Niilin lähteitten löytäminen on vanhin kaikista löytöretkikysymyksistä,
mutta siitä huolimatta se oli viimeisiä, joka tuli ratkaistuksi. Tämä
joki vuotuisine tulvineen, joille ei voitu keksiä mitään tyydyttävää
selitystä, mutta joiden säännöllinen toiminta oli Egyptin elinehto,
olikin tietysti omiaan yllyttämään kaikkien aikain oppineita koettamaan
tieteensä tehoa tämän kysymyksen selville saamiseksi. Tyydyttävää
selitystä ei kuitenkaan löydetty, ennenkuin päästiin lähteille saakka
ja tutustuttiin lähdeseuduilla vallitseviin maantieteellisiin oloihin.
Tämä tapahtui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, ja aina
siihen saakka Niili siis oli ensimmäisiä niistä maantieteellisistä
kysymyksistä, jotka mieliä askarruttivat.
Vanhat egyptiläiset näyttävät tunteneen Niilin päähaaran Khartumin
seuduille saakka ja Sinisen Niilin hamaan Tsana järveen. Mutta
Valkoisen Niilin lähteistä emme tiedä heidän koettaneen saada selvää.
Jokea pitkin se tuskin olisi ollut mahdollistakaan kasviruuhkain
vuoksi, jotka täyttävät joen nykyisen Fashodan eteläpuolella. On
kuitenkin mahdollista, että egyptiläiset saivat näistä lähteistä
jonkinlaisia tietoja Puntin, s.o. nykyisen Somalimaan kautta, sillä
Somalimaasta alkavat Keski-Afrikan savannit, joita oli helppo matkata
sekä ruuan saannin että maisemien avonaisuuden vuoksi. Varmaa on, että
Somalimaalla jo hyvin vanhoina aikoina on ollut Viktoria Njansan ja
Albert Njansan seutujen kanssa yhteyttä.
Olemme ennen kertoneet niistä yrityksistä, joita persialaisten ja
roomalaisten aikana tehtiin Niilin latvaseutujen ja lähteitten
löytämiseksi, Kambyseen retkistä ja centurioista, jotka Nero lähetti
Nubiaan sen hallitsijan avulla edelleen tunkeutumaan, ja kuinka
Valkoisen Niilin kasviruuhkat estivät heitä päämääräänsä saavuttamasta.
Ennen heitä oli kolme kreikkalaista, Bion, Dalion ja Simonides,
koettanut tunkeutua etelää kohti ja ehkä Khartumin seuduille saakka
päässytkin. Simonides asui viisi vuotta Meroessa.
Ptolemaioksen tiedot Niilin lähdejärvistä perustuivat tositietoihin,
ja klassillisessa kirjallisuudessa on säilynyt jonkin verran
osviittaa siitäkin, mistä hän tietonsa sai. Intiassa kaupalla käyvien
kreikkalaisten joukossa oli eräs Diogenes, joka sieltä vuoden 50
vaiheilla j.Kr. palatessaan poikkesi Rhaptaan, Sansibarin rannikolle.
Rhaptan toiset otaksuivat olevan nykyisen Panganin vaiheilla.
Diogenes kertoi sieltä matkustaneensa sisämaahan viisikolmatta
päivämatkaa ja saapuneensa kahden suuren järven ja lumenpeittoisten
vuorien läheisyyteen, ja siellä muka olivat Niilin molemmat lähteet.
Mahdollisia on, ettei hän siellä itse käynyt, mutta ainakin hän
saattoi kuulla moisen jutun rannikon arabialaisilta, jotka epäilemättä
olivat Sansibarin rannikolle asettuneet paljon ennen kreikkalaisia.
Diogenes kertoi tämän jutun Tyyron Marinokselle, syyrialaiselle
maantieteilijälle, joka julkaisi sen ajanlaskumme ensimmäiseltä
vuosisadalla kirjoittamassaan teoksessa. Marinoksen teos on tosin
hukkunut — ehkä se hukkui samalla kuin Aleksandrian kirjasto
hävitettiin — mutta seuraavan vuosisadan keskivaiheilla Ptolemaios
maantiedeteoksessaan julkaisi siitä otteen melkein kokonaisuudessaan.
Eratosthenes ja Pliniuskin olivat tosin jo aikaisemmin kuulleet Niilin
lähdejärvistä, mutta heidän tietonsa näyttävät olleen vain epämääräisiä
huhuja.
Ptolemaios koetti saada selvän käsityksen Niilin juoksusta, mikäli
se virtasi siihen aikaan tunnettujen maitten poikki. Aina nykyisen
Berberin seuduille hänen selityksensä on likimain oikea. Atbaran,
Sinisen ja Valkoisen Niilin välistä niemeä hän nimittää Meroeksi.
Hän luuli, samoin kuin hänen aikalaisensa yleensäkin, että tämä alue
oli saari. Molempain Niilien yhtymäkohdan hän asettaa leveyspiirille
12°, vaikka sen latitudi on 15° 40', ja siitä pitäen hänen paikan
määräyksensä yhä enemmän poikkeavat todellisuudesta ja Niilin lähteet
hänen kartallaan olivat todellisuutta koko joukon etelämpänä. Sinisen
Niilin hän ilmoitti alkavan Coloe (Tsana) järvestä, mutta sekin oli
hänen kartallaan liian kaukana etelässä. Seitsemäntoista vuosisataa
tieto Niilin lähteistä pysyi likimain tällä asteella, ja vasta Stanley
lopullisesti selvitti Valkoisen Niilin lähteet Semlikin ja Ruwenzorin
löytäessään.
Sinisen Niilin lähteistä saatiin aikain kuluessa tarkemmat
tiedot, kuten olemme tämän löytöretkihistorian varressa nähneet.
Portugalilaiset lähetyssaarnaajat, jotka vaikuttivat Abessiniassa
seitsemännellätoista vuosisadalla, heidän jälkeensä ranskalaiset
lähetyssaarnaajat ja kahdeksannentoista vuosisadan lopulla James Bruce
selvittelivät pääpiirtein Abessinian maantieteen ja Sinisen Niilin
juoksun, niin ettei varsinaisille löytöretkeilijöille sillä suunnalla
jäänyt suurtakaan saalista, vaikka tarkemmalla kartoituksella tietenkin
on vielä tänäpäivänäkin runsaasti työtä.
Retkiä Egyptistä.
Egypti, joka Vanhan ajan lopulla oli maantieteellisen tutkimuksen
keskus, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla vähimmin tunnetuita
Välimeren maista. Niin suuresti olivat asiat vuosituhannen,
puolentoista, kuluessa muuttuneet. Kristittyjen ei ollut hyvä lähteä
tähän maahan mamelukkien eikä heidän jälkeensä turkkilaistenkaan
ajalla. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan viime vuosina olot äkkiä
muuttuivat kun Napoleon Bonaparte teki retkensä Egyptiin, saadakseen
siitä tukikohdan Englannin vallan kukistamiseksi. Napoleon voitti
mamelukit loistavissa tappeluissa ja valloitti maan, ja hänen mukanaan
tuomansa ranskalaiset tiedemiehet kartoittivat sen ja alkoivat tutkia
sen muinaismuistoja ja oloja. Tosin ranskalaisten jälleen täytyi maasta
poistua, kun englantilaiset olivat heidän laivastonsa hävittäneet,
mutta kuitenkin oli Egypti nyt avattu, ja ne hallitsijat, jotka sitä
sitten Turkin sulttaanin nimessä aivan itsenäisesti hallitsivat,
kutsuivat eurooppalaisia maahan, toivoen heidän avullaan voivansa
kohottaa sen suurempaan kukoistukseen ja mahtiin.
Khartum.
Mehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne
osa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän
sotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset
arabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja
perusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin
Egyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia
murhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa
kostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.
Caillaud.
Ranskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista,
jotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v.
1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja
muitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen
vaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail
pashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia
rakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen,
jonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon
valaistusta.
Muutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi
Kordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja
oleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös
Abessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä,
varsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan
seura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki
lähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt
kauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.
Niilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin
suurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan
niitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen
Ferdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen
kertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi
kuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta
puolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi
etelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön
vihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali
ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden
retkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten
ruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui
etelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4°
42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia
saatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla
se näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat
olla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä
suunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin
Niilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta
ei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä
retkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta
hän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa
suuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta
puolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita
eurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta
ostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty
lähetystoimi ottanut menestyäkseen.
Petherick niam-niamien luona.
Kauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick,
ensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä
kansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin
suurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa
maineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat
osaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen,
kun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick
johti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren
kyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän
ympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten
jalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja
purskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki,
että oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla
ilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö
palaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä
melkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin
asestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti
nyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän
tähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti,
lankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö
oli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja
kun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että
pelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään,
oliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti
väkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi
sen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita
tovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat
uskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän
käytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin
he olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita
helmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata
ja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein
ahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan
vihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi,
ja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut
luonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien,
joutui ruokapataan.
Myöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja
täysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan
kaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet
tutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan
vastakkaiselle puolelle.
Petherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista
suurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen
julkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin
hallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.
Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.
Kilimandjaro ja Kenia.
V. 1844 perustettiin Mombasaan Afrikan itärannalle anglikaaninen
lähetysasema, joka ei tosin saanut aivan paljoa aikaan kristinuskon
levittämiseksi, mutta maantuntemusta sitä vastoin edisti sitä
tehokkaammin. Kaksi saksalaista lähetyssaarnaajaa, Johan Ludvig Krapf
ja J. Rebmann, vaelluksillaan silloin vielä tuiki tuntemattomassa
sisämaassa löysi korkean vuoriston 300 kilometrin päässä rannikosta.
Korkeimmalla kukkulalla oli ikuista lunta. He nousivat sille niin
korkealle, kuin asutusta riitti. Tämä kukkula oli Kilimandjaro, ja
seuraavana vuonna, v. 1849, Krapf löysi toisenkin lumikukkulan, Kenian,
joka on edellistä pohjoisempana ja sitä hiukan matalampi. Samalla hän
kuuli, että kauempana lännessä oli suuria vesiä, joihin joet näiltä
vuorilta virtasivat.
Näitä löytöjä ei kuitenkaan sen ajan ylikriitillinen tieteellinen
maailma uskonut, vaan otaksui sen, mitä molemmat lähetyssaarnaajat
olivat luulleet ikuiseksi lumeksi, olevankin vain kalkkijauhoa, joka
Alpeillakin muodostaa ikuisen lumen näköisiä valkoisia laikkoja.
Vasta paljon myöhemmin, v. 1861, saksalainen matkustaja paroni v. d.
Decken kävi Kilimandjarolla erään englantilaisen geologin seurassa, ja
seuraavana vuonna hän erään maanmiehensä kanssa nousi sille aina 5000
metrin korkeuteen saakka ja näki useita lumivyöryjä sekä määräsi vuoren
korkeuden ainakin 6000 metriksi (Kilimandjaron Kiho kukkulan korkeus on
6010 metriä).
Arabialaiset orjakauppiaat eivät silloin vielä olleet alkaneet
tuhotöitään näillä seuduilla, mutta kauempana etelässä he olivat
tunkeutuneet sekä Tanganjika että Njassa järville. Liittäen yhteen
heidän kertomansa tiedot Viktoria-järvestä, Tanganjikasta ja Njassasta
mainitut lähetyssaarnaajat luulivat Afrikan sisäosissa olevan valtavan
suuren järven, todellisen sisämeren, jonka otaksuttiin peittävän kaiken
sen maan, jonka käsittää näitten järvien kautta kulkeva kehäviiva.
Niin suuri maantieteellinen merkillisyys tietysti kiinnitti mieliä
suunnattomasti, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruvettiin valmistelemaan
retkiä tämän järven tutkimiseksi. Hyvällä syyllä nimittäin otaksuttiin,
että se oli Valkoisen Niilin kauan etsitty lähde.
Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.
Richard Francis Burton, joka oli jo tehnyt monta vaarallista ja vaikeaa
matkaa, muun muassa pyhiinvaeltajan valepuvussa käynyt Arabian pyhillä
paikoilla ja Speken keralla yrittänyt tunkeutua Somalimaan kautta
Niilin lähteille, esitti v. 1853 Englannin maantieteelliselle seuralle
retkeä Sisä-Afrikan suurelle järvelle. Vasta v. 1857 retkikunta pääsi
lähtemään Bagamojosta, joka on mannerrannalla Sansibaria vastapäätä.
Matka sisämaahan oli niihin aikoihin sangen vaikea, ja kokemuksia
matkustamisesta oli vähän. Harvat olivat ne valkoiset, jotka olivat
rannikkoa kauemmaksi uskaltaneet, eikä hyvin kaukana siitä ollut käynyt
ainoakaan, lukuun ottamatta arabialaisia kauppiaita, joille sisämaa
oli kauttaaltaan tunnettu aina Kongon latvoille saakka. Tie tunkeutui
viljellyiltä mailta tiheikköihin ja rämeihin, joissa tukahduttava ilma,
mätänevien kasviaineitten ja seisovan veden löyhkä ylläpitivät ainaisia
kammon tunteita, sillä niihin aikoihin luultiin juuri näitä löyhkiä
kuolettavan malarian tuojiksi, eikä osattu epäillä sääskiä muuta kuin
vaarattomaksi, vaikka ylen kiusalliseksi maanvaivaksi. Mutta juuri
sääsket tuota pikaa istuttivat vilutaudin idut sekä Burtoniin että
Spekeen, niin että edellisen täytyi kannattaa itseään kiikkuverkossa,
sillä eteenpäin hänen siitä huolimatta piti päästä. Speken kuume
uudistui säännöllisin väliajoin, mutta Burton oli sairaana koko
ajan, vieläpä Englannissakin kotiin palattuaan. Jonkin ajan hän oli
halvaantunut ja sokeakin, jonka vuoksi löytäjän ilot enimmäkseen jäivät
Speken osaksi.
Kasvullisuus oli runsas ja uhkuva. Tupakkaa, maissia, maapähkinöitä,
papuja, monenlaisia palkokasveja ja bataatteja kasvoi runsaasti. Ananas
oli rikkaruoho. Mangoa, melonipuuta, sitruunapuita y.m. puita kasvoi
kaikkialla lähempänä merenrantaa ja alavilla mailla viljeltiin riissiä.
Kun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie
Usagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun
verran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista
seutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan
avoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa
tiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä,
joissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo
joella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa
kiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä
parasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo
täällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja,
mitä suinkin kukin sai irti lähtemään.
Näistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä
sanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut
kuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat
sitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi
kulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät
ja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo
tästäkin syystä hidasta.
Yhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka
kauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli
siellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja
oli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista,
puhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta
ja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan
tästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän
koettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle
möivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan
rasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen
ainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen
mieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja
kuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin,
puuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli
kokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.
Ugogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh,
arabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka
rannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.
Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.
Stanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti
näillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa.
Se on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa
kohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä,
purppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman
lehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren
maininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja.
Näköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on
yksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin
taivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen
sumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.
Tämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan
asukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies,
jonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on
aukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta
riippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen
kaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi.
Hänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus
tavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle
matkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta
sisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen
löytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa,
Kondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain
unjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä,
melkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta
unjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban
rannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin
lakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan
rämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa
harjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä
Kilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin
vallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan
pumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin
kalikoita ja metallitankoja.
Matkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he
viettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa
tehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita.
Mutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni.
Kymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa
kauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin
sortuneiden unjamvesiläisten.
Unjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti
itse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja
merimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan
karavaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa
vaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä,
nuolenkärkensä ja sotatapparansa.
Tabora.
Unjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten
rakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät
kauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet
puhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja
usein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui
ympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä
joka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia
teollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.
Kazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt
saivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita
lähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset
tiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään
tunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin
nimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat
Kazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen
antaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän
erehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen
siitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä,
ettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä,
vaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.
Speke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun
arabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan,
päätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas,
että hänen täytyi jättää johto Spekelle.
Unjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin
vaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata
samat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta
Unjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään
liikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen,
vaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden
miehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli
sangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia
vainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.
Tanganjika.
Unjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli
hävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien
välillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin
syrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik.
13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi
karavaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui
näköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen
vaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni
vaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta
näytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin.
Speken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut
niin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.
Nämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin,
ja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät
heidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven
kauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin
sairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.
Tanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki
molempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli
arabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.
Molempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä
tutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin
mahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden
puute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.
Speke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen,
jolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään
viemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella
oli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet',
kun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.
Speken matka kulki aluksi rantaa pitkin, joka oli oudostuttavan autio,
vaikka monet merkit osoittivat kyliä olleen ennen kyliäkin paljon.
Orjastajat olivat ryöstäneet ja murhanneet väestön ja polttaneet kylät.
Krokotiileja vilisi joka puolella, virtahepoja oli paljon, etenkin
jokien suistamoissa. Kaksi käärmettä eli Tanganjikan vedessä, kaloja
siinä oli runsaasti. Pitkäsarviset puhvelit töllistelivät kulkijoita
ihmeissään, antilooppeja näkyi usein ja elefantteja oli silloin vielä,
ennenkuin norsunluun metsästäjät olivat niiden lukua perin tuntuvasti
vähentäneet, sangen paljon. Speke ei kuitenkaan saanut aluksensa
kapteenilta, jolla selässään oli vuohen nahka arvonsa merkkinä,
likimainkaan niin paljon tietoja kuin hän olisi halunnut, sillä
uskonnolliset syyt estivät häntä vesillä puhumasta ja varsinkin maihin
laskettaissa tai rannasta lähdettäissä oli puhuminen kovin paha enne.
