VANHAN LIBYAN TUTKIJAT.

Mungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa

Afrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen

matkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka

lukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei

suinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan

kaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja

tilaisuutta tarjona.

Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon

Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo

vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain

ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago

kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli

sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle

levisi ja sai vahvat juuret.

Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko,

nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan

ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä

vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta

kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi

eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi.

Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi

alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja

11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan

kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen

berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.

Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta

arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi

lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja

saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan

kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä

tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli

jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien

väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.

Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli

fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella

Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin

saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat

paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman

liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina

maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia.

Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan,

vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän

kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin

sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret

viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin

sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan

itseensä neekerien verta.

Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan

kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä

muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon

taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät.

Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli

yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut,

ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa

kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka

vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin —

ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa

kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti

kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että

matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja

saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin

vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten

rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin

vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt

jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan

Egyptin aikoihin saakka.

Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.

Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista,

sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset

matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei

ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä

maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta

retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki

sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin

mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.

Hornemann.

Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich

Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän

opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi

ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi

puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin

rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon

Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi

Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi

liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän

näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin

jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon

aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen

palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti

esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä

ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan

väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui.

Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin

Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan

poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista

kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen

keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja

juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle

sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui

karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann

keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli

hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se

teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan

itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis

vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan

asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä

kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja

varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu

mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf»

oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä

kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli

saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin,

mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli

sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa

tämä oli totta.

Tuckeyn onneton retki Kongolle.

V. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua

retkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon

suuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes

keskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti

Nigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä

odotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut

surkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla,

joka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa

eurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta

saapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä

jokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta

ne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta

sitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja

itsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta

ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien

päälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat

kotimaahan.

Yhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti

tunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa

menetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli

vedenjakajalle päässyt.

Oudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.

Englannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien

tutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter

Oudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin

johdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen

Saharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin

sulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista,

ei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit

matkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta

kulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja

kaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa

Bornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan

ja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani

nyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa

johti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti

tasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan

ruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken

Ghat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas

sooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin

huonon kaviaarin tapaista särvintä.

Erämaassa.

Tuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä,

ennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen

joka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni

vihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa

hieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta

aaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä

seuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina

muistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja

kohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja

saattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän

ihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä

satakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita,

jotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas

kokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen

hiekkamyrskyn tukkimana.

Etelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja

keitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden

karavaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään

vähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän,

mitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman

taivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta

ja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät,

mitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin

kurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui

kitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan,

ikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita

oli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa

pelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla

rusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku

kivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui

kaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei

tervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista

vapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin

sudet ryöstämään toisiaan.

Kuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki

karavaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki

oli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita,

sitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut

paimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin

eurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa,

gaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka

uupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita

taateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan

kanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset

kuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki

matkustajat juuri olivat tulleet.

Tshad järvi.

Tämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka

heistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita

uupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan

veden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja

virtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset

purjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka

ainoakaan kristitty ollut nähnyt.

Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja

käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä

joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi

järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja

ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja.

Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien

vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein

sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta

tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas

paisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi

paeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät

paljon vahingoita.

Denham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen

laskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin

Tshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta

vedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista

voinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien

aivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä,

joilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he

ryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.

Bornu.

Ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä

retkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen

valtakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi

hämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko,

jossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin

ja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija

osoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät

asunnot ja palvelijoita.

Bornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana.

Sulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja

varsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut

maan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan,

istuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla

oli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja

pään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset

usein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat

mukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli

saanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia,

mutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi

luoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja

arveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.

Bornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori

kaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809

olivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat

verraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat,

joille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa

tuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan,

kaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin.

Kiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai

Lontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä

omituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia

arabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin

kuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat

epäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan

tehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo

Afrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti

kirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa

oli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin

kirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain

oppineitten ratkaistaviksi.

Orjastusretki.

Bornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja

sen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne

saattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin

Tripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle,

vaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle

palvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä

herraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan.

Retken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen,

kuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin

muhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan

arabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden

500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30

poikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja

hevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.

Arabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä

vastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan.

Kamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi

vuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria

apinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan

maata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia

viikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa

olivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta

fulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja

pian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa

paossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai

myrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta

näännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin

aivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin

kiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham

juoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta

kun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta,

lähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa

oat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi

epäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi

tullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat

melkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan

suuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat

äkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi

suuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä

ikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa

pääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti

minut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle,

jolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani

turvassa.»

Pian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti.

Maramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti

häntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan

aikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat

saapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut

ja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.

Denham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle,

joka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että

se oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja

rosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten

armahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot,

jotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama

vuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta

asukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka

moskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten

rakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin

asuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity

kovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.

Bornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia

tuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli

karjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen

sekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli

arabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä

oli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria

karjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten

mielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten

kesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia,

mutta usein käytettiin lempeyttäkin.

Bornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa

Bornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista

jo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan

fulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset

lähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa

sairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin

mielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun

toivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan

ainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin

matkaa.

Sokoto.

Sokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli

taajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu.

Kyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja

myymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei

auraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta

valmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja

indigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.

Kano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan

kaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki

antoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä,

kahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä,

miekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa

myytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita,

indigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin.

Kauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta,

taivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat

ruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat,

jotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita

täällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan

ritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella

hinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin

kautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli

eurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka,

samoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin

pumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein

kahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset

olivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin

Sokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli

Afrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin

ympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta

oli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet

sulttaani Bellon isän aikana.

Sulttaani Bello.

Sulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen

suuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies,

kasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies,

vaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun

muassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta.

Clappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä

suurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja

kristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä

nestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi

kirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja

kysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että

hän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat

lahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän

siitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös

herätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi

kaikki eläinradan tähdistöt.

Clapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta

arabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi,

että siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata

Bornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi

Sokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja,

kun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan

länsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä,

jotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen

vietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.

Clapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli

erämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle

rahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen

ja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani.

Heidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi

sodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin

sulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa

1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille

lahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun

konsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.

Ennen paluumatkaa majuri Denham vielä Barka Ganan lähtiessä kurittamaan

kapinallisia päälliköitä käytti tilaisuutta tutkiakseen Tshad järven

itäpuolisia seutuja, jossa dugganah arabialaiset asuivat nahkateltoissa

ja elivät melkein yksinomaan karjantuotteilla. Saharan poikki

matkustettuaan retkikunta tammikuussa 1825 palasi Tripoliihin, jossa

pasha otti sen mitä parhaiten vastaan.

Tämän matkan kautta oli tie Sudaniin ensi kerran avattu ja' saatu

tietoja sen sisäosien melkoisista valtakunnista, Bornusta ja

Sokotosta; joissa ei ennen kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Oli

myös saatu käsitys siitä mahdista, jonka muhammedilaisuus oli Afrikan

sisäosissakin saanut ja jolla oli monta hyvääkin vaikutusta, vaikka

se suosikin orjuutta ja levitti vihaa kristittyjä vastaan. Denham

lähetettiin sitten Fernando Po saarelle maaherraksi, mutta kuoli siellä

jo muutaman vuoden kuluttua. Clapperton palasi Afrikkaan.

Clapperton Nigerin alijuoksulla.

Clapperton ei voinut unohtaa, että hän oli päässyt vain muutaman

päivämatkan päähän Nigeristä ja että hänen niin läheltä oli täytynyt

kääntyä takaisin tätä kuulua jokea näkemättä. Hän halusi päästä

sinne takaisin ja Englannin hallitus varusti hänelle matkueen. Kaksi

kuukautta kotiintulonsa jälkeen, elokuussa 1825, Clapperton jo oli

uudelleen matkalla, purjehtien tällä kerralla Nigerin suistamon

länsipuolella olevaan Benin-mutkaan, josta hän aikoi tunkeutua

Sokotoon. Eräs toinen retkikunta pyrki Dahomein kautta Nigerin

keskijuoksulle, mutta sen oli Dahomeista palattava takaisin johtajansa

murhan jälkeen.

Tuskin oli Clapperton kolmen eurooppalaisen toverinsa keralla maihin

päässyt, ennenkuin joka mies sairastui malariaan yhden yön taivas'alla

vietettyään. Kaksi kuoli, ja ainoastaan Clapperton itse palvelijansa

Landerin kanssa jäi eloon matkaa jatkamaan.

