Baker ihastui suuresti komeaan arabialaiseen rotuun, joka näillä

seuduilla asui.

Atbaran arabialaiset.

Seuraavalla tavalla hän kuvaa erästä täällä tapaamaansa vanhaa

sheikkiä: »Hän oli komein arabialainen, mitä olen vielä milloinkaan

nähnyt. Ikää hänellä oli kahdeksankymmenen vuoden vaiheilla, mutta

siitä huolimatta hän oli suora kuin keihäs ja näytti olevan vain

viiden- tai kuudenkymmenen ikäinen. Ruumiinrakennukseltaan hän oli

herkulesmainen, kuutta engl. jalkaa kolmea tuumaa pitkä, hartiat

ja rinta olivat valtavan leveät, nenä erinomaisen kaareva. Suurten

tuuheitten, aivan valkeitten kulmakarvain alta katsoivat kotkan silmät.

Sangen vahva lumivalkea parta valui hänen rinnalleen keskivaiheille

saakka. Hänellä oli valkoinen turbaani ja valkoinen kashmiriabbai eli

pitkä viitta, joka ulottui kaulasta kantapäihin. Täydellisempää erämaan

patriarkkaa ei voisi mielessään kuvitella, jos tahtoisi henkilöistyttää

Abrahamin kansansa etupäässä.»

Tällä uljaalla vanhalla sheikillä oli mukanaan kymmenen poikaansa,

joista useimmat olivat yhtä pitkiä miehiä kuin hän itsekin. Lapsia

hänellä oli paljon mutta epäilemättä nämä heimot melkein kokonaan

tuhoutuivat mahdin kapinaa seuranneissa surkeissa sodissa.

Baker nousi Atbaran vartta aina joen latvaosille saakka, metsästellen

siellä suurta riistaa Hamranin arabialaisten keralla. Nämä arabialaiset

kaatoivat elefantteja siten, että ajoivat niitä takaa ratsain ja

pitkällä miekallaan yhdellä iskulla katkaisivat kinttusuonen. Kirahveja

ja antilooppeja oli viljalta, maa akaasialehtoineen Abessianin

vuorimaan liepeillä kuin avointa englantilaista puistomaisemaa. Siellä

täällä kasvoi jättiläismäinen baobab eli apinanleipäpuu. Joessa oli

m.m. keuhkokalaa (_Protopterus_).

Atbaran latvoilta Baker kulki Abessinian ylängön läntisiä liepeitä

Rahadille, Sinisen Niilin syrjäjoelle, joka juoksee melkein

yhdensuuntaisesti kuin Dinder joki, laskien sitä Khartumiin. Sieltä

hän kauniin puolisonsa kera lähti nousemaan Niiliä, Spekeä ja Grantia

vastaanottamaan. Hän tapasi heidät Gondokorossa, kuten olemme ennen

maininneet, vei heidät veneellään Khartumiin, ja Speke jätti hänelle

perinnöksi Niilin toisen lähdejärven löytämisen.

Baker Albert Njansalla.

Orjain ja norsunluun kauppiaat koettivat kuitenkin kaikin tavoin estää

Bakeria palaamasta Speken reittiä bari-neekerien maahan ja saivat hänen

miehensä Khartumissa kapinoimaan. Baker pääsi kuitenkin lähtemään,

matkassaan 90 miestä, kameeleja, hevosia ja muuleja. Orjakauppiaita

ja vihamielisiä maanasukkaita välttääkseen hän ensin teki kierroksen

itää kohti ja sai taivutettua puolelleen Ibrahim nimisen orjakauppiaan,

joka ensin koetti silläkin puolella kiihoittaa kaikki maanasukkaat

retkikuntaa vastaan. Hän tuli sitten Lotukamaahan, vuorimaahan,

jossa oli runsaasti elefantteja ja kirahveja ja jonka tavallisia

neekereitä muodokkaammat asukkaat olivat taitavia seppiä. Hänen sieltä

jatkaessaan matkaa melkein kaikki kantajat karkasivat, ja kun kameelit

olivat jo Madi-maassa kuolleet, täytyi Bakerin hylätä kaikki tavarat,

jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja vain ampumatarpeet ja

Kamurasi kuninkaalle annettavat lahjat mukanaan he jatkoivat matkaa,

yhdyttäen Niilin molempien järvien välissä Kamman koskilla. Baker

olisi tästä mielellään laskenut Niiliä Albert Njansaan, mutta Unjoron

asukkaat estivät sen ja pakottivat hänet kulkemaan oikopäätä Kamurasin

pääkaupunkiin. Kamurasi ottikin Bakerin ja hänen vaimonsa hyvin

vastaan, ja se oli onni, sillä Baker oli kuumeesta kuoleman sairaana.

Mutta pian hän kuitenkin näytti pahan luontonsa ja kielsi Bakeria

matkustamasta Albert Njansalle. Orjain ja norsunluun kauppias Ibrahim

oli ostanut kaikki tarvitsemansa tavarat ja jälleen lähtenyt Unjorosta.

Kaikki Bakerin kantajat, kolmeatoista lukuunottamatta, olivat

karanneet. Huomatessaan kuitenkin, ettei Bakerilta voinut enempää

kiristää, Kamurasi, vielä kaksipiippuisen rihlan saatuaan, päästi hänet

menemään, antaen hänelle kaksi opasta ja kolmesataa miestä saattoväkeä.

Saattoväki kuitenkin täytyi piankin palauttaa takaisin levottomuutensa

vuoksi. Tavalla tai toisella, hankkien kantajia kylästä kylään, pääsi

Baker sittenkin kaikista vaikeuksista ja onnettomuuksista huolimatta

tunkeutumaan Albert Njansan rannoille, yhdyttäen järven Vakovia

nimisessä paikassa, joka on sen kaakkoiskolkassa. Tällä taipaleella

rouva Baker oli kuolla auringonpistokseen — häntä kannettiin paareilla

— ja Baker itse oli kuumeesta puolikuolleena.

Mutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat

kärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme

kulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös

vastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt

nähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava

vedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin

silmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä

kohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita

sinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka

mieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini

vuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»

Vaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä

etelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle

silmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli

koko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman

ulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet

Ruwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit

näin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista,

mutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin

seikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka

näytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert

Njansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert

Njansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki

ja nimitti ne Sinivuoriksi.

Järven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä.

Yhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten

lähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli

siihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa

näkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin

aina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä

näkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä

äkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja

vain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että

se on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki

rantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat

jälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei

pelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta

täytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he

maanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi

jälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan

Fowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon

norsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän

aikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen

helposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin

pystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon

väkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen.

Bakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin

pohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että

hän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan

kuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen

Unjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan

matkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi

pakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille

ilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker

sai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle

Ibrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada

surmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan

orjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet

lakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa

raivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui

Khartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla

erämaan poikki Suakiniin.

Bakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta

aateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli

Albert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän

aikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon

oikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli

Niilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään

Albert järven monta vertaa todellista suurempana.

Baker masentaa orjakaupan.

Mehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat

häntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson

oloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että

siitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset

päin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi

punta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon

tuloja.

Mehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä

todella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa

Euroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi

rehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka

löytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi

Niilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin

ylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä

toimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän

kuvaa seuraavasti:

Orjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.

»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia

raastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai

tuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu

helvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi

vieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta

hävitystä.

»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän

rajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja

Egyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa,

maan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten

palvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan

kokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli

jaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia

hankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu

ja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu

komppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä

karanneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta

kediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen

alalla Valkoisella Niilillä.

»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi

täydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän

perusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin

kolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset

joukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan

kanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset

ja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se,

että yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa

ihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja.

Tämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata,

ryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian

kokoinen!

»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain

tehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin

vankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella

Niilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon

orjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön

seuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee,

heillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä,

että heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo

sortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia

ryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa,

joissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä,

petosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»

Saalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn

karjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja

kelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama

rosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla

sotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret

ja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet

pistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen

ruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka

muihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi.

Darfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin

silpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja

kaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi

joutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden

vanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat

hedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat

jotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos

heitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan,

joita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.

Bakerin retkikunta.

Näihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli

käytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista,

neekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli

moniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä.

Kolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä

ylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että

tehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan,

sillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut

orjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä

mukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.

Baker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön

neekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi

Ismailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset

bari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut

laivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei

voinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin

sillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile

ovat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin

niin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla

nousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega,

joka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi.

Kabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan,

hän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker

oli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa

orjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta

unjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen

olivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin

Unjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla

vapautettaisiin.

Baker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat

alussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan

suojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian

Kabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi

sota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun

lopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan,

että sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään

toisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti

sangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa

Egyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa

ja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois,

Seychellien saarille.

Unjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa,

että sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien

keskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden

kulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.

Baker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän

sotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872

maaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin

rannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle,

joka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää

joen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta

myöhemmin Khartumiin.

Orjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi

kotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen

työtään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.

Yrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.

Tutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan

tieteelliset.

Yrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista,

Saksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla

hän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.

1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian

ja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta.

Palattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan

Bahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867

Suakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran

lähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea

Khartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden

alussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin,

»gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.

»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia

yksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä,

»näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka

joki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin... Rantamaisemat pysyivät

penikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai

mäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin

hämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät

pääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia

karjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla

soutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin

minnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja

ylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa

kilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia

akaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien

kauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat

kiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen

hamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia

ja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä

kahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen

ja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa.

Vesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi

tutustui ambatsh nimiseen papukasviin (_Herminiera claphroxylon_), joka

kasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen.

Sillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat.

»Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen

sienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä

tai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva.

Tämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä

tekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi,

saattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa

kahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan

läheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä,

niin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin

matalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan

syntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin

Bahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku

käy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien

saarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa.

Ennen muita ovat mainittavat _vossia_-ruoho ja kuulu papyro, jota

ei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat

huomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut

kasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja,

että ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit

värjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi

iljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan.

Ne nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää

sivistystä.

Bahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä

myöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki

haarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse

kuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää

ilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä

hämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan.

Kasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat

aivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan,

niissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus

alkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi

poiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan

vesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät

väylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat

niin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat

juurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin,

joiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme

paljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti

tuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä,

puuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka

pelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä

kamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään,

sillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta

torjua niitä ampumalla.»

Schweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi

kuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli

Bahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal

peittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on

matalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden

virtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina,

joita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan

niin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa

ensinkään.

Suuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa

varsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa

ja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek,

jonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat

olivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti

lähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné,

joka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä

kauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran

malarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä

kaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen

Schweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen

ranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt

Bahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.

Schweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan,

josta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui

matkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden

kesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä

kaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella

asuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä.

Hekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä

erinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto.

Sitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia,

trumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää,

sateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset

»orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla

osasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.

Nämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa,

johon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän

huomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen,

vaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka

suunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä

ja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut,

että niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa

soittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän

hyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä

kylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen

pian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä

hänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa,

ja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että

läntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet

ihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian

ristiriitaiset tiedot heistä.

Schweinfurth kulki sitten kauemmaksi eteläänpäin mambuttujen maahan,

kunnes siellä tapasi ison syvän joen, joka virtasi länttä kohti. Se

oli Uelle, josta ei tiedetty, mihin se laski. Ei kukaan silloin vielä

aavistanut, että se oli pisin Kongon syrjäjoista. Vasta myöhemmin kävi

ilmi, että tämä joki on Ubangin yläjuoksu. Schweinfurth luuli sen

virtaavan Tshad järveen ja siis olevan Sharin latvoja.

Mambuttu.

Schweinfurth oli nyt tullut mambuttu-kansan kuninkaan Munsan alueelle.

Tämä kansa oli siihen aikaan aivan tuntematon. Se jakaantui kahteen

valtakuntaan, joista Munsa hallitsi läntistä osaa, rikasta, vetevää

maata, jossa oli rautaa, uljaita metsiä, monenlaisia viljelyskasveja

ja runsaasti metsänriistaa. Naiset viljelivät maan, miehet kävivät

sotia ja metsästivät. Paljon norsunluuta myytiin. Matkustajan

mielestä tämä rotu oli tavallisia neekerikansoja jalompaa, ylpeämpää

ja kansallisuudestaan itsetietoisempaa. Mutta vaikka heillä olikin

näitä parempia ominaisuuksia, olivat he kuitenkin inhottavan persoja

ihmislihalle. »Ei missään Afrikassa tämä pahe ole yleisempi kuin

mambuttujen kesken. Heidän eteläpuolellaan asuu mustia kansoja, jotka

ovat heitä paljon alhaisemmalla kehityskannalla ja joita he sen vuoksi

suunnattomasti halveksivat. Niiden maa on mambuttujen laaja jahti- ja

rosvousalue, sieltä he tuovat karjaa ja ihmislihaa. Kaikki taistelussa

kaatuneet viholliset paikalla leikellään pitkiksi viipaleiksi ja

jaetaan samalla tavalla kuin muukin sotasaalis. Vangit sitä vastoin

ajetaan kotia niinkuin lammaskarja yksitellen kuristettaviksi —

voittajien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Lapset, sen mukaan kuin olen

kuullut, varataan kuninkaan kyökkiä varten, koska ne ovat parhaat

makupalat. Sillä aikaa kuin olin mambuttujen luona, kertoi huhu, että

kuninkaan pöytää varten joka aamu teurastettiin yksi lapsi. Minulla

ei ollut tilaisuutta olla läsnä näissä kamalissa kesteissä; mutta

kun kerran sattumalta tulin majaan, jonka edustalla oli koolla ryhmä

naisia, näin heidän paraillaan kalttaavan ihmisruumiin alaosaa, aivan

samalla tavalla kuin meillä kotona kaltataan ja kaavitaan porsasta.