Kapeimmalta kohdalta alus sitten onnellisesti kulki järven poikki ja
Speke leiriytyi eräälle saarelle sen länsirannalla. Siellä hänelle
sattui omituinen ikävä tapaturma. Kun hän illalla sytytti kynttilän
järjestääkseen tavaroitaan, alkoi majaan joka puolelta tulvia mustia
kovakuoriaisia. Väsyttyään niitä itsestään pois karistamaan Speke
sammutti kynttilän ja vaipui uneen huolimatta siitä, että niitä
juoksenteli hänen päällään. Äkkiä hän kuitenkin heräsi siihen, että
muuan hyönteisistä tunkeutui hänen korvaansa. Turhaan hän koetti
saada sen pois, hyönteinen vain ryömi pidemmälle ja pidemmälle,
kunnes saavutti rumpukalvon ja nyt tuotti puremisellaan sietämättömiä
tuskia. Kun Spekellä ei ollut käsillä tupakkaa, öljyä eikä suolaa,
täytyi hänen kynäveitsensä nirkolla pistellä hyönteistä ja tosiaan hän
saikin sen hengiltä mutta haavoitti samalla korvansa niin pahasti,
että se tulehtui ja kävi märille pakottaen monta päivää armottomasti.
Kasvot vääntyivät ja kun hän ei saattanut pureskella, täytyi hänen
tyytyä liemiruokaan. Monta kuukautta hänen kuulonsa oli huono ja
kovakuoriaisen kappaleita putoili korvasta vähin erin. Mutta korvan
märkiintyminen helpotti silmäkipuja, niin että hänen näkönsä taas
vähitellen palasi ennalleen.
Kasengen arabialainen ei voinut lainata Spekelle purjealustaan, kun
hän itse tarvitsi sen miehistön käydäkseen Uruvassa kuparia hakemassa
eivätkä muut olisi voineet alusta hoitaa. Arabialainen kehoitti
häntä lähtemään kanssaan sisämaahan ja Speke oli vähällä suostua.
Onneksi hän kuitenkin muutti mielensä ja palasi Burtonin luo Ujijiin.
Se arabialainen näet ei milloinkaan palannut retkeltään, sisämaan
ihmissyöjät kun hänet murhasivat.
Burton ja Speke tekivät sitten Ujiiista pienempiä veneretkiä pohjoista
kohti ja Speke kulki niin kauas, että näki molempain rantain yhtyvän,
mutta päätä hän ei saavuttanut. Maanasukkailta he kuulivat Rusisin
laskevan järven päähän pohjoisesta käsin, joka ei kuitenkaan estänyt
Burtonia myöhemmin, molempain retkeilijäin katkerasti riitauduttua,
väittämästä vetten päinvastoin virtaavan poispäin ja Tanganjikan olevan
Niilin lähdejärviä. Kun kului parikymmentä vuotta, ennenkuin seuraava
tutkimusretkeilijä kävi Tanganjikalla, saavutti Burtonin mielipide
paljon kannatusta ja se muun muassa paljon vaikutti Livingstonen
käsityksiin ja matkoihin.
Burtonin ja Speken tavaravarat olivat huvenneet niin vähiin, että
he Ujijissa olisivat joutuneet pahaan pulaan, elleivät sikäläisiltä
arabialaisilta olisi saaneet tavaroita luotolla. Niillä he saattoivat
matkustaa takaisin Kazehiin, saapuen sinne kaksitoista kuukautta sen
jälkeen, kun olivat lähteneet Sansibarista. Snay niminen arabialainen
sheikki jälleen otti heidät mitä vieraanvaraisimmin vastaan.
Burton oli arabian kielen etevä tuntija ja hän saattoi sen vuoksi
Kazehin arabialaisilta hankkia mitä täydellisimmät tiedot heidän
maantuntemuksestaan. Snay kertoi varsinkin Ukerewesta ja Uganda
nimisestä suuresta rikkaasta valtakunnasta, joka oli sen länsirannalla;
eurooppalaisille tämän maan nimikin oli siihen aikaan tuiki tuntematon.
Sheikki oli itse käynyt Ugandassa ja nähnyt Ukerewe järven, vaikka
Ugandan hallitsija sitten oli sulkenut maansa arabialaisilta. Sen
eteläpuolella olevassa Karaguessa arabialaisilla sen sijaan oli
edelleenkin kauppa-asemiaan.
Burton oli niin sairas, että hänen täytyi jäädä Kazehiin, mutta Speke
lähti Ukerewe järvelle pyrkimään, nähdäkseen omin silmin, olivatko
arabialaiset puhuneet totta. Hänen oli alussa vaikea saada väkeä
tälle matkalle, mutta kun oli alkuun päästy, marssivat kantajat ja
suojamiehet — Burtonilla ja Spekellä oli mukana pieni osasto Sansibarin
sulttaanin belutshihenkivartijastoa — napisematta.
Taistelu tiestä.
Matka piti suurta karavaanitietä, joka Kazehista kulki järvelle. Eräänä
päivänä tuli vastaan norsunluukaravaani. Kun molemmat karavaanit
näkivät toisensa, painoivat kummankin miehet päänsä etukenoon ja
törmäsivät yhteen kuin kaksi pässilaumaa, puskien toisiaan raivoisasti,
kunnes toinen karavaani väistyi tieltä. Speke, joka ei tuntenut Afrikan
tapoja, luuli karavaanien välillä syntyneen yleisen tappelun ja aikoi
ensin lähteä isolla kepillä erottamaan tappelijoita, mutta kun siinä
helposti olisi saattanut lyödä omiakin miehiä, ei hänellä ollut muuta
neuvoa, kuin antaa tappelijain puskea toisiaan uuvuksiin asti. Ja
sitten tappelu lakkasikin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kumpikin
puoli jäi nauramaan valkoisen miehen kiihtymystä, hän kun ei tiennyt,
että Afrikassa karavaanien oli tapana täten toistensa vastaan tullessa
koettaa, kumman puolen oli väistettävä.
Ruokatavaroita oli viljalti, mutta niitä ei aina ollut helppo saada,
muutamissa kylissä kun ei maksuksi huolittu muuta kuin kirjavia
helmiä. Speken helmet taas kaikki olivat valkoisia. Kuninkaita oli
taajassa ja kaikille niille oli veroa maksettava, ja olipa jossakin
pikkuvaltakunnassa nainenkin ylimmän vallan haltija, ja tämä ei
laskenut Spekeä menemään, ennenkuin oli saanut nähdä hänet. Kuningatar
oli noin kuudenkymmenen ikäinen tarmokas eukko, sormet, käsivarret
ja sääret täynnään kuparirenkaita, nilkoissa isot tukot kaikenlaisia
lumoja. Kuningatar istahti Speken viereen, tarkasti hänen kenkänsä,
housunsa, liivinnappinsa, takkinsa, pyytäen sitten takkia itselleen.
Tämän jälkeen eukko alkoi imarrella vierastaan, kiitellen hänen
käsiensä pehmeyttä ja verraten hänen kauniita hiuksiaan leijonan
harjaan. Lopulta hän kuitenkin laski Speken menemään, ihmetellen vain
hänen joutavaa kiirettään.
Speke Ukerewen rannalla.
Lähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros.
Vihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven
rannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen
tiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki
kahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.
»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella
taivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta
vettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska
näköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen
yhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli
vedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä
puolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä
seisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin,
jossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus
käsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»
Speken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen
enempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin
palata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä
vahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat
Njansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella
oli Niilin päälähdehaara.
Speken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi
karavaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke
oli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin
karavaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi
viljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia
ja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja,
hyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja,
viiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti.
Lisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui
paimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin,
jossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania
vastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi
ollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.
Syyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai
matkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen.
Kumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859)
retkikunta saapui merenrannalle.
Burton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt
toistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli
siihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi,
ennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt
sanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin
lämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle
matkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir
Roderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin
jatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi
kotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti
hänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin
palannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.
Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.
Burtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman
ja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina,
että valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.
Englannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja
sai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin
armeijaan, kuten hän itsekin.
Lokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin
varustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista,
ja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona
kulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita,
jotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin
pian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin
kuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa
rannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi
olivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan
kokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät
levyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan
kuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin
vaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi
luopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.
Usagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien
kautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden
ja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi
nälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa
ainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät
nylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin,
kantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi
sadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut
nälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä
ja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen
vuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen
pelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä
kantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi
hän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,.
osaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98
kantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien
johdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.
Unjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa
järveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä
ei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä
valtakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään
vihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se
on enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso
lampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin
miehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla
he olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat
olivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa
kauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa
Sansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta
satakunta vuotta takaperin.
Speke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen
pohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä,
että sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli
pilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai
rakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan
erilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi
suolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori,
järvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan
laskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat
huomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin
suurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.
Unjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada
kantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen
neekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa
Speken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa
sheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan
luoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö,
Suvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan
maahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen
sotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä
kauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista
vuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke
koetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla
menestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai
lyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä.
Speke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti
yksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan,
ensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi
sanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut
useita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut.
Speke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.
