Vaikka sheikki El Bakhai todellisuudessa hallitsi kaupunkia, oli

kaupungin nimellinen päällikkö kuitenkin fulberuhtinaan edustaja,

sillä fulbet olivat v. 1826 valloittaneet Timbuktun. Fulberuhtinaalta

tuli eräänä päivänä aseellisten miesten tuoma käsky, että Barth oli

karkoitettava kaupungista. Tähän ei El Bakhai kuitenkaan suostunut, se

kun lonkkasi hänen arvovaltaansa, ja Barthia pidettiin yhä edelleenkin

Timbuktussa, vaikka lopulta ei kukaan tahtonut uskaltaa hänelle edes

ruokavaroja ostaa. El Bakhai lopulta pystytti telttansa kaupungin

ulkopuolelle ja vei Barthin siihen. Mutta täälläkin muukalaista

vainottiin ja yksi joukko tuli nimenomaan häntä tappamaan, tehden

hyökkäyksen sheikin leiriä vastaan. Mutta vähän ennen joulua erään

suuren joukon johtaja, jonka aikomus oli hyökätä Barthin kimppuun ja

tappaa hänet, itse äkkiä kuoli, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa

toteuttaa. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin, vieläpä

sheikkiin itseensäkin. Sillä vainaja oli sen miehen poika, joka oli El

Raisin eli »kapteenin», s.o. majuri Laingin, murhannut, ensimmäisen

Timbuktussa käyneen eurooppalaisen. Syystä tai toisesta rahvas piti

häntä Barthin isänä ja monet luulivat Barthin tulleenkin isänsä

kuolemaa kostamaan. Toiset taas luulivat hänen tulleen valloitusta

varten.

Sheikki El Bakhai nyt kaikin tavoin kiirehti Barthin matkaa, mutta

vasta 18 p. toukokuuta 1854 hän todella pääsi lähtemään. Sheikki

saattoi häntä sangen pitkän matkan Gogoon saakka, jossa erämaatie

lähtee Nigeriltä Agadesiin.

Timbuktu tuotti Barthillekin pettymyksen. Vaikka hän näkikin siitä

hyvin vähän, kokosi hän kuitenkin suuren määrän tietoja. Vakinaisia

asukkaita Barth arveli olevan 13.000, joiden lisäksi parhaina

markkina-aikoina tuli ehkä 5000 matkustajaa. Timbuktun ympäristöt

olivat aivan erämaanluontoiset, jonka vuoksi kaikki vilja täytyi tuoda

tulvan aikana Nigerin varsilta veneillä. Teollisuutta Timbuktussa

oli vähän, mutta kauppapaikkana se oli tärkeä. Tavarat saapuivat

erämaan poikki pohjoisesta tai Nigeriä pitkin Senegambiasta ja

olivat enimmäkseen Englannissa valmistetut. Tavarat maksettiin

strutsinsulilla, norsunluulla, kultahiekalla, kumilla ja vahalla, orjia

sitä vastoin myytiin vähän, koska niistä erämaanmatkalla niin paljon

tuhoutui.

Paluumatka.

Gogossa El Bakhai erosi Barthista. Hän saavutti sitten Euroopassa

suuren maineen Barthin auttajana ja oli osallisena seuraavain aikain

valtiollisissakin tapauksissa. Vielä El Bakhain pojatkin nauttivat etua

siitä, että heidän isänsä oli Barthin pelastanut.

Barth palasi Sajhin Nigeriä pitkin, kartoittaen sen juoksun sinne

saakka, ja kulki sieltä Sokotoon paljon vastuksia voittaen. Siellä

hän kuuli, että Kukaan oli saapunut eräs hänen maanmiehensä, joka oli

lähetetty Overwegin sijaan tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä tekemään.

Vogel.

Barth ja Vogel tapasivat toisensa Bornun pääkaupungissa, ja Vogel

sitten matkusteli Benue joella ja muissa paikoissa täydentämässä

Barthin löytöjä, jonka jälkeen hän lähti yksin koillista kohti

Niilille. Sen koommin ei hänestä saatu muita tietoja, kuin että hän v.

1856 Vadaissa murhattiin, arvatenkin uskonkiihkoilijain toimesta.

Neljä kuukautta viivyttyään Kukassa, jossa oli sattunut melskeitä

eikä eurooppalaisia enää kohdeltu yhtä hyvin kuin ennen, Barth

lähti palaamaan Tripoliihin tavallista karavaanitietä ja

pääsikin onnellisesti perille. Englannin hallitus aateloi hänet

ja maantieteellisiltä seuroilta hän sai kaikki mahdolliset

kunnianosoitukset.

Työnsä perusteellisuuden vuoksi Barthia mainitaan Afrikan tutkijain

ensimmäisten joukossa. Loppuikänsä hän vaikutti maantieteen

professorina Berliinin yliopistossa.

v. Beurman.

Sudanin itäosa oli vielä melkein tuntematon. Kun ei Vogelin surullista

kohtaloa enää ollut epäileminen, lähti Moritz v. Beurman etsimään hänen

jälkiään, pelastaakseen mikäli mahdollista hänen muistiinpanonsa ja

tähtitieteelliset paikanmääräyksensä. Hän yritti Bornusta tunkeutua

Vadaihin, mutta murhattiin tämän maan rajalla v. 1863.

Rohlfs.

Gerhard Rohlfs, joka jo oli saavuttanut mainetta Luoteis-Afrikan

rantaseutujen ja aavikoitten tutkijana, päätti sitten lähteä

kuulustelemaan molempain kadonneitten matkustajain kohtaloa. Hän

matkusti v. 1866 Bornuun, mutta kun näytti mahdottomalta tunkeutua

sieltä Vadaihin, niin hän kulkikin Benuelle, laski tätä jokea Nigeriin,

nousi Nigeriä jonkun matkaa ja kulki sitten paljon vaaroja ja vastuksia

voittaen maan poikki Lagos rannikolle.

Gustav Nachtigal.

Bornun sulttaani Omar, Clappertonin aikuisen sheikin poika, joka

kokonaan lakkautti vanhain sulttaanien vallan ja itse julistautui

sulttaaniksi, oli monella tavalla auttanut maassaan käyneitä

saksalaisia, ja lopulta hän tiedusteli, eikö heidän »sulttaaninsa»

aikonutkaan antaa hänelle lahjoja. Kun tämä tuli Saksassa tiedoksi,

lähetettiin Gustav Nachtigal, lääkäri ammatiltaan, niitä viemään.

Heikon rintansa vuoksi hän oli muuttanut asumaan Välimeren

etelärannalle, oppinut Egyptissä arabiaa ja lopulta päässyt Tunisin

bein henkilääkäriksi. Tunisissa hän oli ollut mukana monella retkellä

kapinallisia heimoja vastaan ja oppinut tuntemaan niitten tapoja ja

kieliä. Hän oli siten kaikin puolin valmistunut lähettilästoimeensa.