Musta iho oli tämän käsittelyn kautta muuttunut harmaaksi. Muutama

päivä myöhemmin näin eräässä talossa ihmiskäsivarren, joka oli

ripustettu valkean päälle, arvattavasti savustettavaksi.»

Munsan aitat olivat täpösen täynnään norsunluuta, ja hän olisi kovin

mielellään ruvennut yhteyteen pohjan puolen liikemiesten kanssa

vaihtaakseen heiltä punaista metallia. Hän otti Schweinfurthin vastaan

suurella juhlallisuudella, kaikkien eri arvoisten mustien ylimystönsä

läsnäollessa, rumpujen päristessä, norsunluutorvien soidessa ja isojen

kellojen moikaessa, lempivaimojensa saattamana, jotka olivat hänet

mitä parhaiten koristelleet tätä juhlallista vastaanottoa varten.

Käsivarret, sääret, rinta ja pää olivat täpötäynnä kuparihelyjä, jotka

kiilsivät kuin kastrullit hyvin varustetussa kyökissä, mutta ne olivat

kaikki kotimaista tekoa. Päässä hänellä oli maan tavan mukaan puolta

metriä korkea silinterihatun kaltainen pönttö, ruovoista punottu ja

papukaijanhöyhenillä koristettu, etupuolessa puolikuun muotoinen

messinkilaatta. Hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä rasvattu rasvalla,

johon oli sirotettu punaista jauhoa, niin että iho melkein muistutti

Pompeijin savikuvia. Vyötäisillä oli viikunankuoresta valmistettu

vaate, joka oli nahkavöillä kiinnitetty, kaulassa rengas, josta

riippui rinnalle suippoja nahkarihmoja. Paljaalla käsivarrella näkyi

ihmeellisiä koristeita. Oikeassa kädessä hänellä valtikan asemesta oli

kansallinen koukkuveitsi, joka muodoltaan oli vähän sirpin kaltainen.

Se oli kuitenkin vaskea ja yksinomaan koriste. Munsa otti saksalaisen

matkustajan sangen hyvin vastaan, suureksi osaksi varmaankin siitä

syystä, että hän toi runsaita lahjoja, mutta lupaa matkan jatkamiseen

etelää kohti hänelle ei annettu.

Akka kääpiökansa.

Mambuttujen maassa oleskellessaan Schweinfurth tutustui akka nimiseen

kääpiökansaan, jonka joukossa ei ollut ketään puolentoistakaan metrin

mittaista. Hänen väkensä oli nähnyt näitä jo usean kerran, mutta

Schweinfurthin puheille he eivät suostuneet tulemaan, ennenkuin muuan

sattuman kautta tavattiin hänen leirissään. Tämä kansa asui mambuttujen

eteläpuolella ja oli osaksi Munsan vallan alla. Muutamia perheitä asui

hänen hovissaan, ja saksalainen matkustaja myöhemmin näki kokonaisen

kääpiökomppanian, joka oli Munsan palveluksessa. Hän ensi näkemältä

luuli heitä pahankuriseksi poikajoukoksi. He olivat tavattoman

vikkeliä liikkeissään ja mambutut heitä käyttivät metsästäjinä.

Yhden Schweinfurth otti mukaansa, kuljettaakseen hänet Eurooppaan,

mutta hän matkalla kuoli. V. 1874 italialainen Miani vei kaksi akkaa

kotimaahansa, jossa heidät Veronassa kasvatettiin. Kummankin oli

täytynyt katsella sitä, kuinka Munsan miehet teurastivat ja söivät

heidän äitinsä. Akat eivät kuitenkaan itsekään ihmislihaa halveksineet,

jota ei olekaan ihmettelemistä, kun heidän joka puolellaan asui Afrikan

pahimpia kannibaaleja.

Mambuttujen maasta Schweinfurth palasi takaisin Egyptiin, tehtyään

pitkän poikkeuksen länttä kohti Dar Fertitiin ja siellä nähtyään

kamalia orjanajoja. Kaiken kaikkiaan hän vietti Bahr-el-Ghazalin

vesistöalueella kolme vuotta. Retkillään hän ei voinut suorittaa

tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, mutta hänen välimatka- ja

kompassinmääräyksensä olivat niin luotettavat, että sekä Bahr-el-Ghazal

itse että sen eteläpuoliset syrjäjoet tulivat kunnolla kartoitetuiksi.

Schweinfurth oli ensimmäinen, joka toi luotettavia ja seikkaperäisiä

tietoja Kongon kääpiökansoista. Hänen luonnontieteelliset havaintonsa

olivat erinomaisen laajat ja perusteelliset, kansatieteelliset

tutkimuksensa niinikään. Kaiken kaikkiaan hän on Afrikan tutkijoista

kaikkein etevimpiä, vaikk'eivät hänen maantieteelliset löytönsä

olleetkaan kovin suuria. Erinomaisen matkakertomuksensa hän kuvitti

omilla piirroksillaan, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin valokuvat ja

samalla selvemmät. Afrikan kasvullisuuden mieltäkiinnittäviä ilmiöitä

hän kuvasi perusteellisemmin kuin kukaan ennen häntä. Hänen kuvauksensa

Niam-Niam-maan rehevistä jokivarsimetsistä eli »galeriametsistä»

tutustutti maantieteilijät aivan uuteen metsäformatioon.

Djur-maassa leiripalon kautta menetettyään suurimman osan

kokoelmistaan, päiväkirjoistaan, piirroksistaan ja koneistaan

Schweinfurth lähti paluumatkalle ja saapui kotimaahansa syksyllä v.

1871. Parin vuoden kuluttua hän seurasi Gerhard Rohlfsia retkelle

Libyan erämaahan, asettui sitten joksikin aikaa Kairoon asumaan ja

omisti huomionsa Arabian erämaan ja Abessinian kasvitieteelle.

Junker.

Schweinfurthin työtä Niam-Niam-maassa jatkoi t:ri Wilhelm Johann

Junker, joka oli Venäjällä saksalaisista vanhemmista syntynyt ja

osaksi Venäjällä kasvanutkin. Junker oli luonnontutkija ja keräykset

ja tutustuminen villikansain elämään olivat hänen päämääränsä. Hän

oli jo matkustellut Niilin maissa ja Bahr-el-Ghazal maakunnassa

laajalti, kun hän v. 1879 lähti uudelle matkalle niam-niamien maahan.