Speken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien
neekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina
ja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia
kestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus
toimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat
pettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi
sanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan
Rumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla
häntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti
niin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen
takaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran
kantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei
saanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin
haamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät
ryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko,
hän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja
vastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi
kuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan
lounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret
karjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa,
kunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat
retkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt
luulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja
että heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan
estänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti
lähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.
Usuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen
saattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa
nauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli
tilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa
retkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät
virkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika
on käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen
kylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa
kuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta
ei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin
ja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja,
hartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.
Rumanika.
»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki
ja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan
korkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen
siitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»
Karaguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa
retkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli
sangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton
riistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä.
Rumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun
retkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle
valiotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika,
oikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen
kättään aito eurooppalaiseen tapaan.
»Rumanika ja hänen veljensä olivat molemmat jalon näköisiä miehiä...
Heillä oli hienot soikeat kasvot, suuret silmät ja korkea nenä, kaikki
Abessinian parhaan veren tunnusmerkkejä. Alati hymyilevä Rumanika käski
meitä istumaan maahan eteensä ja tiedusteli paikalla, mitä pidimme
Karaguesta, sillä hänen mieleensä oli iskenyt, että hänen vuorensa
olivat maailman kauneimmat; ja entä järvi, emmekö sitä ihailleet?»
Veitikkamaisesti hän niinikään kysyä, mitä Speke oli pitänyt
Suvarorasta ja Usuin vieraanvaraisuudesta.
Rumanikan palatsi oli, kuten muutkin samanlaiset rakennukset, kokoelma
aitauksella ympäröityjä majoja, mutta lisäksi hänellä oli hyvin suuri
vastaanottosali, jonka arabialaiset olivat hänelle rakentaneet ja
koristelleet.
Speke saatettiin sitten kuninkaallisen perheen naisväen puheille,
jotka, sekä kuningatar että prinsessat, olivat suunnattoman lihavia,
he kun söivät vain maitoruokia. Eräästä heistä hän kirjoittaa: »Tämä
ei kyennyt ylös nousemaan ja käsivarretkin olivat niin lihavat, että
liha riippui niistä kuin isot täytetyt putingit. Sitten tulivat lapset
sisään, kaikki abessinialaisen kauneuden esikuvia ja käytökseltään
kohteliaita kuin gentlemannit ainakin.»
Rumanika veljineen otti retkikunnan lahjat vastaan kiitollisuudella,
joka perin pohjin poikkesi Unjamvesin ja Usuin neekeripäälliköitten
häijyistä tavoista. Hän kuitenkin sanoi, että jos joku toinen valkoinen
vielä tulisi maahan, niin haluaisi hän semmoisen kellon — arabialaiset
olivat siitä hänelle kertoneet — jolla on naaman kaltainen taulu vatsan
päällä ja silmät, jotka pyörivät heilurin käydessä. Kovin tyytyväinen
hän kuitenkin oli Speken antamaan revolveriinkin.
Rumanika pyysi Spekeä viipymään hänen maassaan, kunnes hän voisi
lähettää Ugandan kuninkaalle sanan hänen tulostaan. Speke suostui
tähän. Odotellessaan vastausta hän kuninkaan pääkaupungin läheisyydessä
retkeillessään sattui näkemään Mfumbiron tulivuorien etäisiä keiloja.
Hän arveli paikalla niitä Ptolemaioon Kuuvuoriksi, mutta ei kuitenkaan
uskaltanut lähteä niitä lähempää tutkimaan. Jos hän olisi lähtenyt,
olisi hän ehkä nähnyt vilahdukselta Ruwenzorinkin.
Vahumat.
Speke ei ollut ensimmäinen, joka tutustui Viktoria Njansan länsi- ja
eteläpuolella vallitsevaan vahuma-kansaan. Jo parikymmentä vuotta
aikaisemmin olivat Sansibarin arabialaiset rannikolle tuoneet tiedon
»valkoisista» ihmisistä, joita asui Kuuvuorilla. Speken matkan kautta
tästä »valkoisesta» rodusta vihdoin saatiin tarkempia tietoja.
»Tiedämme nyt», kirjoittaa siitä Sir H.H. Johnston, »että Viktoria ja
Albert Njansan välisiin maihin ainakin kaksituhatta (myöhemmin hän
lisää: kolme- tai neljätuhatta) vuotta sitten koillisesta hyökkäsi
kaukaasialainen rotu, joka on gallain ja egyptiläisten sukua. Nämä
vahumain esi-isät johonkin määrään sekaantuivat neekereihin, sen kautta
tummenivat ja saivat villaisemman tukan. Tämä paimentolaiskansa toi
mukanaan Abessinian tai Gallamaan karjaa, jonka sarvet voivat kasvaa
kolmeakin jalkaa pitkiksi. Samaa karjarotua on Abessinian etelä- ja
länsirinteillä yhä vieläkin ja Egyptin vanhoihin rakennuksiin sitä on
kuvattuna muitten rotujen keralla. Lännessä päin tätä rotua tavataan
Tshad järven seuduilla, jopa rappeutunutta lajia aina Nigerin lähteillä
saakka... Vahumat perustivat valtakunnan, joka ulottui Unjoron
pohjoisrajoilta Tanganjikan rannoille ja Niilistä Kongon aarniometsään.
Tämä Kitaran vanha valtakunta hajosi moneksi pieneksi valtakunnaksi,
joita enimmäkseen vahumat edelleenkin hallitsivat, vaikka Ugandan
kuningassuku koko joukon neekeriläistyi naimalla neekereitä.
Enimmäkseen vahuma-valtakunnat elivät sovussa keskenään ja vasta viime
aikoina syttyi veriviha Unjoron ja Ugandan välillä. Neekeriväestö
pitää vahumoja yliluonnollisina olentoina, he kun ovat maahan
tuoneet sen vähän sivistystä, mitä sitä siellä on. Vahumaruhtinaat
ylläpitivät keskenään seurustelua ja siitä he saivat koko laajat tiedot
Sisä-Afrikan maantieteestä. He tiesivät, että heidän maittensa rajana
lännessä oli läpitunkematon Kongo-metsä. Tanganjikan he hyvin tunsivat,
Viktoria Njansan vielä paremmin, jopa sen takaisen Massaimaankin,
Niilin juoksun Gondokoroon saakka ja tiesivät Rudolf-järvenkin
olevan olemassa. Heidän hallituksensa erosi koko joukon Itä-Afrikan
neekeriruhtinaitten vallanpidosta, heidän hoveissaan oli virkamiehiä
ja arvonmiehiä ja maan hallinnossa vallitsi jonkinlainen järjestys.
Heidän vaikutuksensa näyttää levinneen Kamerunista Sansibariin, Sudanin
pohjoisrajoilta Nataliin saakka.»
Speke riensi nyt Viktoria Njansan pohjoispäähän löytääkseen sen
paikan, josta Niili lähtee, eikä sen vuoksi joutunut tutkimaan
järven länsirantaa, vaikka hänellä ilmeisestikin olisi ollut siihen
hyvä tilaisuus. Järven länsirannan hän sen vuoksi piirsi liian
kauas itään ja koko järven kooksi vain kaksikolmannesta siitä,
mitä se todellisuudessa on. Järven korkeuden merenpinnasta hän jo
edellisellä matkalla oli määrännyt melkein täsmälleen oikein. Speke
oli Karaguessa kuullut Unjoron kuninkaan lähettiläältä, että valkoisia
miehiä paraillaan nousi Niiliä pitkin Unjoroon, ja kiirehti löytämään
Niilin lähtökohdan, ennenkuin Khartumista tulevat valkoiset sinne
ennättäisivät: Tämä pelko tosin oli turha, mutta kylläkin luonnollinen.
Jätettyään Grantin Karaguehen säärtään parantamaan — Ugandan laki sitä
paitsi kielsi laskemasta maahan sairasta miestä — Speke 16 p. tammik.
1862 kulki rajan poikki Ugandaan, ollen ensimmäinen valkoinen,
joka sinne saapui. Matka piti pitkin ruokoisia rannikkomaisemia,
joissa usein oli kuljettava umpisalmien ja toisinaan melkoisien
jokienkin poikki. Speke oli vakuutettu siitä, että nämä joet tulivat
»Kuuvuorilta», jotka hän oli Rumanikan pääkaupungista nähnyt, ja
että Ptolemaioon tiedot Niilin lähteistä siis olivat aivan oikeat.
Viktoria järvi oli itäinen lähdejärvi, jonka ympäri purjehtimiseen
toiselta rannalta toiselle sanottiin kuluvan kuukausi; toinen, läntinen
lähdejärvi, oli pienempi ja sen ympäri sanottiin kahdeksassa päivässä
päästävän. Rantamaisemien kauneus herätti Spekessä vilkasta ihastusta.
Ugandan ihanuus.