Nachtigal saapui helmikuussa 1869 Tripoliihin ja matkusti sieltä

Mursukiin, mutta kun edessäpäin vallitsi sota, eikä karavaaneja

kulkenut, päätti hän käyttää joutoaikaansa tehdäkseen retken Tibesti

eli Tu vuorimaahan, joka kohoo keskellä Saharaa ja on puhtaimpana

säilyttänyt tibbujen, Herodotoon garamanttien, vanhan rodun. Siellä

ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt ennen häntä. Vain neljän

palvelijan seuraamana hän saapui tähän maahan, jossa muukalaisviha

hehkui hurjempana kuin missään muualla ja jossa häntä joka hetki uhkasi

salamurhaajan tikari.

Nachtigalin matka Tibestiin.

Saadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami

nimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen

hänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja

Tubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon

ja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen

välitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun

korvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti

johtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.

»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa

en tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme

kuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti

tervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu

tuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta

humalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat

ja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti

erinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia

aikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui

Muhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän,

joka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen

hetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle

lausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan

minulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein;

sinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun

valmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin

jälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän

muutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin

mies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen,

janokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin

jaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!'

Kauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin

katseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi

erottautua yksityisiä haahmoja.

»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja

suojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat

vähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui

Aramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä

hänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden

velvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan,

ja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli

toisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme.

Rahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin

maan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen

liioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen

muukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen

ylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot,

puhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein

mahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa

laaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää

Tibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja

pitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja

maanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia

hallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa

ja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde

laaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan

vapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia... Bardain

rahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka

laaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä

loukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla

tappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen

tilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut

jännittää jousta liian kireälle.

»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän

ja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi,

lähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En

käsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä

uskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me

puolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista

hinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät

kuolemaan miesten tavalla.

»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja

samalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän

sanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän

meni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut

tapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki

täpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään,

vaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka

seisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet,

eikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen

rohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»

Araminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan

Nachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja

seurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua

tämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän

helteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti

nousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä,

sillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami

toi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja

tämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä

vaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla

menestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen

häneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät

hekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään

liikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää

aikaansa tutkimuksiinkaan.

Kaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta

huonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana,

jolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti

parinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes

hetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori

tyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren

lapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan

kivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta.

Lapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal

sai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti

saamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa,

kävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä,

mutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat

hänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin,

kuitenkaan tavoittamatta.

Parin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia

tapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin

lähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain

kiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa

omin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.

»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon.

Pian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut

enää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi

poistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä

maahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän

suuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että

viimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota

sinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen

lähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko?

Mikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä

tehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä

tällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi

siis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne

vievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on

mahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä

markkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen

hengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna?

Omaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat,

hänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta,

juomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala

hänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä

elättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin

tehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat

hänet menemään.'

»Se oli kaunis puhe, vaikk'ei juuri ollutkaan omiaan herättämään

minussa iloisia toiveita. Odotin kuitenkin, että se kuninkaaseen

tekisi suuren vaikutuksen... mutta hän, kokouksen ulkopuolelle

jo ennätettyään, vain kääntyi kerran ympäri ja lausui musertavan

yksinkertaisesti: 'Minä olen tyhjän puun nähnyt ja menen kotia!'»

Eikä häntä sen koommin kuulunut ja kun kaikki nyt kävivät yhä

vihamielisemmiksi, kun matkustajan murhaamisesta yhä julkisemmin

puhuttiin, ruokatavarat kävivät yhä niukemmiksi, kurainen vesi

ehtymistään ehtyi, täytyi Nachtigalin lopulta pyrkiä pakoon, vaikka

joka puolella ammotti vedetön erämaa.

Pari kertaa pakoyritys tuli ilmi, mutta kolmannella kerralla se

vihdoin onnistui. Mutta kestettävät vaikeudet olivat suunnattomat.

Pakolaisten oli kärsittävä nälkää ja janoa, heidän täytyi kulkea yöt

päivät, leväten vain päiväsydämen, ja kaiken aikaa pelätä takaa-ajajia

ja eksymistä. Kuudentoista päivän pikamarssin jälkeen (syysk. 4 p:stä

sen 20 päivään v. 1869) pakolaiset lopulta saapuivat Tymmon kaivoille,

jossa jakoivat viimeiset ruokavarat. Sieltä oli sitten ruuatta

kuljettava viimeinen viiden päivän taival Tedsjerin keitaaseen, jonka

palmut vihdoin kohosivatkin erämaan rannalle ilmaisten nääntyville,

että he olivat pelastuneet.

Nachtigalin jälkeen ei Tibestin vuorimaassa ole ketään käynyt, ja hänen

antamansa ovat ne ainoat tiedot, mitä siitä on. Tibesti on jotenkin

yksinäinen vuorisaareke Saharassa, luultavasti sammunut tulivuoristo.

Korkeimmat kukkulat kohoavat 2700 metriä merestä. Se on karua ja kaljua

vuoristoa, täynnään rotkoja, ilman vihannuutta ja ajoittain on sen

kukkuloilla lunta ja jäätä. Vuoristossa toisin ajoin sataa rankasti

ja purot silloin paisuvat rajuiksi koskiksi, jotka eivät kuitenkaan

kauaksi ennätä, ennenkuin erämaahan painuvat. Kuivalla ajalla uomat

ovat tyhjät. Tibestin kameelia, joka on seudun kylmyyden vuoksi

pidempikarvainen, mainitaan Saharan parhaaksi. Nautakarjaa ei ole, vaan

sen asemesta suuria vuohilaumoja ja pitkävillaisia lampaita, jotka

tyytyvät mitä niukimpaan ravintoon.

Alexandrine Tinne.

Nachtigalilla oli ollut Tripoliista Mursukiin saakka matkaseurana neiti

Alexandrine Tinne, jonka kanssa hän oli matkalla mennyt kihloihin.

Neiti Tinne oli jo tehnyt huomattavan tutkimusretken Bahr-el-Ghazal

maahan ja siellä menettänyt paljon omaisiaan tauteihin ja aikoi nyt

erämaan poikki pyrkiä Timbuktuun. Ghatin ja Ghadamesin välillä hänet,

Nachtigalin ollessa Tibestissä, julmasti murhattiin.

Nachtigal Bornussa ja Vadaissa.