Siellä olivat olot suuresti muuttuneet. Niam-Niamien valtakunnat

olivat hajonneet, mambuttujen valtakunta samoin ja kuningas Munsa

oli kaatunut taistelussa arabialaisia orjakauppiaita vastaan. Oli

käynyt täällä, kuten kaikkialla: arabialaiset orjakauppiaat olivat

seuranneet valkoisten tutkimusmatkailijain jälkiä, ja ensimmäinen

seuraus näitten retkistä sen vuoksi oli kamala hävitys. Mambutut

kuitenkin ottivat t:ri Junkerin hyvin vastaan ja hän saattoi laajalti

kulkea heidän maassaan ja osoittaa, että Uelle oli Ubangin latvaosa.

Junker kävi Aruwiminkin latvoilla, mutta ankara sairaus pakotti hänet

sitten palaamaan pohjoisemmaksi, jossa» hänen matkatoverinsa oleskeli

erään niam-niam-päällikön luona. Mahdilaiskapinan ja Khartumin

valloituksen kautta katkesi kaikki yhteys pohjoiseen päin ja myös

toivo voida sen kautta palata kotimaahan. Junker sen vuoksi matkusti

Ladoon Niilin rannalle, joka paikka vielä oli Emin pashan hallussa,

ja suuntasi sieltä kulkunsa etelää kohti, palaten Unjoron ja Taboran

kautta Sansibariin lopulla vuotta 1886. Loppumatkan hän kulki Stanleyn

ystävän, orjakauppias Tippu Tipin seurassa. Terveytensä Junker oli

matkalla menettänyt, mutta hänen tieteellinen satonsa oli erinomaisen

runsas ja arvokas.

Mahdilaisuus.

Samuel Bakerin ponnistukset orjakaupan hävittämiseksi eivät vielä

likimainkaan johtaneet pysyviin tuloksiin. Tuskin hän oli Sudanista

lähtenyt, ennenkuin se alkoi uudelleen rehoittaa. Egyptin hallitus sen

vuoksi lähetti hänen työtään jatkamaan skotlantilaisen Charles George

Gordonin, joka sekä Euroopassa että Kiinassa oli sotilaana saavuttanut

sankarimaineen.

Gordon saapui v. 1874 Khartumiin ja ryhtyi viipymättä tarmokkaihin

toimiin. Jo seuraavana vuonna hänen retkikuntansa kävivät Albert

Njansalla saakka ja Vuori-Niilin varteen perustettiin asemia. Unjoron

kuninkaan kanssa täytyi riidellä, koska hän suojeli orjakauppiaita,

mutta Ugandan kuninkaan Mtesan kanssa Gordon saattoi ylläpitää sitä

parempia suhteita. Samaan aikaan Stanley vieraili Mtesan hovissa, kuten

saamme myöhemmin nähdä.

Maaliskuussa 1877 Egyptin hallitus nimitti Gordonin koko Sudanin

kenraalikuvernööriksi, antaen hänelle rajattoman vallan.

Suurin vastus hänellä oli Seber eli Zober nimisestä orjakauppiaasta,

jonka kotipaikka oli Shakka, Bahr-el-Ghazalin pohjoisimman

lähdehaaran ja Darfurin välillä, 700 kilometrin päässä Khartumista.

Seber oli orjakaupalla koonnut suunnattoman rikkauden ja ylläpiti

melkoista sotajoukkoa yksinomaan orjastusta varten. Hänellä oli aina

suuret varastot kaikenlaista »mustaa tavaraa», huonepalvelijoita,

ulkotyömiehiä, haareminaisia, eunukkeja, ja Shakkaan saapui kaikilta

ilmansuunnilta ostajia.

Huhu Seberin rikkaudesta ja hänen »hovinsa» ruhtinaallisesta loistosta

herätti kediivin huomiota ja hän päätti kukistaa tämän mahtimiehen,

ennenkuin hän kävi liian vaaralliseksi. Egyptiläisten sotatoimet eivät

kuitenkaan ottaneet menestyäkseen. Kediivi sen vuoksi keksi toisen

keinon. Kun Seber, egyptiläiset voitettuaan, alkoi sodan Darfurin

sulttaania vastaan, rupesi kediivi hänen liittolaisekseen, peläten

Seberin yhä enemmän voimistuvan, jos saisi Darfurinkin valtansa alle.

Darfur valloitettiin yksissä neuvoin, mutta kun Seber huudatti itsensä

sen maaherraksi Egyptin lupaa kysymättä, houkutteli kediivi hänet

Kairoon, eikä laskenut häntä sen koommin kotiaan palaamaan. Sitä

kiivaammin alkoi hänen poikansa Suleiman, joka nyt sai isänsä vallan,

egyptiläisiä vihata ja Seber itse juoni Kairosta herkeämättä, salaisten

asiamiestensä avulla. Näytti jo siltä, kuin nousisi koko Sudan näiden

orjakauppiaitten puolesta kapinaan. Gordon sai nyt toimekseen »tehdä

lopun orjakauppiaitten ilkitöistä.»

Hän kokosi 3000 miestä ja marssi 1877 Darfuriin, voitti kapinalliset,

hävitti maata ja pakotti Suleimanin alistumaan. Suleiman tosin taas

nousi kapinaan, mutta nyt italialainen Gessi kukisti kapinan ja Seberin

poika saatiin vangiksi ja ammuttiin v. 1880. Orjakauppa siihen joksikin

aikaa tyrehtyi ja Gordon saattoi lähteä Khartumista, jossa hän oli

oikeamielisen hallintonsa ja uskonnollisen suvaitsevaisuutensa kautta

saanut suuren kansansuosion.

Uudet valtiolliset tapaukset järkyttivät kuitenkin jo muutaman vuoden

kuluttua Sudanin olot perustuksiaan myöten, hävittäen kaikki mitä

Egypti eurooppalaisten avulla oli siellä aikaan saanut.

Ismail kediivin tuhlailevan hallinnon johdosta olivat Egyptin

raha-asiat joutuneet niin huonoon kuntoon, että valtain täytyi

sekaantua asiaan ja säästöjä aikaan saadakseen muun muassa

suuresti vähentää armeijaa ja upseerikuntaa. Seurauksena siitä oli

tyytymättömyys ja kapina, jota Arabi pasha johti. Englanti tosin

nopeaan kukisti kapinan ja otti maan välittömän holhouksensa alaiseksi

— jättäen kuitenkin kediivin nimellisesti hallitsemaan — mutta

siitä huolimatta oli kapinalla kauas kantavat vaikutukset varsinkin

Sudanissa. Siellä eräs uskonkiihkoilija julisti itsensä Muhammedin

jälkeläiseksi, mahdiksi, ja nostatti kansan kapinaan Egyptiä vastaan.