Joruba.

Hän tuli nyt ensinnä Joruba nimiseen maahan, joka oli rikasta ja

hyvin viljeltyä. Vaikka se oli vain parinsadan kilometrin päässä

rannikosta, kävi sen koko kauppa arabialaisten välityksellä pohjoista

kohti. Asukkaat olivat neekereiksi jotenkin vaaleita ja monessa

suhteessa edistyneitä. Heidän maansa oli silloin vielä itsenäinen,

mutta myöhemmin fulbet valloittivat sen ja toivat asukkaille muhammedin

uskon. Jorubassa vastaanotto oli mitä parasta. Valkoista miestä

pidettiin korkeampana olentona, jonka edessä miehet ottivat lakin

päästään ja naiset lankesivat polvilleen ja monessa paikassa hänen

kunniakseen juhlittiin vuorokaudet umpeensa. Pääkaupungissa Ojossa

varsinkin oltiin ystävällisiä ja lukemattomia ihmisiä kokoontui

valkoisia näkemään. Matkalla Clapperton oli kulkenut korkeahkon

vuorimaan poikki, joka kuitenkin oli hyvin viljelty, mutta Ojo oli

suurella lakeudella. Semmoiset kamalat ihmisuhrit, joita Dahomeissa

ja Ashantissa toimeen pantiin, olivat Jorubassa tuntemattomat.

Jorubalaiset harrastivat suuressa määrin laulua, he lauloivat kesken

työtäänkin ja jättivät matkustajiin tyytyväisyyden vaikutuksen.

Hauskoja näytelmiäkin he panivat toimeen. Mutta Ojon hallitsija olisi

pitänyt valkoiset niin mielellään luonaan, ettei tahtonut heitä

poiskaan laskea.

Vielä enemmän vastusta oli erään arabialaisen leskestä, neljänkymmenen

vuoden ikäisestä neekerieukosta, joka välttämättä tahtoi saada

Clappertonin miehekseen — tai hänen palvelijansa Landerin, kun

Clapperton ei suostunut. Leski oli äärettömän rikas, hänellä oli

tuhannen orjaa, jonka vuoksi hän jo oli kuningastakin vastaan

kapinoinut, vaikka kauneutensa — hän oli suunnattoman lihava — ja

rikkautensa vuoksi olikin päässyt aivan vähällä rangaistuksella.

Jorubalaiset olivat uutteria maanviljelijöitä, mutta karjaa heillä oli

vähän ja maitoa sen vuoksi oli vaikea saada. Vastasyntyneet lapset

äitinsä keralla sen vuoksi lähetettiin takaisin vanhempainsa kotiin

pariksi kolmeksi vuodeksi, jotta lapsi sai rauhassa kasvaa, ja isä otti

toisen vaimon. Seuraus tästä oli, että vaimoja tarvittiin enemmän kuin

maa tuotti, jonka vuoksi heimojen tapana oli ryöstellä niitä toisiltaan.

Karttaen edessä päin huhun mukaan raivoavaa sotaa Clapperton sitten

teki kierroksen ja pyrki pohjoisempaa reittiä Nigerille.

Mungo Parkin muisto.

Bussan koskien luona, lähellä sitä paikkaa, jossa Mungo Park oli

surmansa saanut, hän yhdytti tämän joen. Niillä mailla, jossa murha

oli tapahtunut, oli sen jälkeen kamala kulkutauti alkanut liikkua, ja

rahvas oli huomaavinaan, että se oli tuhonnut varsinkin niitä, jotka

olivat Mungo Parkin omaisuuden ryöstäneet ja sen keskenään jakaneet.

Ja siitä he pelästyivät niin, että nyt kaikin tavoin varoitettiin

tekemästä valkoisille pahaa.

Clapperton kulki Nigerin yli ja tuli Nyffe maahan, jossa saakka Bornun

kauppiaitten oli tapana käydä, mutta ei sen edempänä. Muhammedin usko

tosin oli vallitseva, mutta englantilaiset eivät voineet huomata

minkäänlaista vihaa kristittyjä kohtaan.

Vihdoin Clapperton saapui Sokotoon, mutta sulttaani Bello oli

joutunut sotaan Bornun kanssa, eikä nyt ottanut Clappertonia

ensinkään suosiollisesti vastaan, koska hän luuli tämän tulleen hänen

valtakuntaansa kukistamaan, samoin kuin englantilaiset hänen kuulemansa

mukaan olivat tehneet Intiassa ja muuallakin — ja niinkuin tosiaan

myöhemmin kävi Sokotossakin. Tämä uutinen teki tyhjäksi Clappertonin

toiveet, että hän saisi avatuksi uuden kauppatien rannikolta

sisämaahan, ja se koski hänen terveyteensä, joka jo kauan oli ollut

huono. Lander hoiti häntä huolellisesti ja hellällä ystävyydellä, mutta

Clapperton riutui, kunnes heitti henkensä, jätettyään matkan jatkamisen

Landerin huoleksi.

Bello sulttaani näytti nyt katuvan tylyyttään ja osoitti enemmän

ystävyyttä Landeria kohtaan, antaen hänelle muun muassa varoja, joilla

hän pääsi palaamaan rannikolle. Matka kävi samain seutujen kautta kuin

menomatkakin, koska Bello ei tahtonut päästää Landeriakaan Nigeriä

laskemaan, ja kaikkialla asukkaat osanotolla tiedustelivat hänen

»isänsä» kohtaloa ja osoittivat suruaan kuolemantapauksen kuullessaan.

Lander.

Joruban hallitsija oli uudelleen pannut yllä mainitun lesken

vankeuteen, Landerin tulosta kuultuaan, mutta vankeudestaan kaunotar

joka päivä lähetti Landerin luo orjan lahjoja tuomaan ja joka ilta

sanantuoja lauloi Landerille emäntänsä ylistystä. Kun Lander kuitenkin

lähti pois näistä rakkauden osoituksista heltymättä, lähetti leski

hänen peräänsä sanantuojan, joka pyysi häntä toimittamaan hänelle

jonkun toisen valkoisen miehen puolisoksi. Yhdessä he sitten

kukistaisivat valtaistuimelta kehnon vanhan sulttaanin, joka oli häntä,

leskeä, niin pahoin kohdellut.

Badagrissa merenrannalla paikkakunnan kuningas luovutti Landerille

kahdenkertaisen majansa asunnoksi, mutta sikäläiset portugalilaiset

taas, jotka harjoittivat orjakauppaa ja vihasivat englantilaisia siitä,

että he tätä kauppaa vainosivat, koettivat kaikin tavoin vahingoittaa

Landeria, jopa kehoittaen kuningasta murhaamaan hänet, koska hän muka

oli englantilaisten vakooja, joka muutoin opastaisi maanmiehensä

Badagriin tekemään kaikki orjikseen. He koettivat pakottaa Landeria

myymään kolme uskollista saattajaansa orjaksi, kieltäen häneltä

kaiken avun ruokatavarain hankkimiseksi. Kun ei tästäkään ollut apua,

uskottelivat portugalilaiset orjakauppiaat kuninkaalle, että Lander

muka väijyi hänen henkeänsä, ja Lander määrättiin juomaan myrkkymaljan:

jos hän juoman kesti, oli hän syytön, jos taas kuoli, kuten

tavallisesti tapahtui, pidettiin tätä syyllisyyden merkkinä. Syystä tai

toisesta, ehkä juoman valmistaneen poppamiehen suosiosta, Lander kesti

juoman, ja tämä kaupungin asukkaiden silmissä siihen määrään kohotti

hänen arvoaan, että häntä pidettiin melkein pyhänä ja kaikki riensivät

hänelle lahjoja tuomaan.

Mutta portugalilaisiin ei tämä jumalantuomio vaikuttanut muuta,

kuin että he kävivät kahta häijymmiksi. He häväisivät Landeria joka

tavalla ja koettivat murhata hänet, joka ei olisikaan ollut vaikeata

kaupungissa, jossa kuningas itse vähäpätöisimmästäkin syystä murhasi

alamaisiaan —'kerrankin Landerin nähden kahdeksan vaimoaan, jotka

olivat liian vapaasti lausuneet hänelle ajatuksensa. Murhaa tuskin

pidettiin rikoksena, orjan murhaa ei edes moitittavana tekona. Aina

kun orjamarkkinat olivat huonot — esim. brittiläisen risteilijän

estäessä elävän tavaran viennin — vähensi kuningas varastoaan siten,

että valitsi pois vanhat ja sairaat ja heitti ne virtaan, koska ne

»söivät oman päänsä». Sama kohtalo tuli kauppiaitten hylkäämäin orjain

osaksi, ellei heitä juhlallisesti kiduttaen uhrattu, kuten Dahomeissa.

