkaupungissa perustettiin v. 1834 erikoinen seura sisämaan tutkimista
varten. Tämä seura lähetti jo seuraavana vuonna retkelle Andrew
Smithin, joka tutustui Transvaalin pohjoiseen rajaan, suureen Limpopo
eli Krokotiilijokeen. Sisämaan erinomainen riistarikkaus houkutteli
sinne metsästäjiä, muun muassa ruotsalaisen Wahlbergin, joka v.
1841 tunkeutui Drake-vuorien ja Vaaljoen poikki Magaliesvuoristoon
ja Limpopolle. Tämän joen suistamo pysyi kuitenkin vielä monet ajat
tuntemattomana, samoinkuin Nigerinkin, koska sitä meren puolelta on
vaikea huomata suistamosärkän vuoksi. James Alexander tutki vuosina
1836—37 Saksan Lounais-Afrikaa — samaa maata siis, jossa suomalainen
Ovambo-lähetys työskentelee. Englantilainen lähetyssaarnaaja Moffat
perusti Betshuaanimaan Kurumaniin lähetysaseman, josta pian tuli
lähtökohta entistä suurisuuntaisemmalle ja tuloksellisemmalle
löytöretkeilylle. Paitsi näitä olivat jo monet luonnontutkijat
matkustelleet Etelä-Afrikassa, jonka omituinen kasvisto ja eläinkunta
tarjosivat niin mieltäkiinnittävää työalan.