Mahdi, jonka oikea nimi oli Muhammed Ahmed, oli Khartumin arabialaisia

ja väitti polveutuvansa profeetasta itsestään. Hän tiesi, kuinka

katkerasti egyptiläisiä eli »turkkilaisia» Sudanissa vihattiin heidän

huonon hallintonsa vuoksi ja kuinka varsinkin orjakauppiaat olivat

heihin suuttuneet. Tähän vihaan hän ensi sijassa perusti yllytyksensä,

terästäen sitä vielä uskonnollisella kiihkolla.

Muhammed Ahmedilla oli se omituinen »lahja», että hän saattoi

kauan aikaa seisoa kuin kuollut patsas osoittamatta eleillään

minkäänlaisia elonmerkkejä, tapahtuipa hänen ympärillään mitä

tahansa. Kun hän jälleen tointui, kertoi hän sielunsa olleen Allahin

luona saamassa hänen käskyjään — aivan samoin kuin Muhammedkin

kaatuvataudinkohtauksistaan tointuessaan. Muhammed Ahmed asettui

Abbas nimiseen Niilin saareen, joka on Khartumin eteläpuolella, ja

sinne kulki tuhansittain pyhiinvaeltajia häntä näkemään ja kuulemaan.

Khartumin egyptiläinen maaherra lähetti häntä vastaan lopulta sotaväkeä

tekemään yllytyksestä lopun, mutta mahdin kannattajat voittivat tämän

sotaväen. Urhoolliset baggarat, eräs niistä arabialaisheimoista, jotka

harjoittivat suurinta orjakauppaa, yhtyivät mahdiin ilomielin, kun hän

kutsui oikeauskoisia taisteluun. Marraskuussa v. 1881 hän valloitti

Sennarin, joka on Bahr-el-Azrakin varrella, ja myöhemmin suurimman osan

Kordofanista. Toukokuussa 1882 hän hävitti egyptiläisen armeijan, johon

kuului 5000 miestä. Ankaria tappioitakin hän tosin kärsi, mutta vaikka

hän Obeidia valloittaessaan menetti 20.000 miestä, paisuivat hänen

armeijansa vain uusista tulokkaista.

Egyptin hallitus lähetti nyt Khartumin avuksi kymmentuhantisen armeijan

englantilaisen Hicks pashan johdolla, mutta yrittäessään valloittaa

Obeidin takaisin Hicks pasha joutui väijytykseen ja tuhottiin koko

joukkonsa keralla.

Suakimin seuduilla Punaisen meren rantamaissa taisteli Osman Digma

niminen kuulu orjakauppias mahdin puolella, vaikeuttaen avun lähetyksiä

siltä puolelta, vaikka hän itse joutuikin tappeluissa enimmäkseen

tappiolle.

Egyptin hallitus olisi mieluummin jättänyt Sudanin oman onnensa

nojaan, mutta siihen Englannin hallitus ei suostunut, vaan alkoi nyt

entistä tehokkaammin puuttua asiaan, vallaten Suakimin ja Punaisen

meren rannan, saadakseen tukea sotatoimille, ja lähettäen Gordonin

Khartumia puolustamaan, kunnes sinne ennätettäisiin saada riittävän

suuri sotavoima. Helmikuussa 1884 Gordon saapui Khartumiin, jossa

hänen tulonsa synnytti suuren riemastuksen. Khartumissa oli silloin

6.100 miestä puolustusväkeä ja 25.000 asukasta — suurin osa asukkaista

oli jo paennut pois. Mahdi siirsi piiritysjoukkojaan yhä lähemmäksi

ja Gordonin vähälukuinen armeija lisäksi oli epäluotettava. Hän

alkoi piankin älytä, että asema oli jo toivoton ja pyysi pikaista

apua. Syyskuussa mahdi itse saapui Khartumin edustalle, leiriytyen

päivämatkan päähän siitä.

Englannin hallitus päätti nyt lähettää 10.000 miestä Khartumin

avuksi ja nimitti Wolseleyn, kuuluimman kenraalinsa, apuretkikunnan

johtajaksi. Syyskuun lopulla v. 1884 Wolseley lähti Wadi Haifasta

pitkin Niilin vartta liikkeelle, mutta kulkuneuvojen puutteellisuuden

vuoksi oli eteneminen hyvin hidasta.

Se oli niin hidasta, että Wolseley vasten kaikkia varovaisuuden

sääntöjä lopulta lähetti pienen, parin kolmen tuhannen miehen

armeijan etujoukkona tunkeutumaan Metemmaan, josta Khartumiin oli

vain 150 kilometrin matka ja jonne sen puolustajat saattoivat tulla

höyrylaivoillaan, laivat kun jaksoivat konevoimalla nousta välillä

olevan kuudennen kosken.

Kenraali Stewartin pieni armeija suoritti loistavan marssin ja löi

vastaan tulevat mahdilaiset tuimassa tappelussa, jossa kenraali itse

kaatui, sekä saavutti Niilin lähellä Metemmaa, jonka mahdilaiset

kuitenkin olivat niin lujasti varustaneet, ettei kenraali Wilson,

Stewartin seuraaja, voinut ajatellakaan sen valloittamista. Seuraavana

päivänä saapui Khartumista kolme Gordonin laivaa, joita apuretkikunta

tervehti suurella riemastuksella, ja nämä ilmoittivat kaupungin vielä

pitävän puoliaan.

Kenraali Wilson päätti nyt muutaman sadan miehen keralla lähteä

laivoilla Khartumiin Gordonin avuksi, mutta lähtö viivästyi

valmistusten vuoksi muutaman päivän, ja kun laivat tammikuun 28 p.

lähestyivät kaupunkia, tuiskui niitä vastaan sieltä tuli, eikä Egyptin

lippu enää liehunut maaherran talolla — kenraali Wilson ymmärsi

tulleensa liian myöhään. Khartum oli kukistunut!

Gordon oli piirityksen aikana lähettänyt kotimaahan päiväkirjansa, ja

niistä saatiin sitten tietää, mitä Khartumissa oli melkein viimeiseen

saakka tapahtunut. Viimeinen muistiinpano on joulukuun 14 päivältä

v. 1884. Gordon tahtoi maalleen ja maailmalle ilmoittaa, että hän

viimeiseen saakka oli tehnyt velvollisuutensa, ja ettei kaupungin

menetys, kun se ehkä vihdoin menetettäisiin, ollut hänen syynsä.