Pitkäin valmistelujen jälkeen ja Tibestin matkan rasituksista

parannuttuaan Nachtigal huhtikuussa 1870 lähti jatkamaan matkaansa,

kulkeakseen suoraan erämaan poikki Bornuun. Hän matkusti nyt yleistä

karavaanitietä, jota jo moni muu ennen häntä oli kulkenut, ja saapui

seikkailuitta Kukaan.

Bornun sulttaani, vanha Omar, otti hänet ystävällisesti vastaan,

mutta lahjat tuottivat hänelle suuren pettymyksen. Hän oli toivonut

tykkejä ja ampumatarpeita, mutta saikin sen sijaan m.m. vanhan keisari

Wilhelmin suurikokoisen muotokuvan. Pettymys oli sitä suurempi, kun

kaikki ihmiskuvat muhammedin uskon mukaan ovat kielletyt. Nachtigalia

kohdeltiin siitä huolimatta hyvin ja saattoi hän kulkea laajoilla

tutkimusmatkoilla. Hän tutki varsinkin Tshad järven seutuja sekä oli

Borkussa ja Kanemissa, hyvin vaillinaisesti tunnetuissa seuduissa,

mukana yhdeksän kuukautta kestäneellä orjastusretkellä. Seuraavana

vuonna hän kävi Bagirmin valtaistuimelta syöstyn sulttaanin luona,

joka oleskeli maan eteläosissa. Siitäkin tuli rosvoretki, niin että

Nachtigal saattoi verrata maata »paratiisiin, jossa käy piruja

vieraissa.» Tshad järven ja sen saariston, jossa rosvoneekerit asuvat,

Nachtigal tutki niin tarkkaan joka suuntaan, ettei myöhemmille

matkustajille jäänyt paljoakaan tehtävää.

Ennen Bornusta lähtöään Nachtigal vielä kävi Songhoissakin, joka ennen

oli suuren valtakunnan keskus, nyt vain pieni, vaikka taajaan asuttu

kaupunki. Sen asukkaat kulkivat melkein alasti ja olivat koko joukon

villimpiä kuin naapurikansat.

Koko Songhoin alueella ryöstettiin orjia mitä julmimmin. Kauniit

varjoisat metsät, joiden ympärillä aaltoili hedelmällisiä lakeuksia

kylineen, olivat onnen ja rauhan perikuvia, kunnes orjastusretkikunta

ilmestyi paikkakunnalle. Silloin kaikki käden käänteessä muuttui. Tuota

pikaa ei idyllisisfä kylistä ollut kuin savuavia raunioita jäljellä.

»Miesväki tapettiin, naiset ja lapset kahlehdittiin ja ajettiin

ruoskien ja kolhien pois. Jos kuka näytti väsyvän, paikalla ruoska

muistutti onnettomalle, että hän oli uuden herran mielivallan alainen.

Sairas lapsi säälimättä temmattiin äidin rinnalta ja heitettiin

metsään, ja jos jostakusta vaimosta alkoi olla liian paljon vastusta,

paikalla hänet tapettiin tai päästettiin kahleista ja jätettiin

kuljeskelevain hyeenain saaliiksi.»

Orjat myytiin Bornuun, Bagirmiin ja Vadaihin, nyt kun orjakauppa oli

Välimeren rantamaissa kielletty, Marokkoa lukuunottamatta.

Voidakseen paremmin puoliaan pitää olivat jotkut heimot rakentaneet

majansa valtaviin puihin. Puihin kanneltiin ruokaa ja vettä ja

toisinaan karjaakin, että kestettiin pidempikin piiritys. Puiden

latvoista asukkaat sitten nakkasivat keihäänsä, kun orjastajat tulivat

alle..Toisinaan puissa taisteltiin tuimia taisteluita.

Nachtigal sai Bornussa ollessaan Saksasta rahoja ja samalla

tiedon Saksan ja Ranskan välisestä sodasta ja Saksan valtakunnan

perustamisesta ja se riemastutti häntä suuresti ja ehkä paransi hänen

matkatoiveitaankin, sillä saksalaiset eivät vielä olleet esiintyneet

Afrikassa maananastajina kuten ranskalaiset, jotka Nachtigalin

hallitsija oli voittanut.

Maaliskuussa 1873 Nachtigal lähti Bornusta Niilille pyrkimään,

matkustaen Vadain kautta, johon ei kukaan eurooppalainen vielä ollut

päässyt tunkeutumaan asukkaitten uskonvimman ja vihamielisyyden vuoksi.

Kaksi ennen häntä yrittänyttä saksalaista matkustajaa, Vogel ja v.

Beurman, oli saanut hengellään maksaa rohkeutensa.

Vadaissa olivat kuitenkin olot siitä muuttuneet. Vanha sulttaani oli

kuollut ja Ali niminen noussut hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja

ainakin Nachtigalia uusi sulttaani kohteli suosiollisesti, suojellen

häntä maassaan kohtalolta, joka varmaan olisi tullut hänenkin osakseen.

Sulttaani Ali vakuutti olevansa aivan syytön molempain edellisten

matkustajain murhaan. Nachtigal harjoitti hänen pääkaupungissaan

Abesjrissä oleskellessaan paljon lääkärintointa ja saavutti rahvaankin

suosion.

Vadai oli jotenkin hedelmätöntä maata. Orjakauppa ja orjastus

kukoistivat siellä häiritsemättä. Maan kauppa oli Bornun kauppiaiden

käsissä, jotka sen kautta matkustelivat aina Egyptissä saakka.

Darfurissa syntyneet vallanperimysriidat pakottivat Nachtigalia

viipymään Vadaissa kauemmin, kuin hän oli aikonutkaan, ja tätä aikaa

hän käytti retkeilläkseen maan eteläosiin. Kun Darfurissa rauha

palautettiin, lahti hän matkaansa jatkamaan.

Hän tuli nyt vuorimaahan, jossa näin sadeajalla oli paljon jokia ja

koskia, mutta joka kuivan ajalla on aivan vedetön. Maa oli tasaisesti

kohonnut Tshad järveltä saakka ja Marra niminen vuori oli 1400 metriä

korkea. Aivan sen ohi piti matka. Siitä alkoi maa itää kohti taas

aleta ja kasvullisuus käydä rehevämmäksi. Darfur ei ollut enää aivan

tuntematonta, siellä oli englantilainen William Browne käynyt jo

edellisen vuosisadan lopulla, samaan aikaan kuin Mungo Park teki ensi

retkensä Nigerille. Sulttaani otti Nachtigalin varsin kohteliaasti

vastaan. Mutta hyvä onni oli, että hän joutui pois lähtemään, ennenkuin

Darfur joutui sotaan Egyptiä vastaan ja Ismail kediivin sotajoukot

marssivat sitä valloittamaan. Jos hän olisi sinne jäänyt, olisi hän

luultavasti henkensä menettänyt. Egyptin armeija valloitti maan

ja siitä tuli Egyptin maakunta. Darfur on enimmäkseen vuorimaata,

pohjoisosa kuivaa erämaata, eteläosa Sudanin luontoista. Pääelinkeinona

on karjanhoito ja karjat kaikenlaiset ovat erittäin lukuisat.