»Minua halutti jäädä tänne kuukaudeksi, kaikki näytti niin
miellyttävältä. Lämpötila oli ihanteellinen. Tiet olivat kaikkialla
yhtä leveät kuin meidän valtamaantiemme, kautta pitkän ruohon
leikatut, suoraan yli mäkien ja kautta metsäin, laaksojen — ne olivat
hämmästyttävä vastakohta kaikkien naapurimaitten teille. Majat olivat
niin puhtaat ja sirot, ettei niissä huomannut vähintäkään vikaa; sama
oli puutarhain laita. Kaikkialla, missä vain kävin, näin paljasta
runsautta ja rikkautta. Koko maa oli tyynen kauneuden kuva, rannaton
meri taustanaan.» Ugandan väkiluku oli niihin aikoihin arvion mukaan
neljä miljoonaa, mutta se on sen jälkeen uskonvainojen ja sisällisten
sotien kautta paljon vähentynyt. Kansa luuli hallitsijaansa maailman
mahtavimmaksi ja itseään kaikista kansoista onnellisimmaksi. Tuskinpa
onkaan koko Afrikassa toista yhtä kaunista maata. Ilmastolla ei
ole muuta vikaa kuin vaaralliset ukonilmat. Mtesa tosin teloitti
hovilaisiaan armotta, mutta kansa itse ei tästä paljoa kärsinyt. Sillä
oli runsaasti ruokaa, sillä banaanilehdot kasvattivat yllin kyllin
hedelmiä ja vainiot vihanneksia ja viljoja. Joet, järvet ja suot olivat
kaloja täynnään. Karja menestyi. Vuohia, lampaita ja siipikarjaa oli
yllin kyllin. Ugandalaiset olivat jotenkin siveetöntä väkeä, mutta
sopivaisuudesta ylen tarkkoja, jonka vuoksi he pukeutuivat viikunapuun
kuoresta ja nahoista tehtyihin vaatteihin.
Mtesa.
Speken käydessä maata hallitsi jumaloitu nuori Mtesa, jonka isä Suna
oli Sansibarista karanneelta belutshilaiselta sotilaalta ensiksi
kuullut olevan toisenlaistakin maailmaa kuin ne neekerimaat, jotka
joka taholla ympäröivät hänen valtakuntaansa. Mtesa polveutui
vahanalaisesta hallitsijasuvusta, joka neljäsataa viisikymmentä vuotta
oli yhtä mittaa hallinnut Ugandaa. Hän oli miellyttävän näköinen,
iho kellertävän ruskea, kasvonpiirteet hieman neekerimäiset. Vaikka
hänen palatsinsa olivat palmunrungoista, ruovoista ja ruohoista
rakennetut, olivat ne siltä tavallaan suurenmoisia rakennuksia, toiset
jopa viittätoista metriä korkeita. Permanto oli maasta ja kova kuin
sementti, muuta maata korkeammalla. Majat oli ruokoseinämillä huoneihin
jaettu. Permannolle oli tapana levittää hienoa hyvätuoksuista ruohoa
matoksi ja tämän päälle leopardin nahkoja ja kauniisti koristettuja
häränvuotia. Samanlaisista ruokokattoisista taloista muodostuivat myös
kaupungit. Niiden ympärillä oli laajat puutarhat ja banaanilehdot
ja ulkomaailmasta ne olivat erotetut korkeilla ruokoaidoilla, jotka
olivat palmikoidut kaikenlaisiin vaihteleviin kirjauksiin. Uganda oli
siis sangen pitkälle edistynyt sivistyksen tiellä. Uskonto oli henkien
palvelemista, palvelluista hengistä toiset esivanhempien, toiset maan,
ilman tai veden haltijoita. Papit olivat alkuaan vahumoja.
Speken ja Mtesan kohtaus.
Helmikuun 19 p. 1862 Speke ensi kerran näki Mtesan »kabungan» eli
palatsin. Se ei ollut muuta kuin kokoelma ruokomajoja, mutta kun se
peitti kokonaisen mäen laen, teki se etäältä nähden uhkean vaikutuksen.
Speke luuli pääsevänsä Mtesan puheille yhtä suoraan ja helposti kuin
Rumanikankin eteen, mutta siinä hän suuresti erehtyi. Hovilaiset
pysäyttivät hänet ja huomauttivat, että Mtesan hovissa vallitsi mitä
ankarin etiketti, jota oli ehdottomasti noudatettava. Speken täytyi
antaa väkensä ampua tervehdyslaukaukset, jonka jälkeen heille vasta
osoitettiin majat. Ne eivät Speken mielestä olleet tyydyttävät, mutta
hän ei kuitenkaan tehnyt toraa.
Seuraavana aamuna Mtesan piti ottaa hänet vastaan juhlallisessa
audienssissa. Speke pukeutui itse ja vaatetti seuralaisensa niin
upeasti kuin saattoi. Hänen edellään kulki kaksitoista tulipunaisiin
viittoihin puettua miestä ja jäljessään suuri luku kantajia, joilla
jokaisella oli joku lahja kannettavanaan, ja kaikkein ensimmäisenä
kannettiin Englannin lippua, »Union Jackia». Hovilaiset, joita oli
kahden puolen, olivat ihastuneet ja huusivat: »irungi! irungi!»
(kaunista! kaunista!), joten kulkue siis epäilemättä teki juhlallisen
vaikutuksen — ellei se ollut paljasta kohteliaisuutta, sillä
kohteliaisuus oli Ugandassa erinomaisen pitkälle kehittynyt.
Speke saatettiin ensin siihen pihaan, missä pienemmät hovilaiset
oleskelivat, ja sieltä jonkun ajan kuluttua sen takana olevaan pihaan,
jossa kuninkaan korkeimmat virkamiehet mitä kohteliaimmin ottivat
hänet vastaan. »Miehiä, naisia, mullikoita, koiria ja vuohia, joita
talutettiin nuorasta, miehet kantoivat kukkoja ja kanoja käsivarrellaan
ja pieniä turbaanipäisiä paasseja kiiteli sinne tänne, ikäänkuin olisi
henki riippunut siitä, kuinka nopeaan he pääsivät eteenpäin, jokainen
puristaen nahkaviittaansa ympärilleen niin tiukkaan kuin suinkin, ettei
vain paljaita sääriä vahingossakaan näkyisi.»
Spekeä pyydettiin tässä pihassa istumaan maahan pahimpaan
päiväliekkoseen, kunnes Mtesa laskisi hänet puheilleen, mutta hän oli
lujasti päättänyt halveksia kaikkea sopimatonta etikettiä ja sanoi,
että ellei hän saisi istua tuolilla katosalla, menisi hän tiehensä.
Hovilaiset kauhistuivat niin, että sitä oli sääli katsella. Ei
kenenkään ollut tässä pyhässä huoneessa ollut sallittu istua muuta kuin
maassa ja he pelkäsivät, että jos valkoinen mies täyttäisi uhkauksensa,
saisivat he ehkä päällään maksaa tämän etiketin loukkauksen. Kysyttiin
sen vuoksi Mtesalta, joka paraillaan pukeutui, mutta kun suotuisa
vastaus viipyi liian kauan, lähti Speke muitta mutkitta takaisin
majaansa, kaikki väkensä mukanaan. Speken miehetkin olivat niin
kauhuissaan, että he nyt joka hetki odottivat pikkupaasseja noutamaan
itseään teloitettaviksi. Mtesa ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan
mitään semmoista, sillä hyvin pian saapui airuita, jotka käskivät
Spekeä kiiruumman kautta palaamaan ja ottamaan rantatuolinsa mukanaan.
Speke joi kuitenkin hyvässä rauhassa kupposen kahvia ja poltti
piippunsa, ennenkuin hän uudelleen noudatti kutsua.
Ugandan hovilaiset olivat niin hämmästyneet Speken uhkarohkeudesta,
että he otaksuivat hänellä varmaan olevan jonkun salaisen mahdin,
joka teki hänet niin pelottomaksi. Häntä kehoitettiin istumaan
rantatuolilleen, vaikka miesmuistiin vain hallitsija yksin oli ollut
oikeutettu tuolilla istumaan, ja kutsuttiin sitten soittoniekkoja
huvittelemaan häntä. Tanssien kuin karhut markkinoilla he soittivat
jonkunlaista helmillä kirjailtua pilliä ja paukuttivat hurjasti maahan
asetettuja kartiomaisia rumpuja.
Mtesa oli nyt pukeutunut ja Speke vietiin hänen eteensä. Hän oli
neljän- tai viidenkolmatta ikäinen nuori mies, hiukset kammattu
pitkäksi harjaksi, pukuna pitkä viitta, jota olkapään kohdalta pitivät
kiinni vaskesta, messingistä ja helmistä tehdyt somat koristeet. Mtesa
oli miellyttävän näköinen, rauhallinen, suurisilmäinen mies, kerrassaan
vastakohta julmalle isälleen Sunalle, joka kautta Ugandan oli tullut
suunnattoman vihatuksi. Mutta Mtesallekin myöhemmin annettiin liikanimi
»Mukaabja», s.o. kyynelten aiheuttaja.