Hän oli turhaan tehnyt monta yritystä kaupungin vapauttamiseksi;

tehdyistä verisistä uloshyökkäyksistä ei ollut mitään apua. Kun

Berberkin antautui ja hänen laivainsa kävi yhä vaikeammaksi Niilillä

liikkua, vihollisen niitä rannoilta ampuessa, arvasi Gordon kohtalonsa

hetken lyöneen, aseellista apua kun ei enää voitaisi lähettää kyllin

nopeaan. Ainoana pelastuskeinona hän vaati, että Seber pasha, jota

yhä vielä pidettiin Kairossa vankina, lähetettäisiin hänen luokseen,

sillä tämän hän toivoi voivan synnyttää mahdin armeijassa niin paljon

eripuraisuutta, että se hajoaisi. Mutta ei Englannin sen enempää kuin

Egyptinkään hallitus suostunut antamaan hänelle entistä orjakauppiasta.

Englannin hallitus, joka alkoi yhä enemmän menettää mielenkiintonsa

Sudaniin, lupasi tosin lähettää sinne retkikunnan, mutta vain Gordonia

pelastamaan, jota vastoin Sudaniin jääneet egyptiläiset varusväet oli

jätettävä oman onnensa nojaan. Mutta tämä harmitti Gordonia. »Ei»,

hän kirjoitti, »minä en ole se, joka teidän tulee pelastaa, vaan

teidän kunnianne, sillä se on tahraantunut. Teitä lupauksenne sitovat

ja jos varusväet teurastetaan ja verta juoksee virtanaan, tulee tämä

veri teidän päänne päälle.» Jos vain hänen turvallisuutensa olisi

kysymyksessä, voisi hän lähteä kaupungista pois milloin tahansa. Mutta

hänen velvollisuutensa oli väistyä sitten vasta, kun kaikki muut

olivat pelastetut. Hänen kunniansa vaati viimeiseen saakka jäämään

Khartumiin asukkaitten luo, sillä nämä ihmisparat uskoivat häneen ja

kiihoittaessaan heidät vastarintaan hän oli saattanut heidät mahdin

raivoisalle vihalle ja rajattomalle verenhimolle alttiiksi. Hän tahtoi

mieluummin kuolla kuin jättää heidät mahdin koston uhreiksi. Sanoja

säästämättä hän moitti hallitusta ja niitä miehiä, jotka olivat hänelle

sanoneet: »luottakaa vain meihin ja olkaa rauhassa, me tuemme teitä.»

Puolueettomat arvostelijat ovat yksimieliset siitä, että Englannin

hallitus ja sen edustajat todella ansaitsivat Gordonin moitteet, niin

leväperäisesti ja haparoiden avustusta johdettiin.

Mahdin vankina oli Khartumin edustalla Rudolf Slatin niminen

itävaltalainen upseeri, joka oli ruvennut Egyptin palvelukseen ja

maaherrana hallinnut Darfuria, kunnes mahdi valloitti tämän maan ja

sai Slatinin vangiksi. Slatin oli joku aika ennen kääntynyt muhammedin

uskoon saavuttaakseen muhammedilaisen sotaväkensä luottamuksen, ja

tämä seikka epäilemättä pelasti hänen henkensä. Hän näki nyt Khartumin

valloituksen ja kamalan hirmuhallituksen, joka sitä seurasi. Hän kertoo

valloituksesta seuraavaa:

»Tammikuun 25 p. 1885 oli sunnuntai — en elämässäni sitä päivää unohda

—. Auringonlaskun jälkeen mahdi muutamain kaliifiensa keralla kulki

Niilin poikki kiihoittaakseen sotamiehiään taisteluun intohimoisilla

puheilla ja lupauksilla, mitkä ilot heitä paratiisissa odottaisivat.

Tiedettiin, että Khartum seuraavana päivänä väkirynnäköllä

valloitettaisiin. Toivoin Gordonin saavan tästä tiedon ja olevan

varuillaan. Sotamiehiä käskettiin, ett'eivät he huutaen ja kiljuen

ilmaisisi taistelunhaluaan. Kun mahdi oli sotilaitaan kehoittanut

ja antanut heille siunauksensa, lupasivat he käydä hänen edestään

kuolemaan ja hän palasi nyt joen poikia leiriinsä.

»Vietin yöni kuumeentapaisessa jännityksessä. Khartum olisi pelastettu,

jos hyökkäys torjuttaisiin; ellei sitä voitaisi torjua, olisi kaikki

menetetty. Vihdoin nukahdin, mutta heräsin aamun sarastaessa ankaraan

kivääri- ja tykkituleen. Kuulin muutamia yhteislaukauksia, sitten

muutamia yksityisiä pamauksia, jonka jälkeen kaikki vaikeni. Tuo ei

varmaankaan voinut olla hyökkäys Khartumia vastaan! Aurinko nousi — ah,

mitä toisi päivä mukanaan? Suurimmassa jännityksessä odotin tietoja.

Kuulin sitten riemuhuutoja ja pian sen jälkeen kertoivat minulle

vartijani, että Khartum oli väkirynnäköllä valloitettu. En jaksanut

uskoa, että he olivat puhuneet totta, ja lähdin telttaani.

»Mahdin ja kaliifien telttain ympärille oli kokoontunut ihmisiä,

jotka nyt lähestyivät minun telttaani. Heidän edellään kulki kolme

neekerisotamiestä. Yksi näistä oli entinen orja, joka oli minulle

tuttu. Hänellä oli kädessään verinen mytty. Irvistäen sotamiehet

seisahtuivat eteeni, avasivat myttynsä ja näyttivät minulle kenraali

Gordonin pään. Veri syöksähti päähäni ja olin vähällä menettää tajuni.

Minulle kuitenkin onnistui hallita tunteitani ja levollisena katselin

kalpeita kasvoja. Vainajan siniset silmät olivat puoleksi auki;

piirteet olivat rauhalliset, eivätkä mitenkään vääntyneet. Hiukset ja

hieno poskiparta olivat melkein valkoiset. — 'Eikös tämä ole uskoton

setäsi?' kysyi sotamies ojentaen päätä minua kohti. — — —»

Syynä Khartumin kukistumiseen oli ruokatavarain loppuminen ja

puolustajain siitä johtuva voimattomuus, ynnä se seikka että Niilin

tulva oli eräästä kohdasta sortanut vallin. Muualta se oli niin

vankasti linnoitettu, ettei sitä olisi ollut mahdollinen rynnäköllä

valloittaa. Hurjain laumain hyökätessä kenraalikuvernöörin palatsiin

tuli Gordon portaille niitä vastaan, koettaen tyynnyttää niitä

puheillaan, mutta heti ensimmäinen mies syöksi keihäänsä hänen

lävitseen. Mahdi olisi mieluummin ottanut hänet elävänä haltuunsa.