Fetishimaja oli koristettu näiden uhrien pääkalloilla ja fetishipuun

ympärillä, jossa teurastus tapahtui, oli alati ruumisten löyhkää ja

korpit tappelivat jäännöksistä. Oksissa häälyi luurankoja, mitkä

enemmän, mitkä vähemmän rappeutuneita, ja maassa oli vahvalta kalloja

ja luita. Samanlaiset näyt kohtasivat 'siihen aikaan tämän rannikon

kaikissakin alkuasukaskaupungeissa.

Lander oli lopulta vähällä lähteä matkaan espanjalaisella

merirosvolaivalla, jossa hän varmaan olisi menettänyt vähät tavaransa

ja henkensäkin päälle päätteeksi, mutta pelastui kuitenkin viime

hetkessä englantilaiseen sotalaivaan, jolla hän palasi kotimaahansa.

Lander löytää Nigerin suun.

Clappertonin viimeisen matkan kautta oli käynyt todenmukaiseksi,

että Niger laski Guinean lahteen, ratkaistava vain oli, mikä tähän

lahteen laskevista joista oli sen suu. Tämän pulman selvittäminen

annettiin Richard Landerin toimeksi, koska hän oli edellisellä matkalla

osoittanut niin paljon todellista kykyä. Sangen niukka oli kuitenkin

se kannatus, jota Englannin hallitus retkelle antoi, eikä Landerin

veli, joka lähti mukaan vapaaehtoisena, saanut mitään. Mutta vaikka

tämä retkikunta oli niin huonosti varustettu, olivat sen tulokset sitä

huomattavammat.

Tammikuussa 1830 Lander veljensä kera lähti Portsmouthista ilman

muita koneita kuin kompassi ja kaksi lämpömittaria — jotka nekin

matkalla tuhoutuivat — ja maaliskuun lopulla alkoi matkansa ylämaahan

Laos-rannalta, samasta Badagrista, josta Clappertonkin oli lähtenyt.

Matka piti jälleen Joruba maan kautta ja päälliköt ottivat retkikunnan

nytkin hyvin vastaan, vaikk'ei se voinutkaan antaa suuria lahjoja.

Bussassa Lander sai kerätyksi useita Parkin tavaroita, mutta Parkin

päiväkirjaa hän ei löytänyt. Syyskuussa veljekset, jotka olivat

vaihtaneet molemmat hevosensa veneeseen, sitten lähtivät jokea

laskemaan, vuokrattuaan vielä toisen veneen avuksi.

Niger oli Bussan alapuolella alussa kapea ja vuolas, kahden puolen

liuskekallioita, joiden välitse joki kierteli. Rannoilla oli

juhlallisia puita, jotka maisemille antoivat erikoisen sulon, kylät

ja viljapellot taas ilmaisivat asukkaitten uutteruutta. Rahvas otti

molemmat matkustajat kaikkialla vieraanvaraisesti vastaan, rukoili

heille onnellista matkaa ja varusti heille hyvät eväät. Kivistä,

kallioista ja vedenalaisista luodoista oli sitä vastoin sitä enemmän

vastusta ja niitä piti alinomaa varoa. Vuorimaisemat kuitenkin pian

loppuivat ja veljekset tulivat Nupe maahan. Niger siellä levisi ja

kääntyi itää kohti, virraten matalan hietakivitasangon halki jyrkkäin

törmäin välissä. Tämä seutu oli harvaan asuttua, koska Niger tulvillaan

ollessaan peittää koko laakson, muuttaen sen järveksi. Alempana joki

uudelleen kapeni ja kääntyi etelää kohti, vastaanottaen vasemmalta

puolelta suuren Benuen, jonka virtaus oli niin heikko, että veljekset

nousivat sitä vähän matkaa, ennenkuin huomasivat sen Nigeriin laskevan.

Niger juoksi sitten kapeassa rotkolaaksossa kauniin vuoriston poikki,

kahden puolen rannoillaan korkeita kukkuloita ja pöytämävuoria. Uoma

oli täynnään luotoja ja kallioita, jotka kohottivat veden aaltoihin

ja väkeviin pyörteihin. Tästä luonnon portista päästyään joki jälleen

levisi majesteettisiksi oikeiksi, joilla troopillinen aurinko paahtoi

täydellä terällään. Vuoret vaimenivat loiviksi maanaalloiksi ja nämä

vuorostaan rannattomaksi tasaiseksi lakeudeksi, joka vain vähän kohosi

joen pintaa korkeammaksi. Kuta kauemmaksi veljekset kulkivat, sitä

rehevämmäksi kasvullisuus kävi, kunnes troopillinen aarniometsä koko

juhlallisuudessaan ympäröi matkustajia. Eivät milloinkaan ennen he

olleet nähneet niin valtavia puita, niin rehevää pensaikkoa, niin

taajassa kaikenlaisia köynnöskasveja.

Sieltä täältä pilkoitti aarniometsän tummasta kainalosta nuokkuvien

palmujen koristamia sieviä kyliä. Majain edustalla vetelehti melkein

alastomia alkuasukkaita, viettäen joutoaikaansa laiskuudessa,

kuten luomisen herroille sopikin. Joessa pulikoi alastomia lapsia

ja naiset häärivät kotiaskareissaan. Toisin paikoin oli ryhdytty

taisteluun rehevyyttä vastaan ja metsään raivattu pieniä peltotilkkuja

jamsin, papujen ja sokeriruovon viljelystä varten. Niger itse missä

levisi kauniiksi, järven kaltaiseksi suvannoksi, jonka rantoja

aarniopuut köynnöskiehkuroineen saartoivat, missä kierteli kapeampana

kellanhohtavien hiekkarantain välitse. Kanootteja liukui nopean

virran mukana, taikka melottiin niitä hitaasti vastavirtaan. Veden

alentuessa pintaan kohonneilla matalikoilla loikoili kammottavan pitkiä

krokotiileja kuin lahoja puupölkkyjä ja syvemmissä haudoissa korskuivat

virtahevot uhmauksiaan. Pinnalla uiskenteli suuret määrät vesilintuja,

toisia kalasteli allikoissa tai oli rannalla lepäämässä.

Molemmat retkeilijät tulivat nyt pakanallisten raakalaiskansain

alueille ja heidän täytyi, ylempänä saamaansa neuvoa noudattaen,

matkustaa öiseen aikaan ja päivällä levätä. Murhat, ryöstöt ja

varsinkin orjastusretket ylläpitivät seudussa ainaista turvattomuutta,

jonka lisäksi fetishin palvelus ja ihmissyönti raaistuttivat kansan

tapoja. Landerien palkkaamat saattajat eivät mitenkään tahtoneet

uskaltaa lähteä tähän seutuun, mutta veljekset osasivat pakottaa

heidät. Jo ensimmäinen kosketus asukkaitten kanssa osoittikin, ettei

heidän pelkonsa suinkaan ollut suotta.

He tulivat nyt seutuun, joka oli enemmän rämettä kuin kuivaa maata.

Joki haaraantui lukuisiksi unteloiksi putaiksi, jotka kiertelevät

mereen vuosituhansien lietteen muodostaman deltan poikki. Atlantin

meren läheisyyttä todisti eräänä päivänä nähty kookospalmukin, sillä

tämä puu ei koskaan kasva kaukana suolamerestä. Toisena päivänä nähtiin

merilokki ja rannoilla asukkailla oli eurooppalaisia kankaita. Vihdoin

muuan neekeri, jolla oli yllään sotamiehen takki, huusi: »Halloo,

engelsmanni, tulkaa tänne!»

Eräänä aamuna veljekset huomasivat puolensataa suurta kanoottia, joita

melottiin vastavirtaan heitä vastaan. Useassa liehui Englannin lippu

ja valkoisia lippuja, joihin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, kuten

miehen sääriä, tuoleja, pöytiä, karahveja, laseja ja muita esineitä,

jotka todistivat tuttavuutta Guinean rannikon valkoisten kauppa-asemain

kanssa. Veneissä olevat ihmiset olivat puetut eurooppalaisiin

vaatteihin, lukuunottamatta housuja, jotka olivat kuninkaitten

etuoikeus. Kun alukset tulivat lähemmäksi, huomasivat veljekset, että

nämä mustat olivat aseistetut kiireestä kantapäähän ja että lavoilla

oli pieniä tykkejäkin. Se oli sotajoukko ja muutaman minuutin kuluttua

Landerien ja heidän miestensä ilo muuttui kauhuksi, sillä muitta

mutkitta heidät otettiin vangiksi tavaroineen päivineen ja valkoisille

olisi voinut käydä huonosti, ellei tuossa joukossa olisi ollut muutamia

muhamedinuskoisia marabuutteja, jotka pelastivat heidät.