Kun Speke astui nuoren »kabakan», s.o. suurkuninkaan eteen, oli
tällä toisella puolellaan korkeimmat virkamiehensä, toisella joukko
naisnoitia, takanaan taas joukko vaimojaan ja naispalvelijoitaan, jotka
herkeämättä täyttivät hänen juomamaljansa banaaniviinillä. Tulkin
puutteessa eivät kesti-isäntä ja vieras juuri muuta voineet kuin
tuijottaa toisiinsa, Mtesa kuitenkin käskien sanoa vieraalleen, että
hän nostaisi hattuaan, avaisi tai sulkisi päivänvarjonsa, ja hänen
väkeään näyttämään tulipunaisia viittojaan. Lopulta tuli kuitenkin
tulkki ja Mtesa tämän kautta kysyi, oliko Speke »nähnyt hänet», ja
Speken vastattua tähän kysymykseen katselleensa häntä puolen tuntia,
otti Mtesa keihäänsä ja astua patsasteli ulos majasta, matkien
naurettavalla tavalla jalopeuraa, kuten Ugandan hallitsijain tapana
oli juhlallisissa tilaisuuksissa. Tuli sitten ilmi, että Mtesa Speken
saapuessa oli luvannut ei syövänsä, ennenkuin näkisi hänet, ja nähtyään
nyt nähtävänsä hän riensi syömään.
Pian Speke kutsuttiin hoviin uudelleen vähemmän juhlalliseen
vastaanottoon ja nuori kuningas kyseli nyt Speken kotimaasta ja
maista, joiden läpi hän oli kulkenut, hovilaisten ja Speken omain
palvelijainkin ryömiessä maassa. He eivät uskaltaneet vilkaistakaan
hallitsijaan ja sitä varsinkin varoivat, ett'eivät vahingossakaan
sattuisi katsomaan Mtesan vaimoihin, joita hänellä nyt oli kerallaan.
Speke kuitenkin moitti miehiään heidän arkailustaan ja rohkaistakseen
heitä nousi ja tuijotti mustiin kaunottariin, kunnes häntä kehoitettiin
istumaan rautaiselle telttatuolilleen, jota ugandalaiset nyt
kunnioittivat jonkinlaisena valtaistuimena. Jälleen Mtesa sitten
käski kysyä Spekeltä, oliko tämä nähnyt hänet, ja esitti lukemattomia
muitakin kysymyksiä, joutamatta kuitenkaan odottamaan niihin vastausta,
kysymysten ja vastausten kun täytyi käydä ensin jonkun hovi virkamiehen
ja sitten monen tulkin kautta.
Speke lopulta väsyi tähän turhaan puheleikkiin ja käski tuoda sisään
kuninkaalle aikomansa lahjat, jotka ilahuttivat Mtesaa kuin lasta.
Kultasormus ei häntä kuitenkaan ihastuttanut niinkuin ampuma-aseet,
ruuti, työkalut ja helmet ja etenkin se tulipunainen vaate, jolle ne
pantiin. Kutakin lahjaa joku hovivirkamies ensin siveli likaisella
kädellään, hieroen sitä sitten lievästi puhtaita kasvojaan vastaan,
ennenkuin se annettiin kuninkaalle. Tämä näytti aika ajoin siihen
määrään ihmettelyn valtaamalta, kun esineitten käytäntö hänelle
selitettiin, että hän itsekin unohti hovietiketin ankaran säännön, joka
olisi vaatinut peittämään kaikki hänen eteensä tuodut esineet. Lopulta
lahjat kuitenkin syydettiin vaatteihin mullin mallin, paassit kantoivat
ne pois ja audienssi oli siihen päättynyt.
Mtesan hovi.
Mtesan hovi oli merkillinen virkamiesjärjestelmästään. Pääministeri
oli ennen samalla sotaväen ylipäällikkökin. Jotkut viroista olivat
perinnöllisiä, luultavasti muistoina entisistä läänitysoloista.
Muita virkamiehiä oli kuninkaan napasuonen ja rumpujen vartija,
kuninkaallisten hautain vartija, kuninkaan sisarien vartija, ylimmäinen
rahastonhoitaja, kyökkimestari, ylimmäinen oluenpanija y.m. Aikain
kuluessa monet näistä toimista olivat muuttuneet vain kunniaviroiksi.
Järjestelmän näyttävät hamilaiset valloittajat tuoneen mukanaan.
Yhteiskunta oli jakautunut säätyihin melkein samaan tapaan kuin
muuallakin maailmassa.
Valtakunnan etevimpien velvollisuus oli käydä säännöllisesti
tervehtimässä hallitsijaa, ja joko heille annettiin lahjoja
taikka heitä piestiin; kumpikin oli armonosoitus, josta piti
nöyrimmästi kiittää. Kuningas Mtesan aamu-audienssissa oli paljon
tointa, valtionasiat olivat hoidettavat, hovimenot mitä ankarimmin
noudatettavat, käskyjä annettava, tuomioita julistettava, lahjoja
vastaanotettava. Päälliköt toivat karjaa, taikka mitä muuta olivat
saaneet kokoon haalituksi, taiteilijat toivat jaloimpia teoksiaan,
metsästäjät harvinaisia eläimiä kuninkaan eläinkokoelmaan. Hovipoikia
hääräili edes takaisin ja kaiken aikaa soittajat pitivät raakamaisilla
koneillaan korvia vihlovaa meteliä. Kolme päivää kuukaudessa
kuningas oli yksikseen, uhraten jumalilleen. Toisin ajoin hän teki
pyhiinvaellusretkiä, kaikki vaimonsa mukanaan, toisinaan retkiä
Viktoria Njansalle ja eräällä moisella retkellä Spekekin oli mukana.
Speke, joka oli kaunis, miehuullinen, ystävällinen ja suora mies,
saavutti sekä oikullisen tyrannin, kuningattarien, ylimysten että
koko Ugandan kansankin rajattoman suosion. »Partani», hän kirjoittaa,
»oli useimpien keskustelujemme pääsisällyksenä; kaikki ugandalaiset
lupasivat vast'edes syntyä karvaisin naamoin.» Mutta kuninkaan
kanssa oli silti usein sangen vaikea tulla toimeen, sillä hän kyseli
väsymättä, mutta harvoin viitsi odottaa vastausta. Hänen orjamaiset
hovilaisensa heittäytyivät yhtämittaa maahan mahalleen, hokien
väsymättä »kiitän nöyrimmästi», sanoipa tai tekipä kuningas heille mitä
tahansa. Usean kerran Speke sekaantui asioihin pelastaakseen jonkun
kuningattaren tai hovipojan hengen, kuninkaan tyhjän tautta tuomittua
hänet teloitettavaksi. Eräällä huviretkellä Njansan rannoille sattui
seuraava tapaus:
Eräs Mtesan vaimoista, »sangen viehättävä olento ja todella parhaita
koko valikoimasta, poimi hedelmän ja tarjosi sitä kuninkaalle, luullen
epäilemättä tekevänsä hänen mielikseen; mutta Mtesa suuttuikin
silmittömästi kuin mielipuoli ja sanoi, että oli ensi kerta, kun
nainen oli ollut niin röyhkeä, että oli uskaltanut hänelle mitään
tarjota, ja käski hovipoikia ottamaan hänet kiinni, sitomaan ja
viemään mestattavaksi. Tuskin oli kuningas tämän saanut sanotuksi,
kuin koko hovipoikalaumassa jokainen irroitti turbaaninauhan päästään
ja hyökkäsi kuin ahnas kotkaparvi kuningattaren kimppuun, joka
vihastuneena siitä, että mokomat pienet poikalopit uskalsivat häneen
koskea, valitti kuninkaalle ja yritti torjua heitä pois kuin kärpäsiä.
Mutta sukkelaan hänet otettiin kiinni, sidottiin ja raastettiin
pois, hänen pääministeriä Kamuravionaa ja 'Mzungua' (minua) avukseen
huutaessa, vaikka Lubuga, lempisisar, ja kaikki muut naiset polvillaan
halailivat kuninkaan sääriä, rukoillen anteeksiantoa sisarelleen. Kuta
enemmän he rukoilivat armoa, sitä raaemmaksi Mtesa kävi ja lopulta
otti paksun kepin ja alkoi sillä pehmittää uhriparan päätä. Tähän
saakka olin suurimmalla huolella välttänyt, etten puuttuisi kuninkaan
mielivaltaisiin julmuuden töihin, koska tiesin, että semmoinen
sekaantuminen alkuasteella olisi vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää.
Mutta hänen viimeinen ilkityönsä oli kuitenkin englantilaiselle
verelleni liikaa, ja kun kuulin nimeäni, 'Mzungu' (valkoinen mies), yhä
säälittävästi huudettavan, niin hyökkäsin kuninkaan luo ja seisauttaen
hänen kohotetun kätensä pyysin häntä säästämään tämän naisen hengen.
Tietysti olin vaarassa paikalla menettää omankin henkeni, kun näin
estin tyrannia oikkuansa toteuttamasta; mutta hänen oikkunsa kääntyikin
kummankin ystäväksi. Väliintulon uutuus sai hänetkin hymyilemään ja
vaimo paikalla laskettiin irti.»
Speke oli eronnut Grantista tammikuussa 1862; vasta saman vuoden
toukokuussa molemmat matkustajat uudelleen yhtyivät. Grant oli kaiken
aikaa ollut niin sairaana, ettei hän kyennyt kartoittamaan järven
rantaa.