Nachtigal saapui Khartumiin niin vähissä varoissa, ettei hänellä

ollut vaatteita kuin yksi villapaita ja kauhtana, mutta ilolla hänet

siellä otettiin vastaan ja kediivi lähetti höyrylaivan häntä noutamaan

sekä tarjosi hänelle viran, jos hän suostuisi maahan jäämään. Mutta

Nachtigal riensi kotimaahan tekemään tiliä matkastaan, ja siellä hänet

otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Myöhemmin hän palveli

maataan Afrikan tiedoillaan, ruhtinas Bismarck kun lähetti hänet

anastamaan Saksalle siirtomaita Afrikan länsirannalta. Hän valtasi sekä

Togo-maan, että Kamerunin, mutta ei sen jälkeen kauaa elänyt, vaan

kuoli paluumatkalla merellä, Canarian saarien edustalla.

Marokko ja Länsi-Sahara.

Kauan sen jälkeenkin, kuin Algeria ja Tunesia olivat joutuneet

Ranskan vallan alle, säilytti Marokko itsenäisyytensä, vaikka mitä

kurjimmin hallittuna ja kaikin puolin rappiolla. Se oli aikoinaan

ollut arabialaisen sivistyksen pääpaikkoja, mutta yhdeksännentoista

vuosisadan alkupuolella se oli muhammedilaisen pimityksen vahva

linna, suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pesä. Katkerat

uskonsodat Herkuleen patsaitten pohjoispuolisia naapureita vastaan

olivat jättäneet maahan sammumattoman vihan, jota viime vuosisadan

keskivaiheille saakka jatkettu merirosvous ja sen aiheuttamat

kostotoimet eivät suinkaan olleet omiaan lieventämään. Melkein kaikki

Euroopan merivallat maksoivat Marokon sulttaanille veroa, jotta niiden

laivaliike saisi häiritsemättä jatkua, ja tämä tietysti lisäsi maurien

kopeutta ja itseluottamusta rajattomasti.

Marokon tärkeimpien kaupunkien väliset reitit tulivat kuitenkin

jotakuinkin hyvin tunnetuiksi, mutta sitä kauemmaksi eivät matkat

ulottuneet. Atlas ja Riff-vuoristo varsinkin pysyivät tuntemattomina;

näissä vuorimaissa ei Marokon hallitsijalla itselläänkään ollut paljoa

sanottavaa. Rohlfsille ja Lenzille onnistui kuitenkin päästä Atlaksen

poikki, ja varsinkin ranskalainen de Foucauld, joka juutalaiseksi

puettuna monta kertaa kulki vuoriston poikki, hankki siitä lisätietoja.

Myöhemmin ovat toisetkin matkustajat kulkeneet halki maan moneen

suuntaan.

Gerhard Rohlfs.

Pohjois-Afrikan tutkijain ensi rivin miesten joukossa- on mainittava

saksalainen Gerhard Rohlfs.

Rohlfs syntyi Bremenissä v. 1832. Kesken koulunkäyntiään hän

vapaaehtoisena otti osaa sotaan Tanskaa vastaan, osoittaen niin suurta

urheutta, että hänet ylennettiin upseeriksi. Sodan jälkeen hän opiskeli

muutaman vuoden lääketiedettä Heidelbergin, Würzburgin ja Göttingenin

yliopistoissa, osoittaen jo opiskelevanakin suurta matkaintoa, ja

palkkautui v. 1855 lääkäriksi Ranskan muukalaislegioonaan. Näin hän oli

ranskalaisten mukana heidän valloittaessaan Kabylian. Niinä viitenä

vuotena, jotka hän palveli muukalaislegioonassa, hän oppi jonkun

verran arabiaa ja itämaalaisia tapoja, ei kuitenkaan niin paljoa,

että hän olisi voinut pukeutua muhammedilaisen valepukuun, kuten moni

muu matkustaja ennen häntä. Mutta hän keksi sen keinon, että ilmoitti

olevansa eurooppalainen, joka vasta hiljakkoin oli kääntynyt muhammedin

uskoon — joka muka oikeastaan olikin kaikkien ihmisten velvollisuus,

vaikka useimmat eurooppalaiset alhaisen mielenlaatunsa vuoksi tämän

velvollisuuden laiminlöivät. Tangerissa hän paremmaksi vakuudeksi antoi

ympärileikata itsensä.

Viisi päivää kääntymisensä jälkeen Rohlfs lähti ensimmäiselle

retkelleen Tangerista, yksi maanasukas matkassaan ja viisi puntaa

matkarahoja. Kirjallisuutta hänellä oli pieni taskukirja, aseita ei

ensinkään. »Olin vähentänyt kuormastoni niin vähään kuin mahdollista

— pieneen myttyyn liinavaatteita, jota kannoin keppini päässä.

Vaatteina minulla oli pitkä valkoinen villamekko, keltaiset tohvelit

paljaissa jaloissani ja espanjalainen lakki, johon olin neulonut kaikki

rahavarani — yhden viiden punnan setelin. Burnuksena minulla oli väljä

musta englantilainen päällystakki.»

Vaeltavana lääkärinä Rohlfs matkusteli Marokon länsiosissa moneen

suuntaan, kunnes saapui Fesiin sulttaanin hoviin. Siellä hän saavutti

niin suuren suosion, että hänet nimitettiin Marokon ja sen armeijan

ylilääkäriksi — jota korkeata virkaa ei säestänyt kuitenkaan penninkään

palkka. Ystävällisesti hänet niinikään otti vastaan Wessanin

suursheriffi, joka oli Marokon hengellinen pää, mutta kun ei tämäkään

suostunut palkkaa maksamaan, päätti Rohlfs lähteä muualle onneaan

koettamaan. Liittyen karavaaniin hän matkusti Atlaksen poikki Tafilelt

keitaaseen, Marokon hallitsijahuoneen varsinaiseen kantamaahan.

Tafileltista hän matkusti Figuig keitaaseen ja sieltä Geryvilleen erään

sheikin kutsumuksesta, joka hänelle oli tarjonnut kestiystävyyttään.

Erämaassa tämä petollinen ystävä kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa,

ryösti hänet ja pahoinpiteli häntä, jättäen hänet sitten erämaahan

kuolemaan. Oikeastaan he luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta

Rohlfs kuitenkin virkosi ja kaksi ohi kulkevaa marabuuttia löysi hänet

ja kuljetti Algeriaan. Siellä hän kunnollista hoitoa saatuaan pian

parani.