Landerit vietiin nyt Eboen kuninkaan luo, jonka väkeä tämä sotajoukko

oli, ja siellä heidät kahdenkymmenen orjan hinnalla lunasti vapaaksi

meren rannalla asuva kuningas Boj, jonka kaupunki, Brass Town, oli

Nigerin pääsuuhaaran suulla. Landerien piti maksaa hinta vekselillä ja

antaa vielä viidentoista orjan hinta vaivan palkaksi. Kuningas Bojn

veneessä veljekset sitten pääsivät laskemaan merenrannalle.

Mangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen

räme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä,

vuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun

läpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut

juolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka

vesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen

vähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.

Marrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin

rantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui

kuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen

raikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään.

Niger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja

yritteliäisyydelle.

Kuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin

suussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus

eurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa

oli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän

kapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen

käskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi.

Ja siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten

henki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät

mainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan

oli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan

samalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat

sitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan

enää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan

nähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui

laukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja

miehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti

vapautuivat liioista suista ja todistajista.

Fernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin

Nigerin suusta niihin aikoihin.

Englannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille

ensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin

niukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet

aateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.

Kaupparetkikunta Nigerille.

Landerin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin

kauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät

ne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat,

Richard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj»

sai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla

vahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin

kahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat

haarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita

tutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä

tuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin,

oli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat

karille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja

mangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja

pilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain

kasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat

erinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän

kyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä

kyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä

kauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.

Huhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut

nopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta

poikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla

menoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli

kenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja

kirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä

kannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat

tosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä

kauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi,

kuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi

suututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten

kanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli

kokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli

edullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin

ennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla.

Lander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan,

pääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin

kappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä

tehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään

onnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan

ja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.

Huono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla

nousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen

kauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen

vaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne

kauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi

vastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren

vaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin

välinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun

sulttaanit vasalleiksi.

Salaperäinen Timbuktu.

Samaan aikaan kun Clapperton lähti toiselle matkalleen, Englannin

hallitus lähetti Nigerille toisenkin retkikunnan, jonka päämääränä oli

Timbuktu. Sitä johti skotlantilainen Alexander Gordon Laing, joka jo

ennen oli sotinut Ashantia vastaan ja tehnyt matkan Nigerin lähteille.

Hän kuitenkin päätti saavuttaa Timbuktun pohjoisesta, arabialaisten ja

berberien maitten kautta.

Laingin retki.

Laing matkusti ensin Tripoliihin ja sieltä lounatta kohti Ghadames

nimiseen keitaaseen. Siellä hänet otti suojaansa sheikki, joka oli

elänyt Timbuktussa parikymmentä vuotta. Aavikkomatkalla tuaregit

kuitenkin hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja Laing sai niin pahoja

haavoja, että parantuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän parani

kuitenkin ja jatkoi sitten matkaa Tuatin kautta Ualataan, salaperäiseen

aavikoiden rosvokaupunkiin, jonka ranskalaiset vasta muutama vuosi

takaperin uudelleen löysivät ja anastivat. Ualatasta matka piti

Timbuktuun, jonne Laing saapui elokuussa 1826, lähettäen sieltä

karavaanien kanssa kotimaahan useita kirjeitä. Hän aikoi nyt palata

takaisin kotimaahan Saharan poikki, mutta viisi päivää matkalle

lähtönsä jälkeen hänet murhattiin.

Monta vuosikymmentä myöhemmin on koottu tietoja syistä ja tavasta,

miten murha tapahtui. Laing oli, niin kerrottiin Timbuktussa

ranskalaisille, herättänyt asukkaitten epäluuloja sen kautta, että hän

oli niin paljon kirjoitellut ja piirrellyt ja salaa vasten kieltoa

käynyt kaupungin satamassa Kabarassa. Timbuktun etevimmät miehet

silloin päättivät, että hän oli urkkija ja oli surmattava, ja he

antoivat murhan toimeenpanon sen mauripäällikön huoleksi, joka lähti

Laingia paluumatkalle saattamaan. Eräänä aamuna Laing äkkiarvaamatta

kuristettiin kameelin selkään noustessaan, hänen vähääkään

aavistamatta, että vaara uhkasi. Hänen laajat muistiinpanonsa katosivat

— ehkä jaeltiin pitkin erämaata amuleteiksi.

Ensimmäinen eurooppalainen, joka pääsi tarujen salaperäiseen

Timbuktuun, oli siis englantilainen. Mutta ranskalainen oli se mies,

joka sieltä ensimmäiseksi poiskin pääsi. Hänen nimensä oli René Caillé.

René Caillé.

Caillé oli köyhä, ainoastaan alkeiskoulua käynyt nuorukainen, kun hän,

kunnianhimoisia tuumia mielessään, lähti kotimaastaan Senegaliin,

yrittääkseen sieltä sisämaahan. Erään englantilaisen retkikunnan

mukana matkustaessaan hän sairastui kuten muutkin, mutta ei siltä

menettänyt haluaan tunkeutua Timbuktuun. Selviytyäkseen paremmin

matkalla hän lähti maurien luo, oppi arabiaa ja kääntyi muhamedin

uskoon, harjoitteli tarkkaan kaikki uskon temput ja luki koraania.

Näin valmistettuna hän koetti saada Senegalin maaherralta sen

verran varoja, että voisi matkustaa sisämaahan kauppiaana, mutta

kun pyynnöt olivat turhat, luopui hän taas maurilaisesta puvustaan

ja toimi englantilaisen indigotehtaan johtajana, kunnes oli saanut

kootuksi pienen pääoman matkaa varten. Sillä varustuksia hankittuaan

hän liittyi erääseen neekerikaravaaniin ja lähti mauriksi puettuna

sisämaahan. Kokien monenlaisia kohtaloita, joista päättäen eivät tässä

maassa arabialaisetkaan aina ruusuilla tanssineet, Caillé saapui

Nigerin rannalle ja kulki edelleen suureen ja varakkaaseen Djennen

kaupunkiin, jossa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt; Mungo Park

veneineen oli kulkenut kaupungin sivu. Välillä hän oli ollut sairaana,

eikä voinut maksaa isännälleen, joka oli hänet parantanut, tämän

haluamaa ambra-helminauhaa; viidenkymmenen vuoden kuluttua eversti

Gallieni, valloittaessaan maan ranskalaisille, muisti tämän lupauksen

ja antoi helminauhan Caillén isännän perillisille ja tapaus teki

asukkaihin syvän vaikutuksen. Djennestä Caillé matkusti jokiveneellä

Timbuktuun, mutta tämä kauan toivottu matkan määrä tuotti hänelle

suuren pettymyksen. Se ei ollut suuri eikä varakaskaan, ja sen kauppa

oli paljon pienempi kuin Euroopassa oli kuviteltu. Siinä ei ollut muita

mainittavia loistorakennuksia kuin kolme moskeijaa. Kaupungin ympärillä

oli kuiva aavikko hietikoineen, jossa petoeläimet ja villiintyneet

koirat samoilivat. Asukkaista suuri osa oli songhoineekereitä, loput

arabialaisia, tuaregeja ja berberejä. Luultavasti Timbuktu kuitenkin on

ennen vanhaan ollut nykyistään tärkeämpi paikka. Sen merkitys johtui

siitä, että sen luona Saharan karavaanikauppa ja Nigerin jokikauppa

yhtyivät. Kameelit eivät yleensä menestyneet Sudanin kosteassa

ilmastossa, eivätkä karavaanit sen vuoksi kulkeneet aavikoiden rajaa

kauemmaksi. Timbuktun kauppa kävi etupäässä Marokkoon, joka maa oli

jonkin aikaa pitänyt sitä valtansakin alaisena ja jättänyt sinne

kansalaisiaan, jotka sittemmin ovat sekaantuneet paikkakunnan väestöön.

Kaupungissa vietettiin jotenkin iloista elämää, koska sinne saapui

paljon muukalaisia, jotka liikuttelivat rahoja ja tahtoivat matkalla

ollessaan nauttia elämästä.