Niilin alku.
Kuukauden toisensa jälkeen he odottivat, mutta eivät päässeet edes
pois lähtemään. Kun Mtesa vihdoin suostui antamaan heille oppaita,
oli heidän kuljettava pohjoista suuntaa Niiliä kohti paikkaan, joka
oli satoja kilometrejä alapuolella sen paikan, missä joki järvestä
lähtee. Speke ei siis olisi voinut itse todeta, että Ukerewe on Niilin
lähdejärvi, mutta hänpä Niiliin yhdytettyään palasikin sitä ensin
ylöspäin siihen saakka, jossa se Viktoria Njansasta lähtee, ja saavutti
näin Niilin vasenta rantaa viikon päivät ylöspäin kuljettuaan Mtesan
oikusta huolimatta tarkoituksensa. Aivan joen niskasta, siitä, missä
se järvestä lähtee, hän löysi monta metriä korkean putouksen, joka sai
Riponin putouksen nimen Englannin maantieteellisen seuran silloisen
presidentin kunniaksi.
Riponin putous.
Heinäk. 28 p. 1862 Speke seisoi Riponin putouksen rannalla, kuvaten
sitä seuraavin sanoin: »Vaikutus oli niin valtava kuin olla saattoi:
rehevä puistomaisema, suurenmoinen, kuutta tai seitsemääsataa jardia
leveä joki pikkusaarineen ja kallioineen — edellisillä kalastajain
majoja, jälkimmäisillä päivää paistattelevia lintuja ja krokotiileja
— upeat, korkearuohoiset rantaäyräät, taustassa reheviä puita ja
plataaneja, joiden alla näkyi syöviä topi- ja hartebeest-laumoja,
ja vedessä virtahevot purskuttivat vettä sieraimistaan ja jalkaimme
juuresta nousi lentoon trappeja ja helmikanoja.»
Unjotossa.
Speke miehineen laski sitten jokea veneillä, mutta heidän lähestyessään
niitä seutuja, joissa suuri Kioga järvi on, asukkaat eräässä kylässä
Unjoron rajalla osoittivat niin suurta vihamielisyyttä, että hänen
täytyi erota joesta ja kulkea maisin Unjoron pääkaupunkiin. Matkalla
Spekeen yhtyi Grant ja yhdessä molemmat matkustajat sitten kulkivat
edelleen Unjoron pääkaupunkiin.
Unjoro on paljon köyhempää maata kuin Uganda, ja sekä kansa että
hallitsija olivat paljon vihamielisempiä. Ensin retkikuntaa ei tahdottu
laskea maahan ensinkään, ja kun se oli sinne päässyt, ei sitä tahdottu
enää laskea pois. Kuningas Kamurasi, jonka pääkaupunki oli Kafun ja
Niilin välisellä niemellä, käytti sitä aikaa, jonka hän retkikuntaa
pidätti, kiskoakseen siltä, mitä suinkin sai irti lähtemään. Speke sai
täällä kuulla lännessä olevasta suuresta järvestä (Albert Njansasta),
mutta ei päässyt sinne matkustamaan.
Speke oli kotimaassaan sopinut Petherickin kanssa, että tämä
lähettäisi häntä vastaan Gondokorosta käsin apuretkikunnan, ja kun
hän Unjorossa sai kuulla jonkun päivämatkan päässä olevan valkoisia
kauppiaita, arveli hän sitä juuri täksi apuretkikunnaksi ja lähetti
uskollisimman miehistään, Bombayn, sitä tapaamaan. Tämä palasi pian
ilotiedoilla, uusiin vaatteihin puettuna ja jo etäältä ilmaisten
riemuaan pyssynlaukauksilla. Hän oli tavannut, ei tosin apuretkikuntaa,
mutta joukon »turkkilaisia», s.o. erään maltalaisen kauppiaan De Bonon
palveluksessa olevia Sudanin neekereitä, jotka olivat leiriytyneet
Gondokoron eteläpuolelle, kahdeksan päivämatkan päähän tästä
kaupungista. Unjoron kuningas vihoviimein päästi heidät lähtemään.
Marraskuun 9 p. he astuivat veneihin ja laskivat Kalu jokea Niiliin,
joka sillä paikalla vielä oli leveä, järvimäinen, ja sitten osa maata,
osa Niiliä pitkin veneillä kulkien, saapuivat Kamman koskelle, josta
Speke päätti oikaista suoraan maan poikki, koska Niilin sanottiin
tekevän suuren mutkan ja Gondokoroon mennessä olevan paljon koskia.
Matkalla Gondokoroon.
De Bonon miesten leiri tavattiin ja siellä oli vastaanotto intohimoisen
riemuisa. Speken miehet juhlan kunniaksi hummasivat yhden viikon yhteen
mittaan. Mutta Speke ja Grant eivät voineet aikaansa yhtä iloisesti
viettää, heidän kun täytyi joka päivä nähdä, kuinka säälimättömästi
»turkkilaiset» pettivät ja nylkivät maanasukkaita heidän kanssaan
kauppaa tehdessään. Speken täytyi odottaa, kunnes he olivat loppuun
suorittaneet norsunluukauppansa ja lähtivät paluumatkalle, sillä
hänellä ei ollut enää niin paljon omaisuutta, että olisi voinut omin
voimin päästä edes Gondokoroon, Egyptin eteläisimmälle asemalle.
»Turkkilaiset» ottivat joka kylästä väkipakolla kantajia sen, minkä
tarvitsivat.
15 p. helmik. 1863 Speke ja Grant saapuivat Gondokoroon, oltuaan
kolme vuotta matkallaan. Gondokorossa he tapasivat maanmiehensä
Samuel Bakerin, joka vaimonsa keralla oli matkalla etelää kohti
heitä etsimään. Gondokoroon saapui Petherick'kin vaimonsa keralla,
mutta Speke oli hänelle niin vihoissaan siitä, että hän oli uskonut
avun tuonnin De Bonon miesten asiaksi, ettei hän enää huolinut
Petherickin avusta, vaan matkusti Bakerin aluksella Khartumiin. Hän
teki Petherickille suuren vääryyden, sillä tämä oli kyllä jo vuotta
ennen käynyt Gondokorossa samalla asialla, mutta kun hän oli palkaton
konsuli, ei hän voinut jäädä sinne vuosikausiksi odottamaan. Speken
syytökset saivat sitten aikaan, että Petherick menetti konsulivirkansa
ja vielä kauppansakin, sillä egyptiläiset, jotka olivat hänelle
vihoissaan siitä, että hän oli orjakauppaa vastustanut, juonivat nyt
hyvällä menestyksellä häntä vastaan.
Speke ja Grant palasivat Eurooppaan keväällä 1863. Matka, löydöt ja
Speken matkakertomus herättivät mitä suurinta huomiota, vaikkeivät
julkiset hyvitykset olleetkaan kovin suuria. Speke oli ensimmäisessä
sähkösanomassaan ilmoittanut, että »the Nile is settled» (Niilin
kysymys lopullisesti ratkaistu), mutta tämä ei estänyt Burtonia
asettumasta vastakkaiselle kannalle. Hän julkaisi Petherickin kanssa
teoksen osoittaakseen, että Speken löytö olikin verraten vähäpätöinen.
Käyttäen hyväkseen Speken tunnustusta, että hän harvassa kohdassa kävi
itse järven rannalla, Burton kielsi sen olemassa olonkin, väittäen
paikalla olevan monta järveä ja suota. Niilin päävesi muka tuli Albert
Njansasta, jonka Baker oli vähän myöhemmin löytänyt, ja sen takaa
Tanganjikasta saakka. Asian piti tulla julkisen väittelyn alaiseksi
Englannin tiedeseuran kokouksessa Bathissa, mutta juuri kun kokouksen
piti alkaa ja Burton oli asettunut paikalleen, vanhan matkatoverinsa
ilmestymistä odottaen, saapui tieto hänen tapaturmaisesta kuolemastaan
metsästysretkellä. Mies, joka oli niin monet vaarat kokenut, sai
odottamatta surmansa kotiseudullaan haulikkonsa tapaturmaisen
laukeamisen kautta.
Myöhemmät matkustajat osoittivat, että Speken käsitys Niilin lähteistä
oli pääasiassa oikea. Hänen suurin erehdyksensä oli se, että hän piirsi
sille monta lähtöhaaraa Viktoria-järvestä, vaikka Riponin putous
on ainoa. Erehdys johtui siitä, että eräiden syrjäjokien lähteet
ovat niin lähellä järven pohjoisrantaa, että Speke jonkin verran
etäämmältä rantaa seuraillessaan tuli kulkeneeksi niiden poikki ja
luuli niiden itse järvestä alkavan. Viktoria Njansan luoteisen lahden,
Kavirondo-lahden, josta Speke kuuli huhuja, hän piirsi liioitellen
hyvin suureksi ja kuuli sille väärän nimen, Bahri-Ngo.