Jo elokuussa 1863 Rohlfs lähti uudelle matkalle, käydäkseen

Etelä-Algeriassa El Abiodin pyhiinvaelluspaikoissa. Kun etelässä

kuitenkin samaan aikaan syttyi kapina, täytyi hänen kääntyä takaisin.

Seuraavalla kerralla hän (v. 1864) uudelleen lähti matkaan Marokosta,

maan korkeimman hengellisen miehen suosituskirja turvanaan. Heinäkuussa

Tafileltiin saavuttuaan hän matkusti kivierämaan poikki Tuatin Ain

Salahiin, jonka uskonkiihkoisen väestön keskuudessa hän oleskeli kolme

viikkoa, kaikkien kunnioittamana pyhänä marabuuttina. Sieltä hän kulki

Ghademekseen ja vuoden 1864 lopulla Tripoliihin — ruhjotuin käsivarsin.

Koko matkan hän oli tehnyt muutamalla sadalla taalerilla, mutta

valehdellut hän oli tuhansien edestä.

Rohlfs kuvasi Marokkoa, josta silloin vielä hyvin vähän tiedettiin,

sangen kauniiksi ja viljavaksi maaksi; jonka ilmastoa Atlantin meri

kylmine merivirtoineen tuntuvasti lauhduttaa. Varsinaisen Atlas

jonon eteläpuolella on Anti-Atlas, jonka poikki Lenz v. 1880 kulki.

Niiden takaa alkaa Sahara, olematta kuitenkaan siellä semmoinen kuiva

erämaa kuin Algerian eteläpuolella. Atlaksesta laskee erämaahan monta

jokea ja näiden laaksoissa ovat erämaan kauneimmat keitaat. Näiden

keitaiden ilmasto on maailman kuuminta, mutta siitä huolimatta erittäin

terveellistä.

Rohlfsin matkan Bornuun v. 1866 ja sieltä Benueta pitkin Nigerille ja

edelleen Lagos-rannalle olemme ennen maininneet. Vielä tärkeämpi oli

hänen retkensä Libyan erämaahan Kufran keitaihin, joista siihen saakka

oli hyvin vähän tietoja.

Rohlfs Libyan erämaassa.

Rohlfs on todella ainoa eurooppalainen, joka on laajemmalta matkustanut

Libyan erämaassa. Seurattuaan v. 1868 retkikunnan mukana, jonka

englantilaiset lähettivät Abessinian negusta kukistamaan, hän

seuraavana vuonna matkusti Kyrenaikan ja Siuahin keitaan kautta

Egyptiin. Vuosina 1873—1874 hän johti retkikuntaa, jonka kediivi

Ismail lähetti Libyan erämaahan ja jolla oli muitakin tiedemiehiä

mukana. Tämä retkikunta pääsi Kufran keitaaseen, josta ei siihen saakka

tiedetty muuta kuin huhupuheita, mutta uskonkiihkoisten asukkaitten

vihamielisyyden vuoksi sen täytyi palata, ennenkuin ennätti suuriakaan

aikaan saada.

Oskar Lenz.

Oskar Lenz oli luonnontutkija, Itävallassa syntynyt. Tehtyään matkan

Guinea-lahteen laskevalle Ogove joelle hän v. 1879 lähti saksalaisen

Afrikan seuran toimesta Marokkoon tutkimaan Atlas vuoriston laaksoja.

Saatuaan matkatoveriksi Abd-el-Kaderin veljen Hadj Alin hän teki

matkansa, kävi Fesissä, Mekinesissä ja Marrakeshissä ja päätti sitten

Alin kehoituksesta matkustaa erämaan poikki Timbuktuun. Ilmoittaen

itsensä turkkilaiseksi lääkäriksi Lenz Alin keralla ja Marokon

sulttaanin antaman saattojoukon suojassa lähtikin tälle vaaralliselle

matkalle. Saattojoukko ei kuitenkaan tullut edemmäksi kuin Tarudantiin,

Atlaksen eteläreunalle, sieltä Lenzin oli omin neuvoin kuljettava

erämaan poikki. Tarudant oli keskiajalla melkoinen kauppakaupunki ja

suuret rautaiset kiinnitysrenkaat osoittivat, että alukset silloin

olivat päässeet nousemaan Sus jokea sinne saakka. Nykyään Tarudant on

rappeutunut ja sen kauppa on kokonaan ehtynyt. Kaduilla kuljeskelee

asestettuja berberejä, jotka väijyvät tähän rosvopesään eksyneitä

muukalaisia, ja murhat ja rosvoukset ovat jokapäiväisiä tapauksia.

Erämaamatkalla Lenz kulki Taudenin suolakaivoksien ohi, mutta nämä

kaivokset, joista Timbuktu ennen tuotti suunnattomat määrät suolaa

ja joiden vuoksi Marokko valloitti Sudanin, olivat nyt autioina.

Länsi-Sahara, jota moni oli luullut entisen meren pohjaksi, oli Lenzin

havaintojen mukaan 200—300 metriä korkeata ylänköä. Heinäkuussa v.

1880 Lenz saapui Timbuktuun. Väestö otti hänet ystävällisesti vastaan

— ehkä siitä syystä, että hän oli saksalainen — ja hän saattoi viipyä

tässä kaupungissa parikymmentä päivää. Timbuktusta hän matkusti

Senegaliin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki tämän välin.

Hänen jälkeensä ei Timbuktussa käynyt ketään, ennenkuin ranskalainen

meriupseeri Boiteux v. 1894 sen valloitti.

Lenz Timbuktussa.

»Noin tunnin matkan päässä Timbuktusta lakkaa runsas kasvullisuus

ja alkaa jälleen hiekkainen hedelmätön maa. Täältä näimme Timbuktun

ensi kerran! Tunsin sanomatonta tyydytyksen ja kiitollisuuden

tunnetta suosiollista kohtaloa kohtaan, kun etäisyydessä näin talot

ja moskeijain tornit, jotka ovat Barthin kuvasta tunnetut. Timbuktu,

jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut käynyt sen jälleen, kuin Barth

siellä oli 27 vuotta takaperin; Timbuktu, joka oli ollut niin monen

matkustajan kiihkeiden toiveiden päämäärä, joka oli saanut heidät

ponnistamaan parhaat voimansa ja lannistuneina ja pettyneinä tieltä

kääntymään; Timbuktu, Sudanin vanha kauppakeskus, itämaisen taiteen

ja tieteen entinen tyyssija — tämä kaupunki oli edessäni ja lyhyen

ratsastuksen jälkeen saavutin sen talot.