Caillé oli keksinyt sen valeen, että hän oli egyptiläinen, joka

oli kohtalon kovuuden kautta joutunut pois omalta maaltaan ja nyt

kaikin mokomin tahtoi sinne palata. Tämä kertomus ja hänen harras

muhammedilaisuutensa liikuttivat monen varakkaan arabialaisen

mieltä ja häntä autettiin. Toukokuussa 1828 hän lähti Saharan

poikki paluumatkalle kotimaahansa, saapuen ensinnä Arauaniin, jonka

läheisyydessä Laing oli murhattu. Arauanissa oli hyvät kaivot,

mutta muutoin se oli kokonaan vailla kasvullisuutta. Talot olivat

aivan pimeät, koska lentävä hiekka tunkeutui kaikkialle. Karavaanin

asemapaikkana tämä kurja kaupunki, jossa asuu arabialaisia, yhä

vieläkin on tärkeä. Arauanissa Cailléta ensi kerran matkan kuluessa

epäiltiin siitä, ettei hän ollutkaan oikeauskoinen. Mutta hän suoritti

kaikki hartaudenharjoitukset niin moitteettomasti, että epäluulot

jälleen hälvenivät ja hän sai jatkaa matkaa karavaanin kanssa,

johon kuului 1400 kameelia ja jonka päämäärä oli Atlas-vuoriston

eteläpuolella oleva Tafiletin keidas. Matka oli vaikea polttavan

erämaantuulen ja kuivuuden vuoksi, Caillé sairastui keripukkiin ja sai

kokea muitten matkustajain puolelta paljon huonoa kohtelua, nämä kun

epäilivät häntä kristityksi varsinkin siitä syystä, ettei hän osannut

pyörittää riissiä pieniksi palleroiksi sormiensa välissä niinkuin muut

maurit. Vedestä oli usein puutetta, mutta ruokaa hän sai runsaasti

naisilta, joille hän kirjoitteli amuletteja, että heidän sukulaisensa

pääsisivät naimisiin. Oleskeltuaan jonkun aikaa Tabletissa Caillé

matkusti Atlaksen poikki Fesiin, Marokon pääkaupunkiin. Mutta siellä

hänen ei ollut hyvä olla, sen enempää kuin Mekineshissäkään. Hänen

täytyi karttaa ihmisiä ja viettää yönsä ulkona taivas'alla. Lopulta hän

pääsi Rabat nimiseen satamakaupunkiin, mutta kun Ranskan sikäläinen

konsuli oli juutalainen, joka ei tahtonut häntä auttaa, täytyi hänen

vaeltaa edelleen maisin Tangeriin, jossa hän vihdoinkin sai apua ja

pääsi matkustamaan kotimaahansa. Ranskan tiedeseura oli luvannut

10,000 frangin palkinnon sille, joka ensiksi kävisi Timbuktussa, ja

tämä palkinto annettiin Caillélle, jota paitsi kunnialegioonan risti

ripustettiin hänen rintaansa. Caillé julkaisi matkakertomuksen, joka

kuitenkin oli hieman hajanainen, ja siitä monet epäilivät, ettei hän

ollutkaan käynyt Timbuktussa. Myöhemmin on kuitenkin voitu todistaa,

että hän puhui totta.

Algerian valloitus.

Algeria oli kuudennentoista vuosisadan alkupuolella maurien vankin

pesäpaikka Välimeren rannalla. Sieltä harjoitettiin merirosvoutta, joka

mitä tuntuvimmin häiritsi kristittyjen rantain rauhaa ja kristittyjen

valtain kauppaa. Vuosisatoja tätä ilkeyttä Välimerellä suvaittiin,

ennenkuin ryhdyttiin sitä vastaan niin voimallisiin toimiin, että siitä

tuli loppu. Algeria oli jo aikaisin vapautunut Turkin ylivallasta, niin

ettei Portin lähettämiä pashoja edes lopulta päästetty maihin. Valta

oli sotilaskastin, janitshaarien, ja merirosvojen käsissä. Nimellisenä

ruhtinaana oli dei ja hänen alaisinaan kolme beitä.

Ranska tuli melkein vastoin tahtoaan Algerian valloittaneeksi. Dei oli

käynyt niin kopeaksi, että hän kerran kärpäsviuhkallaan löi Ranskan

lähettilästä kasvoihin. Semmoinen loukkaus ei saanut jäädä aivan

rankaisematta. Alger kaupungin satama saarrettiin, mutta Ranskan

hallitus oli kovin vastahakoinen sen tehokkaampia pakkokeinoja

käyttämään. Vasta kun erästä ranskalaista laivaa oli Algerin linnasta

ammuttu, vaikka sillä oli airutlippu mastossa, täytyi Ranskan ryhtyä

tositoimiin. Se lähetti meren poikki sotaväkeä, joka v. 1830 valloitti

Algerin, räjäytti ilmaan sen linnan ja vangitsi pöyhkeän dein,

joka vietiin maanpakoon. Janitshaarit seurasivat mukana. Ranska ei

kuitenkaan alussa anastanut maata, se piti vain hallussaan tärkeimpiä

rannikkokaupunkeja ja odotti, mihin suuntaan asiat kehittyisivät.

Sitä algerialaiset pitivät heikkoutena ja kävivät heidän kimppuunsa.

Ranskalaisten täytyi nyt maansa kunnian vuoksi ryhtyä sotaan, ja siitä

oli seurauksena Algerian valloitus.

Se valloitettiin, mutta sillä ei vielä Ranskan valta ollut juurtunut.

Algeriassa oli pääasiallisesti kaksi kansanainesta, berberit, maan

alkuväestö, vanhimpia rotuja, mitä yleensä on olemassa, ja myöhemmin

maahan tulleet arabialaiset. Turkkilaisiakin oli tosin alkanut maahan

siirtyä, mutta heidät ajettiin kaikki pois. Berberien ja arabialaisten

kesken oli tavallisissa oloissa vallinnut paljon vihamielisyyttä,

ja berberit yleensä olivat lopulta kokonaan saaneet takaisin

itsenäisyytensä, etenkin vuorimaissa. Mutta ranskalaisten valloittaessa

maan he sopivat vihansa arabialaisten kanssa ja molemmat kansallisuudet

alkoivat yhdessä sotia ranskalaisia vastaan. Siitä tuli pitkällinen

kamppailu, varsinkin kun tätä ryhtyi johtamaan Oranin Abd-el-Kader,

etevä ja tarmokas mies, jolla oli suuri vaikutusvalta. Edelliset

järjestivät maan tavattomasti, loukkasivat asukkaitten uskonnollisia

tapoja ja antoivat juutalaisille saman aseman kuin muullekin väestölle.

Joka tietää, missä asemassa juutalaiset tässä maassa elävät, se

käsittää, miten tämä loukkasi arabialaisia ja berberejä.

Maanasukkaat saivat taistelussaan apua Marokolta, Abd-el-Kader

piti hallussaan Orania ja vähitellen koko Länsi-Algeriaa ja kansa

kokoontui hänen lippujensa alle, ikäänkuin uutta profeettaa kuullen.

Kesällä 1835 hän voitti melkoisen ranskalaisen armeijan. Saatuaan

enemmän väkeä ranskalaiset kuitenkin pian kostivat tappionsa ja

valloittivat Constantinen. Lyhyttä välirauhaa hyväkseen käyttäen

Abd-el-Kader melkoisesti vahvisti asemaansa, kokosi suuren armeijan,

paljon sotatarpeita ja ruokavaroja ylämaahan, luonnostaan vahvoihin

paikkoihin, ja näihin varustuksiinsa luottaen ryhtyi ajamaan

muukalaisia maasta pois. Ranskalaisten parempi sotataito ja mieskuri

kuitenkin vähitellen tekivät tehtävänsä, Abd-el-Kaderin linnoja ja

varastoja alettiin valloittaa toinen toisensa perästä ja Aumalen

herttuan onnistui lopulta yllättää hänen leirinsäkin. Niinkuin

tavallisesti vastoinkäymisissä, niin nytkin löyhtyivät ne innostuksen

siteet, jotka pitivät koossa hänen puoluelaisiaan, ja vihdoin hänen

täytyi paeta Marokkoon, jonka hallitsijan hän sai yllytetyksi sotaan

ranskalaisia vastaan. Mutta Marokkokin voitettiin ja pakotettiin

tekemään rauha. Abd-el-Kader pakeni takaisin Algeriaan, mutta

hänen asiansa oli nyt menetetty ja hänen täytyi v. 1847 antautua

ranskalaisille, jotka veivät hänet Ranskaan vangiksi. Rannikko ja

laajalti ylämaitakin oli näin Ranskan hallussa, mutta Kabylia oli

vielä itsenäinen. Senkin vuoro kuitenkin tuli, ja sitten ranskalaiset

alkoivat ulottaa valloituksiaan yhä kauemmaksi eteläänpäin, anastaen

Shott ylängötkin, jotka ovat tunnetut suolajärvistään, ja läheiset osat

Saharaa.