»Speke oli», lausuu hänestä tunnettu Afrikan tutkija Sir H.H. Johnston,
»Afrikan löytöretkeilijöistä suurimpia, ehkä vain Stanleyn ansiot ovat
suuremmat. Harvinainen tarmo, mielenlujuus, urheus, maltti ja rautainen
terveys täytyi sillä miehellä ollakin, joka saattoi voittaa Sansibarin
ja Viktoria Njansan väliset esteet ja tunkeutua tältä järveltä Niilin
laivaliikkeen päätekohtaan. Unjamvesin ja Viktoria-järven välillä
retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi. Mtesan oikut tuottivat
sille monet vaarat, monta kertaa Kamurasi Unjorossa uhkasi sille
tuhon tuottaa ja muita vaaroja odotti Madin ja Barin maissa, mutta
lopulta se kuitenkin pääpiirtein ratkaisi Niilin kysymyksen. Viktoria
Njansa voitiin Speken matkan johdosta piirtää kartalle likimain
oikein, Albert Njansan muoto ja laajuus arvata sangen tarkkaan ja
Valkoisen Niilin juoksu piirtää osapuilleen. Päiväntasaajan Afrikan
merkillisestä vahumaylimystöstä ja Ugandan barbaarisesta hovista saapui
nyt ensimmäinen tieto. Speke paljasti Niilin salaisuudet, samoin kuin
Stanley Kongon. Vain aukkojen täyttäminen jäi myöhempien tutkijain
asiaksi.»
Grant toi matkalta runsaita kokoelmia.
Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.
Samuel Baker.
Samuel Baker oli nähnyt paljon maailmaa, ennenkuin hän lähti
Niilin lähdejärville Speken ja Grantin työtä jatkamaan. Ollen
varakkaan kauppiaan poika hän jo varhain saattoi noudattaa matka- ja
seikkailuhaluaan. Viljeltyään plantaasseja, rakennettuaan rautateitä
Unkarissa ja siellä tutustuttuaan toiseen vaimoonsa, metsästettyään
karhuja, metsäkarjuja, susia, hirvaita ja kauriita Vähässä Aasiassa,
hän v. 1861 saapui Kairoon vaimonsa keralla, matkustaakseen sieltä
Spekeä ja Grantia vastaan. Valmistaakseen itseään tätä vaikeaa tehtävää
varten hän ensin päätti tutkia Atbaran, viimeisen syrjäjoen, joka
Niiliin vettään tuo.
Baker Atbaralla.
»Parinkymmenen mailin rasittavan matkan jälkeen», hän kirjoittaa,
»saavuimme Atbaran ja Niilin yhtymäkohdalle; kaiken matkaa oli
vasemmalla kädellä karua hiekkaa silmän siintämättömiin, jota
vastoin oikea ranta mailin päähän Niilistä vielä kykeni kasvattamaan
kääpiömimoosoja ja _Asclepia giganteaa_... Atbara on omituinen joki; ei
ollut sitä paikkaa, josta se ei olisi ollut ainakin tuhattakahtasataa
jalkaa leveä, ja toisin paikoin se oli paljon leveämpi. Äyräät, joiden
korkeus oli 25—30 jalkaa, olivat epäilemättä tulvain aikana olleet
veden alla, mutta nykyisin joki oli kuollut, ei vain osaksi kuivunut,
vaan hiekkauoma niin hehkuva, että auringonvalon heijastus oli melkein
sietämätön. Äyräillä kasvoi runsaasti hyphaene-palmuja, jotka ovatkin
ainoat varjon antajat. Useat allikot olivat melkoisen suuret ja
syvät. Tulvan aikana Atbaran uoma on hirmuisena koskena, jonka voima
äkkimutkiin kaivaa parin-, kolmenkymmenen jalan syvyisiä kuoppia.
Näihin syvänteihin sitten jää vettä, muun uoman kuivaessa... ja täten
syntyneissä lampareissa kiehuu suurta kalaa, mahdotonta krokotiiliä,
kilpikonnaa ja toisinaan niissä vilisee virtahepojakin... Erämaan
eläinten, gasellien, hyeenain ja villiaasien, on pakko tulla näille
lampareille juomaan... Palmuissa parveilee lukemattomia kyyhkyskarjoja
ja aamuin ja illoin saapuu tuhansittain helmikanoja juomaan ja taas
matkaan lähteäkseen.»
Kesäkuun lopulla kuumuus oli kerrassaan tukehduttava, mutta samaan
aikaan Baker sai kokea Abessinian alppimaan lumensulamisen ja
rankkasateiden vaikutukset. Hän makasi juhannusaattona puoleksi
nukuksissaan vuoteessaan joen rannalla, kun hän äkkiä kuuli jyminää,
ikäänkuin etäisen ukkosen ääntä. Tämä ääni yhä koveni, kunnes se
herätti arabialaisetkin, jotka nyt hyökkäsivät telttaan ja huusivat
»joki! joki!» — »Kavahdimme jalkeillemme silmänräpäyksessä ja tulkkini
huudahti aivan suunniltaan kauhistuksesta, että joki lähestyi ja että
se etäinen jyrinä olikin lähestyvän veden pauhua... Väestäni suuri osa
nukkui jokiuoman paljaalla hiekalla ja tuskin ennätti kavuta jyrkän
törmän päälle, ennenkuin vesi pimeässä yllätti heidät... joki oli
saapunut kuin 'varas yöllä'. Kun aamu valkeni, seisoin uljaan virran,
erämaan ihmeen rannalla! Eilen sillä paikalla oli vain karua hohtavaa
hiekkaa, reunoillaan kuihtuneita pensaita ja puita paarteenaan. Ei
ainoakaan pensas voinut ylpeillä lehdestä, ei ainoakaan puu luoda
varjoa: mimoosain rungoilla hauras kummi halkeili... Yhdessä yössä
tapahtui tämä ihmeteltävä muutos... Kuin kokonainen kansainvaellus
tulvavesi anasti uomaa, joka sitä myöten muuttui 1500 jalkaa leveäksi,
viittätoista tai pariakymmentä jalkaa syväksi juhlalliseksi virraksi.
Bamburuokoja, pehkoja ja kaikenlaista ruhkaa kiiti ohitseni virran
kantamina. Minä käsitin, mikä oli tapahtunut: Abessiniassa satoi ja
suli lumi. Abessinian rankkasateet ja sulava lumi ovat Niilin tulvain
pääsyyt.»
Baker matkusti Atbarasta Kassalaan, joka sitten myöhemmin tuli
kuuluksi dervishien ja italialaisten taistelusta. Kassala on Mareb
joen varrella, joka ennen lienee laskenut joko Niiliin tai Atbaraan,
mutta nykyisin häviää erämaahan Kassalan pohjoispuolella. Kassalan
lounaispuolella hän jälleen yhdytti Atbaran, joka hänen mielestään
oli lyhyellä matkalla suuresti muuttanut muotoaan. Poissa oli aava
hiekkaerämaa, jonka halki joki alempana virtasi samalla tasolla kuin
muukin maisema. »Kuljettuamme näköjään aivan vaakasuoran, 45 mailin
levyisen lihavan lietelakeuden poikki, saavuimme äkkiä syvän, viittä
tai kuutta mailia leveän laakson reunalle ja näimme sen pohjalla, pari
sataa jalkaa maan yleistä tasannetta alempana, Atbaran virtaavan.
Vastakkaisella puolella jatkui lännen taivaanrantaa kohti samaa lakeata
tasannetta.
»Lähdimme sitten laskeutumaan, joelle. Laakso oli täynnään kuruja
ja rotkoja, maanvieremiä ja putaita; koko monta mailia leveä
notkelma ilmeisestikin oli joen työtä. Kuinka suunnattomia aikoja
joki lieneekään tarvinnut kaivaakseen laa'asta pöytämästä tämän
syvän ja leveän laakson? Tämä oli se mahdikas maanraataja, joka oli
Ala-Egyptin deltamaan peittänyt viljavalla lietteellään. Näillä
laajoilla lihavilla tasanteilla vesi ei kokoonnu joiksi, vaan vaipuu
maan sisään. Laakson rinteistä sen vuoksi tuon tuostakin kumpuaa esiin
lähteitä, jotka huuhtovat pois hienompia maahiukkasia ja vievät niitä
jokeen. Sadeajalla tapahtuu maanrepeämiä ja rinteiltä juoksee laaksoon
liejuvirtoja, ja kun joki virtaa alati tulvivana koskena, lohkeilee
löyhää äyrästä jokeen, jossa maakappaleet tuota pikaa hajoavat.
Atbara on silloin paksua kuin hernerokka ja sen liejuiset vedet
toimittavat yhä uudelleen ja uudelleen samaa virkaa, jota ovat kautta
aikain toimittaneet. Näin joki myllersi maata meidän saapuessamme sen
partaalle laakson pohjalle. Arabialainen nimi 'Bahr-el-Aswad' (musta
joki) on hyvin ansaittu. Se on Egyptin musta äiti, joka yhä kuljettaa
lapselleen samaa ravintoainetta, josta se on deltan rakentanut. Olkoot
Niilin lähteet missä tahansa, Atbara joka tapauksessa on Egyptin äiti!»