Englantilaisten aikomus oli ensin valloittaa Khartum takaisin, mutta

siihen olivat kuitenkin lordi Wolseleyn voimat liian pienet ja

sotatarpeiden kuljetus liian hankalaa, ja kun lisäksi vuodenaika oli

epäsuotuisa ja apujoukkojen lähetys vaikeata, päätti Englannin hallitus

jättää Sudanin oman onnensa nojaan ja kenraali Wolseley sai käskyn

tuoda joukkonsa takaisin Egyptiin.

Mahdin voitonriemu ei ollut pitkällinen. Jo saman vuoden kesäkuussa

hän kuoli, toiset sanovat tautiin, toiset myrkytettynä, ja vallan peri

baggara-heimoon kuuluva Abdullah, joka oli ollut kuolleen mahdin oikea

käsi. Lyhyen mahtiaikansa kuluessa mahdi kuitenkin ennätti osoittaa

itsensä täysiveriseksi itämaiseksi hirmuhallitsijaksi, eikä hänen

seuraajansa ollut parempi. Kolmetoista vuotta Sudanin täytyi kärsiä

tätä vitsausta, ennenkuin Gordonin maanmiehet valloittivat Khartumin

takaisin ja yhdessä verisessä taistelussa lopen mursivat mahdilaisuuden

voiman.

Niilin vesistö.

Tosin eivät vielä kaikki Niilin maantieteellisiä oloja koskevat

kysymykset tulleet edellä kerrottujen löytöretkien kautta

ratkaistuiksi, mutta pääpiirtein ne kuitenkin olivat tulleet

selvitetyiksi, joten tässä voimme luoda silmäyksen saavutuksiin,

mainiten myöhemmät matkat toisessa yhteydessä. Tärkein myöhemmin

tulleista lisistä on Runsoron lumivuoriston löytäminen Stanleyn

retkellä Emin pashan avustamiseksi, ynnä Albert Njansan ja Tanganjikan

välisten maitten tutkiminen.

Niilin syvänne epäilemättä on Afrikan merkillisimpiä ja tuottavimpia

osia. Pohjoisimpana, joen suulla, on maa, jonka historia on maailman

vanhin — Egypti, joka nykyään elättää kymmenen miljoonaa egyptiläistä,

arabialaista, eurooppalaista ja nubialaista kapealla kaistaleella joen

kahden puolen, karun, hedelmättömän, elämälle vihamielisen erämaan

tylyt reunat aivan lähellä kummallakin rannalla.

Nubia, joka sitä seuraa, ei nykyään tuota sanottavasti

muuta kuin vihaisia ihmisiä, joiden suonissa juoksee

hamilais-seemiläis-neekeriläistä sekaverta. Nubian jälkeen tulevat

rikkaammat Darfur, Kordofan, Sennar, Bogos, Kasala ja Galabat, joissa

on runsaasti kauppatavaraa, etenkin kuparia, kameeleja, aaseja ja

akaasiakumia. Näiden maiden kasvisto ei enää ole välimerinen, kuten

Egyptin, vaan afrikkalainen. Tuhatta metriä korkeammilla mäillä kasvaa

traakipuita ja euforbioita, matalilla mailla baobabeja, akaasioita,

valtavia viikunapuita, villejä taatelipalmuja ja haarovaa hyphaenea.

Sieltä alkaa Afrikan suur'eläimistö — babiaanit, elefantit, antiloopit,

jalopeurat, sebrat, tshiitat, leopardit, täplikkäät hyeenat,

villiaasit, sarvikuonot ja kirahvit.

Kauempana etelässä alkavat tasaajanalaiset sateet. Aron sijasta on

niittyjä ja varsinkin toivottomia rämeitä, joissa rehoittavat papyro,

phragmites-ruoko, vossia-ruoho, uivat _Pistia stratioles_-laumat,

amarantti, lumpeet ja imbatsh, papukasvi, jolla on tummankeltaiset

kukat. Näissä rämeissä vilisee virtahepoja ja krokotiileja, jotka jo

ammoin ovat Egyptistä hävinneet. Täällä komeilee omituinen valaspäinen

haikara; pyhät ibislinnut, lusikkahanhet, kurjet, töyhtöhaikarat,

marabut, valkohaikarat, mustat haikarat, satulanokkahaikarat, Egyptin

hanhet, kannussiipiset hanhet, kyhmynokkahanhet ja monenlaiset

sorsat pitävät paratiisinaan tätä ikävää seutua, jossa vain lintu

näkee taivaanrannan; ihmiseltä sen peittävät ruovostot, kaislikot

ja veden varassa kasvavat pehkot. Oikeastaan nämä rämeet ovatkin

peitettyjä järviä ja mahtavia virtoja, joille uiva kasvisto muodostaa

valeäyräitä. Niiden takana alkaa sitten kivikumpuinen ruohomaa, jos

poistumme joesta riittävän kauas, ja tässä maassa asuu alastomia Niilin

neekereitä, pitkiä mustia miehiä, joilla on pitkät hoikat sääret ja

kahlaajalintujen käynti ja ryhti. He ovat etupäässä karjanhoitajia ja

heidän suurissa karjoissaan sikiävät ne karjarutot, joita aina muutaman

vuoden kuluttua kulovalkean tavoin kulkee kautta Afrikan.

Rämemaan lounaispuolella alkaa miellyttävä, jopa kauniskin,

puistomainen maa, jonka aaltoilevilla mäillä niityt ja kauniit,

rehevälehväiset puut vaihtelevat, kun taas virtain kahden puolen

on kapeita metsävyöhykkeitä. Puistomaisemain takaa alkaa valtava

troopillinen aarniometsä, joka vedenjakajan poikki katkeamatta jatkuu

Kongon vesistösyvänteeseen. Tämä troopillinen aarniometsä, jonka

rehevyydelle vain Amazonijoen metsät vetävät vertaa, ulottuu Niilin

syvänteen lounaista reunaa pitkin kaarevasti Runsorolle ja muutamin

paikoin Unjoroon, Ugandaan ja Viktoria Njansan pohjoisrannoille

saakka. Viktoria Njansan koillispuolella on ylängöillä toisia

taajoja metsäalueita, joitten luonne ei kuitenkaan ole kauttaaltaan

troopillinen. Niissä kasvaa suuria havupuita ja pensaskanervaa, jotka

Abessiniankin korkeilla vuorilla ovat vallitsevat.

Heti rämemaan eteläpuolella on Vuori-Niilin kahden puolen, Akholi,

Lango ja Lotuka maissa, niinikään puistomaisemia. Puistomaisemain

takana on Viktoria-Niilin ja Elgon vuoren välissä suuri rämealue.