Algerian valloitus avasi uusia teitä Pohjois-Afrikan maantieteen

tutkimiselle. Ranskalainen sotaväki oli jo v. 1847 kulkenut Atlaksen

poikki ja saapunut Figuigin keitaaseen Marokon rajalle. Toisin kuin

aikanaan espanjalaiset Etelä-Amerikassa ranskalaiset kaikin tavoin

kehoittivat jatkamaan löytöjä, koska maan tunteminen oli heille

välttämätöntä, jos mieli jatkaa valloituksia kauemmaksi etelää kohti.

Saksalaisia matkustajia.

Heinrich Barth.

Tärkein Algerian valloituksen jälkeisistä matkustajista oli t:ri

Heinrich Barth. Hän oli syntynyt Hampurissa v. 1831 ja tutkintonsa

suorittanut Berliinin yliopistossa. Melkein paikalla hän sitten

lähti matkoille ja matkusti kuolemaansa saakka, joka hänet tapasi jo

44:nnellä ikävuodella. Barth opiskeli Italiassa muinaistiedettä, ja

siellä hänet valtasi halu tutkia Rooman vanhoja pohjois-afrikkalaisia

siirtomaita. Matkustettuaan rannikon Tunisista Egyptiin saakka hän

Vähän Aasian kautta palasi kotia, opittuaan perusteellisesti arabiaa

ja muutoinkin tutustuttuaan Afrikan oloihin. Barth asettui sitten

yksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, mutta ei kauankaan joutunut

alallaan olemaan. Kehittääkseen edelleen Oudneyn-Clappertonin-Denhamin

retken aikaansaamia suhteita Englannin hallitus v. 1849 lähetti James

Richardsonin Sudaniin aikaansaamaan kauppayhteyttä näitten maitten

kanssa Saharan poikki, ja Barth sekä tähtitieteilijä Overweg pääsivät

Preussin hallituksen pyynnöstä retkikunnan mukaan. Richardson oli jo

ennen tehnyt tutkimusretken Fessaniin.

Maaliskuussa 1850 retkikunta lahti Tripoliista, kulkien

Mursukiin tavanmukaista karavaanitietä. Sieltä se jatkoi matkaa

Tintellust-nimiseen keitaaseen, josta Barth teki poikkeuksen Airin eli

Aspenin vuorimaahan, Aga Richardson kuoli jo v. 1851 keväällä, kuuden

päivämatkan päässä Kukasta, ja molemmat saksalaiset päättivät hänen

jälkeensä saattaa englantilaisen yrityksen onnelliseen päätökseen.

Overweg jatkoi matkaa Kukaan, Bornun pääkaupunkiin, jonne Barth

toista tietä saapui jo ennen häntä. Overwegin suorittaessa Kukassa

kaikenlaisia tieteellisiä töitä Barth matkusti edelleen etelää kohden,

käyden Adamauassa ja sitten tunkeutuen Benuen latvoille saakka, jonka

suupuolen Lander oli löytänyt.

Adamaua.

Adamaua, joka oli Sokoton maakunta, vaikka melkein itsenäinen, oli

erinomaisen kaunista maata korkeine vuorineen, kunnasmaisemineen ja

lakeuksineen. Asukkaat olivat enimmäkseen puhtaita neekereitä, mutta

vuosisadan alkupuolella maahan oli asettunut paljon fulbeja, joiden

hallussa laaksot nyt enimmäkseen olivat. Nimensäkin maa oli saanut

Adama nimisestä fulbepäälliköstä.

Toisen retken Barth yhdessä Overwegin kanssa teki Tshad järven

pohjoispuolelle Kanemiin ja kolmannen retken yksin Adamauan ja Bagirmin

välisiin seutuihin. V. 1852 Overweg malarian murtamana kuoli ja

Barth hautasi hänet Tshad järven rannalle. Overweg oli ensimmäinen

eurooppalainen, joka oli tällä järvellä matkustellut.

Overwegin kuoltua Barth päätti näin yksinkin jäätyään jatkaa

tutkimuksiaan, kohdistaen tällä kertaa huomionsa Bornun ja Nigerin

välisiin maihin, jotka Clappertonin matkasta huolimatta vielä

olivat hyvin vähän tunnetut. Timbuktu oli hänen matkansa päämäärä.

Matkatoveriksi hän Kukasta sai erään sherifin, s.o. profeetan

jälkeläisen, joka oli tullut sinne Fezistä kauppamatkalle, ja

palkkasi itselleen melkoisen joukon palvelijoita. Itse hän tekeytyi

muhammedilaiseksi ja otti nimekseen Abd-el-Kerim.

Vuodenaika oli viileä eikä lämpömittari yöllä osoittanut kuin jonkun

asteen yli jäätymäpisteen.

Kukan ja Kanon välillä maisemat olivat yksitoikkoisia alanteita, mutta

nyt niiden tummaa savimaata peittivät rehevät laihot neekerihirssiä ja

durraa. Syväin kaivojen luona juotettiin nopeaan suuria nautakarjoja,

vuohi-, lammas- ja aasilaumoja, mutta näyn maalauksellisuutta koko

joukon jäähdytti se, että kaivon omistajat matkamiehiltä kiristivät

vedestä hinnan, joka muutoin tässä osassa Afrikkaa oli yleistä.

Kojamin maakunnassa, jossa kylät olivat hajallaan, oli vainioiden

ohella laajoja mimoosametsiä, joista suuret kameelikarjat, väestön

tärkein omaisuus, saivat ravintonsa. Maassa liikkui paljon

paimentolaisheimoja, mutta pahaksi onneksi se oli rosvojenkin maa, ja

öisin täytyi asettaa vahdit pitämään silmällä, etteivät nämä päässeet

äkkiavaamatta hyökkäämään retkikunnan kimppuun. Barthin täytyi itse

tuon tuostakin nousta ylös katsomaan, että vahdit pysyivät hereillä.

Toisin paikoin oli maa mustanaan muurahaisia, jotka tuottivat

matkamiehille tuhannet tuskat.

Komadugun rannoilla.

Karavaani tuli sitten Komadugun laaksoon. Tämä joki tuo länsipuolelta

Bornun vedet Tshadiin. Siellä heidän oli kuljettava lukuisain

uomain poikki, joissa alati väjyi salaisia hautoja suistaakseen

varovaisimmankin miehen ratsuineen liejuiseen veteen. Sadeajalla

seudun ja sen sankkain metsäin läpi olisi ollut vaikea matkata, mutta

viileällä ajalla se oli oikea luonnon paratiisi. Majesteettisiä

tamarindiryhmiä alkoi esiintyä ja helmikanat elähyttivät maisemia.

Mutta sääskiä oli suunnattomasti eivätkä ne antaneet matkustajille

lepoa yöllä eivätkä päivällä. Tuon tuostakin hypähti pensaikoista ja

pitkän ruohon seasta juoksuun tetel-antilooppeja ja toisin paikoin

suurempi kargum antilooppi kauhistuneena pakeni karavaanin tieltä.

Joessa oli runsaasti oivallisia kaloja. Vuotuisten tulvain vuoksi

Komadugun laakso oli melkein asumaton. Se olisi ollut metsästäjän

paratiisi, mutta maan omat asukkaat eivät olleet yhtä innokkaita

metsästäjiä kuin lännempänä haussat.

Nyt ei laaksossa näkynyt muita ihmisiä kuin joku yksinäinen parikunta,

joka yhteen sidotuilla kurbitsipulloilla ratsasti joen poikki.

Lauttapaikalla oli kuitenkin väkeä, joka auttoi karavaanin joen poikki,

kiskoen avustaan runsaan hinnan.

Manga.

Manga maakunta, johon retkikunta nyt tuli, oli aaltoilevaa, punaisen

hiedan muodostamaa kunnasmaata, jossa viljeltiin etenkin maapähkinöitä

ja papuja sekaisin samassa vainiossa. Pavut kypsyivät myöhemmin, jonka

vuoksi ne ensimmäisen sadon korjauksen jälkeen jätettiin kameeleille

ja karjalle, muodostaen erinomaisen rehun. Komadugun eteläpuolella

asuttiin savimajoissa, pohjoispuolella ruokomajoissa, jotka usein

olivat köynnöskasvien verhoamat. Mangan asukkaat eivät olleet

hevosmiehiä, kuten Kanon seudun, eivätkä kameelin kasvattajia kuten

Kojamin, vaan kulkivat jalan, jousi ja nuolet ynnä kirves aseinaan.