»Miehenikin ilolla tervehtivät etäisyydessä näkyvää kaupunkia ja

onnittelimme toisiamme menestyksen johdosta. Ylpeinä osoittivat meitä

saattelevat Arauanin miehet ja sheikki el-Bakay tätä Medinaa, tätä

suurta kaupunkia ja kertoivat sen suurista taloista, hyvästä vedestä ja

oivasta ruoasta, jonka ansiosta täällä nopeaan toipuisimme. Yksi ajatus

meille kuitenkin yhä tuotti huolta: miten meidät otettaisiin vastaan?

Tunnettaisiinko minut perältäkin uskottomaksi ja mille kannalle

asettuisivat siinä tapauksessa asukkaat ja varsinkin vallanpitäjät?

»Vuoden 1880 heinäkuun 1 päivä on aina pysyvä minulle unohtumattomana.

Ehkä kuljetaan Nigeriä pian höyrylaivoilla, joihin rautatiet tuovat

matkustajia Atlantin rannoilta; silloin nauretaan, että on ollut aika,

jolloin matkustaminen tähän paikkaan oli monen vaikeuden takainen

suurtyö.»

Nopeaan retkikunta kulki hedelmättömän vyöhykkeen poikki, joka

erottaa Timbuktun mimoosametsästä. Sortuneet seinät ja rauniokasat

viittasivat siihen, että Timbuktu ennen oli ollut paljon suurempi.

Oikealla puolella näkyi suuria nautakarjoja, lammas-, vuohi-, aasi- ja

kameelilaumoja sekä välkkyi melkoinen vedenpinta, daia eli allikko,

jotka Sudanin maisemille ovat niin luonteenomaiset.

Lähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan

parvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä

ihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita

ystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti

päässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen

sitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle.

Neekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita

myyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella

huudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Paljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään

huutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla

häiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa

ja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai

ilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain

olon niin tukalaksi.

Kahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli

heitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi

lähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä

erämaamatkan vaivoista.

Talo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä

oli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen

kerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla

vielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen

pihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa

keralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä,

lattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu

yksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset

akkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet.

Terassilta näkyi pieni osa kaupunkia.

Alussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden

joukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli

Rhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen

vaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon

maurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine

kasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä

Senegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat

lukemattomat rodut edustettuina.

Mielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan

oli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin

mielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot,

tummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi

sapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli

ja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan

vaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka

onkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja

alituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin

sodan toimissa.

Ensimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti

vieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli

vieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi

mieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä.

K:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten

paljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään

siitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet

vihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.

Kahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten

keralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä

vehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi

tosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista

allikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se

kuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa

juoneet.

Juoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin

saviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan

vapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui.

Ruokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei

kerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten,

jossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi

jommoinenkin varallisuus.

Timbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin

matkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä,

litteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen

aamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä

kastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi

tai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan-

tai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu

milloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain

köyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä.

Illalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli

pieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu

on suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien

välillä.

Runsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin

kuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.

Timbuktussa on suunnattoman paljon lintuja, sekä kaupungissa

itsessään että sen ulkopuolella. Allikoitten rannoilla astelee

lukemattomia mustia haikaroita. Pieni soma peipposlaji on yhtä

yleinen kuin Euroopassa varpunen. Kyyhkysiä lentää kaupungin yli

pilvinä. Monenlaisia korppeja, variksia ja kottaraisia on runsaasti,

samoin haukkoja ja kotkia. Tämä runsas eläinmaailma tekee erämaasta

tullessa sangen elähyttävän vaikutuksen. Kyttyräselkäistä nautakarjaa,

villattomia lampaita ja vuohia, kameeleja ja aaseja laumoittain

ja hevosiakin ajetaan allikoille juomaan ja seassa näkee sulkansa

menettäneitä strutseja, jotka tässä tilassa ovat sangen rumat. Taloissa

taas vilisee suuria kirjavia liskoja, kameleontteja, gekkoja ja muita

viattomia, vaikka eurooppalaiselle huonetovereina vastenmielisiä

eläimiä. Timbuktun hevoset olivat pientä, mutta kestävää ja nopeata

rotua. Strutsien hoitoa ei harjoitettu hyvinkään suuressa mitassa, vaan

enin osa kaupassa olevista sulista oli kesyttömistä eläimistä, joita

ajettiin ratsain.

Kaupunki oli kolmion muotoinen, jonka kärki osoitti pohjoiseen. Se

ei nykyään ole likimainkaan yhtä suuri kuin ennen; Faki Mahmudin

hauta, joka ennen oli kaupungissa, on nyt yksinään sen ulkopuolella.

Kaupungin muurit hävitettiin v. 1826, jolloin fulbet valloittivat

sen ja tekivät sen suojattomaksi. Uloinna on kaupungin ympärillä

piiri neekerien ruokomajoja ja vasta tämän sisäpuolella varsinaiset

savitalot, jotka kaikki ovat samaa mallia kuin yllä selostamamme. Barth

arveli kaupungissa olevan 950 taloa ja 13000 asukasta, Lenzin mielestä

oli asukasluku kuitenkin ainakin 20,000. Arabialaisten kirjain mukaan

lienee taloja ennen ollut noin 3,500.

Eteläinen, levein puoli on taajimmin asuttu. Kaupunki on jaettu

seitsemään kortteliin, joista lounainen, Sanegungu, jossa asuu

varsinkin Rhadameksen kauppiaita, on kauneimmin rakennettu. Kahia

asui kaupungin pohjoisosassa Sarakainan korttelissa, jossa Barthkin

asui Timbuktussa oleskellessaan. Vanhin on Sankore kortteli, joka on

kaupungin pohjoisin. Ainoat julkiset rakennukset olivat moskeijat,

joita oli neljä, vanhin, »suuri moskeija» vuodelta 1327. Se on

melkoinen rakennus, keskellä laaja piha, pihassa suurin torni. Tornit

ovat nelitahoiset kuten Marokossakin, mutta kun rakennusaineena on

käytetty savea, kapenevat ne melkoisesti huippuaan kohti. Moskeijan

pituus on kaikkiaan 262 jalkaa, leveys 194 jalkaa. Sonrhay-kuninkaitten

vanhoista palatseista ei ole jäänyt mitään nykyaikoihin. Moskeijoihin

on yhdistetty koulut.

Vaikkei Timbuktu enää olekaan suuren opin ahjo, oli sen väestö

kuitenkin sivistynyttä, suurin osa kun osasi lukea ja kirjoittaa ja

osasi ulkoa pitkät matkat koraania ja kykeni siitä väittelemäänkin.