Elgonin pohjoispuolella puistomaisema muuttuu kuivemmaksi ja

karummaksi. Viktoria Njansan kahden puolen on kauniita ja terveellisiä

ylänköjä, joiden korkeus merenpinnasta on kahdesta- kolmeentuhanteen

metriin. Kasvullisuudeltaan nämä ylängöt suuresti muistuttavat

Eurooppaa ja Kapmaata.

Rudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta

kauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi,

kuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.

Niilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka

korkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan.

Runsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen

metrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen.

Viktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut

tulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat,

Sininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000

metriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis

maanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen

vaihtelevaista.

Sen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja

kauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki

neekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä,

jättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen

atleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja,

lyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja,

rumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia

madeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja

Niilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö

puhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä

maassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina

vaihtelevin suhtein neekereihin.

Niili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu

vaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun

viljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin

metsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin

joutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli

kaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki

varsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta.

Ja Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen

eteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi

ilmastonsa puolesta asuttavia maita.

Itä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan

poimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan

idänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella

kohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka

on Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja

Kenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa,

itäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset

mullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa

itäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä

laaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on

tässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt,

ja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä,

sekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen

saakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka

on samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja

pohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se

olekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta

vedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.

Kagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria

Njansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen

lähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen

kilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä

näistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole

kahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.

Kageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen

varressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy

jyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria

Njansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen

tosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili

järvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka

kynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei

teollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta.

Putouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli

niin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen

Kioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert

Njansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin

putous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen

metrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä,

syöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona,

kauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten

kukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan

laskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta

Albert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus

merenpinnasta on 1180 ja 680 m.).

Valkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron

valtavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten

myöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren

vajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa

pienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki —

nimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen —

kaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän.

Valkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.

Lähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen

laskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja

järvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret

sulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat

ovat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla

on yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan

koskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään

kohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä

karattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä.

Tätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan

koskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa

muistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja

laajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä.

Koskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka

tuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta

seuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen

alkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.

Ladon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500

ja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä,

joka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin.

Lännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa,

jotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat

Bahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin

latvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien

lähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan,

joista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80

kilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin

suulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se

oikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo

siihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat

Abessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä.

Sobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen

maan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu

arojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys

alkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki

Punaisen meren rantaan saakka.

Khartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen

Niilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä

joki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven

eteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että

Niili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen

Niili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä,

ennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy

paljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja

sadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen

Niiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa

enemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen

Niilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.

Kolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen

lisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka

alkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan

Abessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta,

jonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa

kurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta

tulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon

lietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä.

Pää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se

Meroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.

Atbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa

erämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen

vesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren

S:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit,

joita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso

on täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla

sulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden

vuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka

vähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti.

Kuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on

sillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin

matkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus

on 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus

50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa,

jolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän

viljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö,

muodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km.,

putouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla,

Sudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä.

Toisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä

tyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi

säiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken

putouskorkeus on vain viisi metriä.

Voisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille

oppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin

paljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän

ikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin,

voisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on

kiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.

Sekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä

runsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä

se saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin

125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei

Egyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet

satavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa.

Sadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin

soihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon

seuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja

säännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta.

Viktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan

heinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin

vesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan

syyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on

korkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon

vesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.

Tulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada

runsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä

rankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän

putoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja

saavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla

paisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina

aikoina.

Khartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa,

korkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi

on matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti

nousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin,

kunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun

kestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan

kesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin

padon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa

matalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.

Niilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen

viheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen

hajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana

siihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun

lopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta

katoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät

elä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä

tummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat

Abessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta

kuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista

suistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42

päivää.

Niilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin

sattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan

suuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset.

Niistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden

3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen

saarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin

jo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana

laajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko

osoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se

v. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita

on säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia,

jotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta

XXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on

keskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin

kohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille,

jos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato

rakennettiin.

Vanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella

ajalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta

toisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on

syventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä

pari millimetriä vuodessa.

Vielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa

Kreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää

Egyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä

Niilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on

ollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole

kokonaisuudessaan Niilin luoma.

Mesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli

Välimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta

kalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea

vuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen

kohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät

Sisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään

Välimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen

Libyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka

vihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta

uomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja

siirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot

kuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili

oli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui

uusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen

uoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut

suuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista

valui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia,

joiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden

lopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa

kuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja

kasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin

arvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään

Libyan erämaan hieta-aallot ovat.

Plioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti

jälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät

aina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti

yhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan

salmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka

vuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin

kannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain

nykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä,

jota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle.

Suistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö

onkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla,

mistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.

Jonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti

idästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota

merestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä

ei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto

viidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua

Saharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka

ensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden

peitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat

kuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää

vielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen

jokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja

rankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan

kilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä

kapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen

maan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.

Niilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä,

joten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on

puolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa

mereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää

suunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on

vedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!

Abessinia.

Abessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset

tekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan

(vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema.

Se oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat

keskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat

Tigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan

hallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten

kuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta

maakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.

Toisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia

onkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa

hallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä.

Silloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun

joku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan

ja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.

Kun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat

entistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli

Abessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin

hallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren

rannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin,

kuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä

matkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa,

lähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin

latinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin

Abessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin.

Nämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat

matkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin

täytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi.

Ainoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.

Samoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja

muita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät

semmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka

kukaan ollut nähnyt.

Kuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud

d'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848),

suorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan

valtiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset

kilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa.

Veljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja

muista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja

muinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta,

jotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta

maassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia,

on vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.

Massovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian

ylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä

pengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa

kuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat

maailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta.

Niiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja

nopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin

paljon lietettä.

Kaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston

terveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista

seuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta

laaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus.

Kaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä

saanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät

ja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia,

kylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on

alkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin

aineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian

himjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä

tunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon

galloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta,

vaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian,

niinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi

paljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä

ihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin

kaukaasialaiset.

Lordi Napierin sotaretki.

1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä

kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että

hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan

ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen

hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä

kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus

tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen

kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia,

vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan

olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä

vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää

sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä

retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana

kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon,

ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.

Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa,

nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin

joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti

sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin

ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa

väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni

Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti

itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa

hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa,

mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli

seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena

huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka

otti nimeksi Johannes.

Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen

kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta

perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa

johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa

sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai

uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus

Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi

mahdilaisilta valloittamatta.

Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta

merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi.

Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka

Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada

jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti.

Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön,

se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia

edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella

avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian

armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava

yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen

jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua

pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen

lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen.

Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka

alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.