Profeetan jälkeläisen päältä he ryöstivät peiton hänen maatessaan,

vetäen häntä kappaleen matkaa perässään, kun hän ei tahtonut

omaisuudestaan luopua.

Kulkien ohi Gremarin, muureilla ympäröidyn' kaupungin, jonka ympärillä

karjoja kävi laitumella, karavaani tuli kuivempaan ja kuumempaan

maahan, jossa siihen yhtyi joukoittain kulkukauppiaita, jotka

kantoivat tavaroitaan päänsä päällä. Tämä Munijon maa metsäisine

mäkineen, suolajärvineen ja suolattomine järvineen, kaupunkeineen,

kylineen, viljelysmaineen ja laitumineen, loppumattomille nauta-

ja kameelikarjoineen, lammas-, vuohi- ja hevoslaumoineen puolusti

niitä kauniita nimiä, »Dumpalmumaan kuningatar», »Maailman sulous»

y.m., joita matkan varressa oleville paikoille oli annettu. Kaikki

kaivot olivat syvät ja poikia ja tyttöjä puullasi joukoittain niiden

ympärillä, nostaen vettä eläimille, joita katkeamatta virtasi

kaivoille. Paljon ihmisiä tuli vastaan kuljettaen härkäin selässä

satojaan kaupunkeihin dumpalmun lehdistä tehdyissä säkeissä. Tässä

seudussa oli natronijärviäkin, jotka kuitenkin olivat kauniimmat kuin

erämaassa, niiden ympärillä kun viljeltiin puuvillaa, derabahamppua,

dumpensasta ja ruohoa.

Karavaani sai häiritsemättä kulkea näiden seutujen läpi. Melkein

poikkeuksetta sitä kohdeltiin vierasvaraisesti, jopa toisinaan

odottamattoman ystävällisestikin. Muureilla ympäröityjä kaupungeita

ja kyliä, neekerien majoja ja savipalatseja oli niin taajassa, että

melkein aina oli ihmisasunnoita näköpiirissä. Mutta samoinkuin ainakin

maassa, jossa kulkuneuvot ovat huonot, oli täälläkin toisissa paikoissa

runsaasti elintarpeita, toisissa taas vallitsi puute. Paljon haittaa

oli siitäkin, että maksuvälineet niin suuresti vaihtelivat, ettei ollut

helppo arvata kohtuullista hintaa.

Toiset kaupungit, kuten Gure, olivat etäältä nähden sangen

maalaukselliset ja niiden maaherrat arvon miehiä, jotka saattoivat

lähettää sotaan melko armeijan, mutta joita sen sijaan vaivasi

ainainen rahanpuute. Niin oli Gurenkin maaherran laita. Hän paraillaan

valmisteli sotaretkeä erästä alaistaan kaupunkia vastaan, joka muka oli

osoittanut liian suurta suosiota tuaregeja kohtaan; retken todellinen

tarkoitus kuitenkin oli, kuten hän Barthille huomautti, hankkia orjia

velkojensa maksamiseen. Tuarcgit muutoin olivat seudun suurin vitsaus,

he kun aina silloin tällöin tekivät siihen ryöstöretkiään.

Wushek oli toinen mielenkiintoinen paikka, »viljavuuden ja kuivuuden,

viljelyksen ja autiuden, uutteruuden ja laiminlyönnin sekoitus». Se

oli jonkun matkan päässä vuorijonosta, josta sen erotti hedelmätön

vyöhyke, mutta kaupungin seuduilla kumpusi maasta monessa norossa

lähteitä, joten täällä voitiin viljellä vehnää ja taatelipalmuja, ja

kuivemmillakin paikoilla viihtyi köynnöskasvien verhoama tamarindi.

Vettä oli runsaasti, sopivissa paikoissa oli lampia ja kaivot olivat

vettä täynnään. Wushek oli Bornun tärkein vehnämaa. Linnain ja tornien

raunioita näkyi monessa kohden todistaen sitä, että tämä rauhalliselta

näyttävä maa usein oli ollut sodan jaloissa.

Zinder ja sen kauppa.

Joulupäivänä v. 1852 Barth saapui Zinderiin, laajalti kuuluun

kauppakaupunkiin, jossa kauppiaitten tavarat kuitenkin olivat tiheään

sattuvain tulipalojen vuoksi ainaisessa vaarassa.

Barthin täytyi Zinderissä odottaa tavaroita, joita arabialaisen

karavaanin oli määrä tuoda hänelle Tripoliista. Karavaani ja sen mukana

lähetys todella tulivatkin perille, rahat kahteen sokerilaatikkoon

kätkettyinä, niin ettei kukaan aavistanut Abd-el-Kerimin saaneen

melkoista rahasummaa, jota olisi kannattanut ryöstää. Barth osti nyt

suuren varaston punaisia viittoja eli burnuksia, turbaaneja, peilejä,

kankaita, partaveitsiä, rukousnauhoja ja muita tavaroita kohtuullisella

hinnalla, koska kaikki eurooppalaiset tavarat karavaanin saapumisen

jälkeen olivat melkoisesti halvenneet. Yksi laatikko, jossa oli 400

dollaria rahaa ja englantilaisia teräaseita, tuli kuitenkin perille

liian myöhään ja joutui Zinderissä rosvojen saaliiksi.

Matkaa jatkaen Barth sitten tuli Katsenaan, jossa hän osti Nupen

ja Kanon, »Afrikan Manchesterin», pumpuli- ja silkkituotteita ynnä

nahkaisia vesisäkkejä, joista paikka on kuulu. Mustia saaleja ostettiin

lahjaksi tuaregeille, jotka niillä suojelevat kasvojaan erämaan

hiekalta ja hehkulta. Vielä täytyi ostaa tupakkaa, josta Katsena oli

kuulu, ja naisten kankaita. Näine neekerien kesken suuresti haluttuine

kauppatavaroineen Barth arveli voivansa huoletta lähteä matkaa

jatkamaan.

Katsenan maaherra oli kuitenkin alkanut ahnain silmin katsella

Abd-el-Kerimin suuria rikkauksia, jonka vuoksi Barth ei vaaratta

päässyt tästä kaupungista. Edessäpäin taas raivosi ilmisota ja tien

varrella ryösteli vihollisen sotajoukko, jonka vuoksi matka oli

vaarallinen, mutta lopulta Barth kuitenkin pääsi Sokotoon, joka jo oli

edellisten matkustajain käynneistä tunnettu.

Sokoto.

Sokoto ei enää ollut fulbevaltakunnan pääkaupunki ja kaikki oli

entisestään rappeutunut. Arabialaiset eivät enää käyneet siellä

kauppamatkoillaan, sokeita kerjäläisiä kiehui joka puolella ja

markkinapaikalla varsinkin huomasi, kuinka suuresti Sokoto oli

sotain ja melskeitten kautta rappeutunut. Se talo, jossa Clapperton

kuoli, oli kuitenkin vielä jotenkin hyvässä kunnossa, mutta paljon

muita senaikuisia rakennuksia, moskeijoitakin, oli raunioina.

Markkinapaikalla myytiin karjaa ja nahkatavaroita, joista Sokoto

oli kuulu, ja ostajia oli kohtalaisesti. Hyvä menekki oli etenkin

neekerimaassa valmistetuilla suitsilla ja niillä oivallisilla

jalustimilla, joita taottiin näissä seuduin alkuperäisellä tavalla

sulatetusta raudasta. Orja maksoi jotenkin saman hinnan kuin hevonen.

Suolakaravaani oli juuri saapunut, tuoden tuotteen, joka kautta

Sisä-Afrikan on tärkeimpiä kauppatavaroita, ja samalla myös erämaan

taateleita. Sokoton ympäristössä viljeltiin alavilla vesiperäisillä

mailla riissiä. Sulttaani asui nyt Wurnossa, Sokoton itäpuolella.

Sokoton tuolla puolen Barth tuli maahan, joka oli tuiki tuntematonta.