Joitakuita oli, jotka olivat suuresta opistaan kuulujakin, ja eräs

näistä oli Lenzin vakinainen vieras. Häneltä Lenz ehkä olisi voinut

ostaa jonkun käsikirjoituksenkin, jos varat olisivat sallineet.

Timbuktun väestö on kansallisuudeltaan hyvin kirjavaa. Tärkeimpänä

ja parhaana osana ovat marokkolaiset työmiehet. Enimmäkseen he

ovat hyvin tummaihoisia naituaan monet sukupolvet neekerittäriä,

mutta on semmoisiakin, joilla on verraten vaalea ihoväri. Vaaleita

naisia sitä vastoin on hyvin vähän, ja jos on, pidetään ne

mitä tarkimmin näkymättömissä. Kaupungissa asuu paljon vanhain

sonhrayneekerien jälkeläisiä ja neekeriorjia Sudanin etäisimmistä

osista. Karavaaniaikana sinne tulee fulbeja, tuaregeja, Bornun ja

Sokoton miehiä, Länsi-Saharan, Algerian, Tunesian ja Tripoliin

arabialaisia, Bambarra-maitten neekereitä y.m. Timbuktu oikeastaan

on vain suuri markkinapaikka, johon neekerit kokoontuvat vaihtamaan

pohjolan tuotteita etelän tuotteihin. Lenzin aikana se ei kuulunut

mihinkään valtakuntaan, tuaregit ja fulat vain taistelivat kaupungin

veroitusoikeudesta, yrittämättä sitä kuitenkaan hallita. Kaupungin

hallinto kuului kahialle, joka oli pormestariin verrattava. Linnan,

muurien ja sotaväen puute kuitenkin vaikutti, ettei Timbuktu mitenkään

voinut kohota itsenäiseksi eikä suuren valtakunnan keskustaksi.

Eräillä espanjalaisilla juutalaissuvuilla oli vanhastaan ollut oikeus

harjoittaa Timbuktussa kauppaa. Tunnetuin on rabbiini Mardokhain suku,

joka on monesti siellä rikastunut ja yhtä monta kertaa taas köyhtynyt.

Juutalaiset olivat erikoisen valvonnan ja verotuksen alaiset.

Timbuktu ei itse ole teollisuuskaupunki, kuten sen naapuri Ualata

lännessä, erämaan keskellä, joka on kuulu varsinkin kauneista

nahkateoksistaan. Nahkateoksista, mitä Timbuktussa myytiin,

mainittakoon etenkin monilokeroiset, moniväriset ja sirosti

kirjaillut tupakkakukkarot, joissa tuluksillakin on sijansa. Näitä

tupakkakukkaroita kannetaan nauhasta kaulassa. Muita nahkateoksia

olivat mainittavat nahkasäkit, joita tehdään suunnattomia määriä,

pyssynkotelot ja nahkapussit, joita hiekalla täytettyinä käytetään

kyynärpään tai pään alustana. Ne ovat mitä siroimmin koristellut ja

valmistetut oivasta lampaan tai vuohen nahasta, jota saadaan Nigerin

rantakaupungeista. Seppiä Timbuktussa tosin oli, mutta ne etupäässä

suorittivat vain korjaustöitä. Kaikki, mitä Timbuktussa tarvittiin,

tuotiin muualta, etenkin etelästä käsin, ja yhteys Sokoton, Haussan

ja Moassinan teollisuuskeskuksien kanssa oli sen vuoksi Timbuktulle

mitä tärkein. Kauniisti ja lujasti palmikoidut ruokohatut, saviastiat,

vaatteet y.m. tulivat melkein kaikki etelästä; nahkatohvelit ja pyssyt

enimmäkseen Marokosta.

Lenzin ajoista ovat Timbuktun olot paljon muuttuneet ja Saharan

rautatien valmistuttua muuttuvat yhä enemmän.

Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.

Kun Algerian ylämaa 1850-luvulla oli lopullisesti valloitettu, oli

Ranskan valta levinnyt samalle rajalle, joka oli pysäyttänyt niin

monta aikaisempaakin valloittajaa roomalaisista alkaen. He olivat

päässeet sen suuren erämaan rannalle, joka ikivanhoista ajoista oli

tehokkaammin kuin sisämeri erottanut toisistaan Pohjois-Afrikan ja

Sudanin, jonka eteläpuolisia seutuja vanhalla ajalla niin vähän

tunnettiin, että kreikkalaiset maantieteilijät ja heihin vedoten koko

keski-aika luulivat asuttavan maailman loppuvan tämän erämaan rajalla

ja päiväntasaajan maitten olevan yhtä karuja, helteisiä hietikoita ja

kivierämaita kuin Saharan reuna.

Tämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja

hiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää,

kuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten

vakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka

eivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne

itse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että

eteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat

turvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän

erämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien

alusmaittensa karavaanikaupan.

Aumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin,

taistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui

toinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa

2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain

partioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin

syntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä

taajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja

yllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen

armeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän

vastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan

väestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän

keitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat

teurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa

osoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa

eikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän

oli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian

kaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas

valloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.

Tämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa

tutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän

toimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta

myöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana

erämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset

tutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja.

Duveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon

etelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli

hyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti

taata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet.

Samalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta,

joka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti

päättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset

vastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta

ja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus..

Ranskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä

kurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet

tyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700

miehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan

etelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta

‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El

Golean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät

erämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä

vastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin,

Galliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä

ranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen

alkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat

liikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin

ihmettelyä.

Foureau Keski-Saharassa.

Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan

Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo

kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin,

mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä

yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran

eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi

Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta

käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki

Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa.

V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain

asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka

vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan

hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v.

1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen

saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle,

joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä

kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.

Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä

vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat

kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä

taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät

suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan

teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja

kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa

tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan

kiskoilla.

Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä

kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan

rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi

ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan

sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet

maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista

tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki

sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki

ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans

Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman

kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan

poikki Gaosta Insalahiin.

Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin

ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna

tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta

hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen

kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään,

ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä

perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten

Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli

hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat

sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman

aikuisista rakennuksista.

Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof.

Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia.

Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin

puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa

muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista

piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin

valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja

rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on

rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan

paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.

Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.

Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin

Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat

jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa,

mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty.

Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa

toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden

varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata

jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta

lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän

rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.

Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin,

Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja

vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun

koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin

alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti

puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun,

ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen

kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin

hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle

takaisin.

Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen

vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi

maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit,

joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V.

1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään

maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa

sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista

suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan

tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v.

1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin

Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan

tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti

maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa,

perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien»,

avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V.

1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä

poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia

vastaan.

Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä

siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille

rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat

koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti

Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein

vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.

Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja

sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin

ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen

Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois.

»Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän

puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja

seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin

laakson.»

Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla

merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät

Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä

lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen

pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen

yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se

sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa

suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se

saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva

ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin,

mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa

tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen

Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin,

mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa

tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää

Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen

ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta

oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä

Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi,

joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on

koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät

nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.

Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina.

Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot

ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja,

pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi

kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä,

kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa,

kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta.

Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan

seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä

kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin

keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka

kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu

on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan

merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän

luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja

ainaiset sodat ja orjanajot.

Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin

rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä,

kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja

tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori

niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin

varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja

orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa

alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä

johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen.

Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa

kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki

asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti

liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset

otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin,

surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti

Samoria sen vuoksi pelättiin.

Sota Samoria vastaan.

Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen

Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä

valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää

kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli

peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä,

mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli

Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin

säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä

vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan

suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi

— muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen

häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että

poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887

ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.

Archinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi,

kukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun

sulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten

vapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt

Nigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä.

Ranskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin

eteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden

retkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin

eteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset

ennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla

se onnistuikin.

Pian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli

ruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita

ranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin

silloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui

jälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he

pakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean

jakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja

Saharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren

rannikkoa lukuunottamatta.

Ranskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin

tutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti

Senegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja

Zinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti

Saharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat

valtasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta

Sierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella

valloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt

perustaa uuden valtakunnan.

Samori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan.

Nyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella

kahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba,

oli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät

retkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin

linna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä

kilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla

muurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui

kaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä

oli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin

olevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä

ja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti

kaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja

hänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.

Tällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat

alistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen

60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta

ihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla

voittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi.

Kahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti

päivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.

Saatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät

Timbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien

englantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen

meriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla

tykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla

maineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa

eivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä

valtansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa

perässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua

ja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta

perinpohjin voitettiin.

Timbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut

muinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth

ja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin

päässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger

on ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat

Timbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen

vielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka»,

taikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista

on saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista»,

seitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta,

jonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi

nimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.

Songhoi-valtakunta.

Kahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli

Sonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut

niin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet

usein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea

tai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen

kaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain

tuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit

kääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet

kaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää

sinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja

sen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin

välinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista

kuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin,

josta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja

kolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien

vallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan,

että sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa

katalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin

Ibn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s.

379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin

ja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi

korkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin

opinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa

hänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen

ympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun

kaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet,

sitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit,

joille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa

vuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat

olivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon,

että he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.

Ranskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt,

asukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja

ja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan

poikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.

Sahara tutkimuksen valossa.

Olemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä

yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa

mainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.

Mikä on Sahara?

Rohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään

pienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan.

Siitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää

matkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen

maa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa

Pohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos

käsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin

moniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita

seutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten

Asben eli Air ja Borku.

Sahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän

on kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250

metriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat

vallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat

nietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä

300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli

Erg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle

pölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö.

Erg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko,

joka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.

Sen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on

siellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä

ylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä

kohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä

korkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin

on vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin

kuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.

»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs.

»Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään

kasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot

muistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset,

että hän on suuressa erämaassa.»

Saharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan

jääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää

juokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin

ne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä

niinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä,

koska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.

Suurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi,

missä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun

peitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä

ylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin

niillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki

hedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on

kaivoja.

Saharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin,

hajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka

merkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa

ja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin

kasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi

keitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista

Välimeren rannoille.

Tripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja

Sebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien

varrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin

käytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se

kulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.

Karavaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot

palmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää

runsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.

Ihmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen

maahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie

sitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen

jokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on

Misda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita,

hautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen

seutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa

nimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä

maisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja,

keltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella

alkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten

pystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja

»erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää

vedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on

kolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä

Ederissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta

joka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on

kaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki

oli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien

vankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä

muistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen

kuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine

muurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän

kaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa,

suolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita

kaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on

enimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.

Mursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa

mahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli

Saksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta

taatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin

valtiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville

vuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on.

Kauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen

hiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle

karavaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.

Tämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen

karavaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta

kulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.

Ghadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen

»Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen

hallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä

roomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine

kapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen

tänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta.

Merkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään,

joka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan

lopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on

vesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun

Tripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.

Aina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat,

kuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään

tuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.

Ghatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan,

jossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä

kohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä

ja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa

melkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat

tuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja

maanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia.

Suurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla.

Se on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on

Tintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin

ja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset

luotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet

Mursukin ja Bilman kautta.

Saharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet,

sulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon

saatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä

takaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen

väestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran

hyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen

kristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.

Senussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli

muodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen

rehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.

Audjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee

karavaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen

Siuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan

Bengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä

Mursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen

hiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita

on viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä

asuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla

on enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat

jotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä

maanpinnasta.

Saharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren

pohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin

tiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain

jotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana.

Hiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin

lämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto

vielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se

lienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan

kuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta

porataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston

jonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin

ilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat

subtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan

ilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on

juossut suuria jokia.

Kaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on

vedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja

siitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa.

Kerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani,

johon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki

kaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi

näkyykin paljon valkenevia luita.

Keitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös

viljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja,

akaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa

ja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin

ennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja

Fessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen

eläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on

samoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu,

jäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan

tavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja

lintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän.

Kaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin

kohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa

verraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.

Saharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este

Välimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne

ovat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua..

Luullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin

olleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen

erämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat

kuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit

ovat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään

tyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta

puolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat

vihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen.

Ne karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin

yleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on

tehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja

kostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa

kaameita esimerkkejä.

Muut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit

ovat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän

mielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan.

Alinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä

on housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat

päänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella

suojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun

aina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen

vaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä

tarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.

Tuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka,

tikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on

heti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja

rikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä

tehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä

koskaan poisteta.

Tuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta

tilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän.

Vakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja

vain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä

viljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit

eivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan.

Uskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he

ajelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu

otsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat

kaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi

vakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat

paimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he

oleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä

laidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon

matkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää

yönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita.

Hevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän

kesken sepät suurinta arvoa.

Naiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen

puolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat

lukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on

yleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he

sanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».

Tuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian

eteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu

keitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot

erottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat

tibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat

Saharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet,

ettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi

osaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet

rosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet

ainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä

ja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.

Paitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä

samanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja

juutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu

omituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai

juutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa

tämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein

kaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät

kaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.