Gandon päällikkö Khalilu, fulbe, jolla oli yhtä suuri valta kuin

Sokoton sulttaanilla, oli katkera kristittyjen vihaaja, mutta

leppyä Barthiin hänen kauniit lahjansa saatuaan: kolme eriväristä

burnusta, haikia hienointa lajia, Stambulin maton, kaksi kokonaista

musliinipakkaa, punaisen lakin, neljä sokeritoppaa, kolme pulloa

ruusuöljyä, pari partaveistä, viisi peiliä, naulan neilikoita, toisen

bentsoiinia — yhtä kuninkaallisen lahjan kuin Sokoton sulttaanikin,

kahta hopeahelaista pistoolia lukuun ottamatta.

Paikkakunnalla asusti kuitenkin eräs maailmaa kierrellyt juoniva

arabialainen, joka panetteluillaan yllytti päällikön Barthia vastaan,

niin että tämän vielä täytyi antaa kauniit lahjat hänelle ja päällikön

veljillekin ja päällikölle itselleen niinikään hopeahelaiset pistoolit,

samoin kuin Sokoton sulttaanillekin. Lopulta Barth kuitenkin sai

suojakirjeen jatkaakseen matkaa Nigerille, jonne ei enää ollut pitkältä.

Edessäpäin oli sota riehunut ja liikkui rosvoilevia joukkoja yhä

vieläkin ja maa oli toisin paikoin hävitetty niin autioksi, että

elefantit, jotka jo olivat niiltä kaikkoneet muualle, jälleen

tallasivat viljelyksiä ja kiertelivät puoliautioitten kaupunkien

kujilla. Jara, joka vielä hiljan oli ollut kukoistava kaupunki, oli

nyt autiona ja asukkaat oli viety orjuuteen. Kauempana Barth ilokseen

näki erään Joloffin miehen, joka oli tullut Atlantin rannalta ja nyt

oli menossa Kardiin kaupustelemaan. Sitten alkoi matkan varressa olla

taajassa hyvin linnoitettuja kaupungeita, joissa vastaanotto oli hyvä,

missä ne eivät olleet autioina. Mutta kaikkialla epäiltiin, tokko

karavaani pääsisi Nigerille.

Lähempänä Nigeriä karavaani tuli metsää kasvavaan erämaahan, jossa

puut olivat täydessä kukassa ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, mutta

jossa kyläin puutteen vuoksi oli vaarallista yötä viettää. Muuta neuvoa

ei kuitenkaan ollut, ja tästä uskaliaasta teosta maanasukkaat sitten

alkoivat pitää Barthia erikoisen rohkeana miehenä ja vielä hänen

paluumatkallaankin muistelivat tätä urotyötä.

Sajn kaupungin kohdalla Barth, lopputaipaleen kivistä erämaata

kuljettuaan, vihdoin näki Nigerin, joka tällä kohdalla oli noin 700

metrin levyinen. Saj majoineen ja palmuineen oli toisella rannalla.

Lauttapaikalla oli vilkas liike, kameeleja, aaseja, kuormahärkiä,

viljaa, lampaita, ihmisiä ja kauppa-tavaroita kulki edes takaisin

suurilla veneillä, jotka oli tehty kahdesta koverretusta ja keskeltä

yhteen neulotusta puusta. Barthin tuloa odotettiin ja »vetten

kuningas», s.o. satamakapteeni, oli lähettänyt Sinderistä noutamaan

suurinta viljavenettä, että näin huomattava matkustaja voitaisiin

kaikella kunnialla kuljettaa yli.

Sajsta, erinomaisen epäterveellisestä, alavasta kaupungista, jossa

vastaanotto ei ollut erikoisen ystävällinen, Barth ukkosilmalla,

joka alkoi hiekkatuulella ja päättyi rankkasateeseen, lähti, maan

poikki oikaisten, pyrkimään Timbuktuun. Matka kulki mäkisten seutujen

kautta, joissa maanmuokkaustyöt olivat täydessä käynnissä. Kyläin

merkillisimmät rakennukset olivat kolmesta viiteen metriä korkeat

tornimaiset vilja-aitat, jotka olivat maasta koholla, etteivät

termiitit niihin päässeet. Samasta syystä aukko, josta viljaa otettiin

ja sisään kaadettiin, oli aivan tornin ylälaidassa. Talon muut

rakennukset olivat aivan vähäpätöiset näiden viljatornien rinnalla.

Tien varressa oli myös monta raudansulatusuunia, joiden korkeus oli

kuusi jalkaa ja läpileikkaus juuresta puolentoista. Rautamalmi, joka

louhittiin seudun vuorista, pantiin puutuhkan alle, kunnes metalli

alkoi sulaa, jonka jälkeen se uunin pohjalla olevaa kolmea kourua

pitkin juoksi säiliöön.

Jokien poikki kuljettiin ruokolautoilla tai yhteen sidotuilla

kurpitsipulloilla. Jaghan maakunnassa istui joka majan ovella uutteria

kankureita, vasuntekijöitä ja nahkateosten valmistajoita, mutta näissä

kylissä oli ihmisille vaivaksi ja tavaroille vaarallista olla yötä,

koska monessa majassa asusti termiittejä.

Timbuktua lähestyttäissä väestö alkoi käydä yhä vihaisemmaksi ja

uskonkiihkoisemmaksi. Eräässä kylässä Barthin olisi käynyt huonosti,

ellei hän olisi ilmoittanut olevansa upseeri, joka vei sheikille

kirjoja. Tämä vale tehosi niin hyvin, että keihäät laskettiin alas ja

Barthin täytyi siunata kaikki laskemalla kätensä heidän likaisille

hiuksilleen.

Eräässä kylässä Barthiin liittyi El Walati niminen Länsi-Sudanin

arabialainen, joka matkusti hänen kanssaan Timbuktuun. Tämä mies oli

kauan asunut tuaregien ja fulbein luona ja puhui sujuvasti kaikkia

Atlaksen ja Nigerin välisiä kieliä. El Walati, joka oli puettu pitkään

tummaan viittaan ja mustaan turbaaniin, näytti sangen arvokkaalta

mieheltä, mutta hyvin monta pahaa metkua hän Barthille teki, ennenkuin

tämä pääsi hänestä erilleen.

Matkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja

maaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta

vaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä

hinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä

vastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne

kävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia

»profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän

sitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan.

Lähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin,

saadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.

Karavaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka

vuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli

väelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän

oli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin

ahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka

päättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella

satoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.

Joessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli

viljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se

Songhoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin

vilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon

venematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella

rannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene

kiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki

kupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.

Kakara.

Kabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli

kahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä.

Tuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin

erikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä

tuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies

poistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista

miehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain

paimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken

lähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut

rosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli

milloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta

rosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt

estämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia

muukalaisia.

El Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä

Barthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään

Timbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain

suojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen

kaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati

palasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa,

jotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin

sulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut,

että matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut

mukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut

muuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan,

koska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai

rankaisematta surmata.

"Hän ei kuule".

Kabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta

väli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin

vaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi»,

s.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä

välillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.

Timbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa

oli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän

syyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen

taitonsa oli sangen puutteellinen.

Likaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten

kulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä

hänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa,

mutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli

kaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.

Barth Timbuktussa.

Barth ei uskaltanut liikkua kaupungilla ensinkään eikä hän talonsa

laakealta katolta nähnyt muuta kuin kapeita kujia, savitaloja ja kolkan

markkinapaikkaa. Ravintoa saadakseen hän joka päivä lähetti asiamiehen

torille ostamaan niillä tavaroilla, joita hän oli mukanaan tuonut.

El Bakhai oli Barthin tullessa matkalla ja palasi vasta kolmen viikon

kuluttua. Barthilla oli hänelle hyvät suositukset, jonka vuoksi

hänen asemansa sheikin palattua melkoisesti parani. Sheikki oli jalo

ja vapaamielinen mies eikä tahtonut ottaa lahjojakaan vastaan yli

sen määrän, mitä hän piti kohtuullisena. Niiden yhdeksän kuukauden

ajan, jotka Barth sitten vietti Timbuktussa, sheikki melkein

poikkeuksetta pysyi hänelle suosiollisena, veljensä ja tämän poikain

juonista huolimatta, ja häntä yksinomaan oli Barthin kiittäminen

siitä, että pääsi hengissä pois. Väestön vihamielisyyden lisäksi

marokkolaiset kauppiaat, jotka pelkäsivät kilpailua, olivat joka mies

epäystävälliset. Timbuktussa eli sitä paitsi vielä miehiä, jotka olivat

taistelleet Mungo Parkia vastaan ja haavoittuneet, ja nämä mielivät nyt

kostaa miehelle, jota he pitivät Parkin maanmiehenä.