Toukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä,

tuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli

salamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja

Fatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän

toivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän

vielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli

kovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen

kerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että

retkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli

tuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit

jalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin

pääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park

hyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se

oli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki

runsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota

isännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai

asua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi

miettiä pakoa.

Pako Alin leiristä.

Ali oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka

oli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan.

Kuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti

yleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat

mukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle.

Park Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja

neljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen

valkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie,

mitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen

päätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit

eivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa

mukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä

eikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.

Päivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti

vaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti

hevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin

rannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa

ja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi.

Kovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran

äkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät

kumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen

ajoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto.

Park alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin

kuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat

häntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan

päässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä,

vaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja

uhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti

metsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän

alkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa

perältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta

huolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan

poikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.

Metsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa,

ettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta

matkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen

maa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta.

Puiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin

sankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi

vuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa.

»Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle

tyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä

ollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas

lähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon

tuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää,

ellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten

lehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi

puuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.

Aurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo.

Hän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan

kyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta

ja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi.

Samalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle,

luullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas

tointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan

taistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin

pyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan

sadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti

pimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies

istui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla.

Tunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata

myöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään

pimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se

peitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan

ja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet

kietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana

hän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui

hänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin

ponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa

tuntien.

Jälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa,

mutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä

lähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät

pisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän

ne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä

myrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa

rankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.

Näin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen

ihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan

katsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden

aikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan

neekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi

hänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan,

kuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa

hän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja

sitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen

kilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään.

Viiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta

se olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan

fuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään,

vaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön

majasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän

aikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa

huomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä

vanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen

muotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle,

mitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä

välin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli,

mitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta

Parkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman

kaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen

vuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi

fula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan

keskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti,

kunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei

kuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.

Surkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka

luona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen

hevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän

iltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään

pitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä

ilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas

ilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi

avoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät

petoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan

poikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen

vimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet

vieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen

raittiiseen uneen.

Bambarrassa.

Park oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla

mielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli

hedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä.

Ja tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan,

annettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi,

pitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä.

Enimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin

Mekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli

auttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa

määrää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä

ollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta

vuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa

vakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban

(suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.

Park näkee Nigerin.

»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla,

yhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla

sain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota

asukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä

hyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit

yöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos

eikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana

päivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla.

Jo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse

matkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään,

ennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun,

Bambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään

ihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän

suuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä

savua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä

alkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he

lupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin

ja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi:

Kas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa

Nigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin

Thames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se

virtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen

vettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut

onnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen,

korkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset,

toiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park

arvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous,

veneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka

puolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park

oli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan

häntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä

maalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja

hänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.

Neekerivaimon armeliaisuus.

Park istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta

kuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut

hänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja

taivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä.

Päivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys

alkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä

näyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi

valkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui

kiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen

sitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se

saattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään

siitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin

tämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot

puhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja

mielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli

miehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen

ja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä

tulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle

maton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala

ja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman

minuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan.

Naiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä

lauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:

»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla;

ei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»

Johon kööri aina lisäsi:

»Säälikää valkoista miestä,

ei emoa hällä, ei vaimoa.»

Nämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen

vuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja

yhä toistivat kertosäkeitään:

»Säälikää valkoista miestä,

ei emoa hällä, ei vaimoa»,

hirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen

räjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.

Aamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle

emännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä

oli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli

maanasukkaille kelpaavaa.

Segussa.

Park sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong

kuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen

päästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain

halusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta

kauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi

ostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea

Parkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan

viitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja

vastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.

Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä

Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki

eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat

englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan

kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.

Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi

paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin

paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen.

Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan

alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja

Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien

häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin

juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän

kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi

hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin

lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi.

Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi

kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle

»Isä meidän».

Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan

oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän

oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä

kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään,

josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin.

Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria,

joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin

paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli

suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä

enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi.

Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri

kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän

sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat.

Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää

se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa,

kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka

oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä,

kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä

kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi

joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa

muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän

sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja

uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa

sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset

menneet myttyyn.

Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin

päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot

Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan

saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin

huhuja.

Park lähtee paluumatkalle.

Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen

tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä

toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava

2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti

oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet

hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät

suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen

hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi

kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat

rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.

Sadeaika ja matkan vaikeudet.

Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle

ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka

sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän

oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä

tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia

kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut

asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi

siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla

mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea

leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi

karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä

majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta,

tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka

oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.

Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt

Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti

liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut

olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa

niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin.

Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin

kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen

fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut

ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla

Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei

heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä

paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen

päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi

hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi

vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui

paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten

tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli

Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti,

että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut

vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan.

Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän

muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän

jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan

muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö,

joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut

olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla

varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo

varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan.

Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen

hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri

ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa

kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat

naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.

Leijonan vaanimana.

Lähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti

nyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen

vangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut,

vaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen

yläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta.

Kolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta

Song nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija.

Pitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta

hänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle

lepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän

odotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen.

Vähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna,

mutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi

niin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin

vimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona

sillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen

ja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille

ilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti,

kiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten

puussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja

avasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa

vakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei

olisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja

kaikkia sen asukkaita.

Songista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi

korkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan

vuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui

näkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta

pääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän

Park pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi

kallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta

korkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä.

Kohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän

riisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta

paikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen

muutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois

vedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi

hän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on

hämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi

Parkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.

Seuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla,

hirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka

itsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä.

Seuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen.

Kauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan

kirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita.

Lumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja

asianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta.

Lumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta

syödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.

Bammaku.

Hän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen

poikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen

kiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse

ja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun,

melkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten

oli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat

odottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.

Bammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan.

Matkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka

oli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten

Parkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja

tuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin

ja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille

Kong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen

laaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin

ystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle

heiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle

kokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.

Rosvojen käsissä.

Kahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston

poikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen.

Paimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän

kuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista

tien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään.

Samalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka

väjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä

heitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he

elefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen

vastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa.

Ilomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen

ilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän

pysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä

kohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä,

jotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä

välttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko

sitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään

metsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla

käytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen

päästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle

kaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa.

Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut

hattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja

leikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen

taskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen

saapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin

tarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat

ampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle

takaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut,

ilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti

ja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.

»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä

matkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten

keskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä

lähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua.

Mutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin

pieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus

tässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin

täydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen

kuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista

matkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen

läheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa

Sibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.

Ystävällisempää kohtelua.

Park oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan

hävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien

ympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö

ehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi

riutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana

piippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan.

Lopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti

valkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi

takaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan

matkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain

Bammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan

miehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille

hän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika

hyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa.

Sibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän

omat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan

turhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi

rasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä

odottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.

Wondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet

niinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui

nyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata

tilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken

päivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka

tämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova

nälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne

orjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.

Vihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi,

joka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut

määrätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää

voinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle

kestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari

päivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka

antoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme

päivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä

eteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan

ja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen

kaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet

vieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla,

joka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon

enempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis

Parkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää

koskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet

niin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä

englantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten

miesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli

Englannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja

ilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.

Täällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun

erämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli

kuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä

paisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä

tälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen

kokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui

nytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen

olisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet

Gambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän

hyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella

surkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti.

Edessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen

päivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan,

missä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen

neekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»

Kuolemansairaana.

Mutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park

heikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt

majastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi

elämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi,

maa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos

ummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin

varjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti

aikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura

pysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut

niitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..

Silloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan

näistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa

paikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle

ruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen,

joka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi,

»silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin,

hän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.

Orjakauppa.

Parkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka

orjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku

valtakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän

sattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka

olivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät

kyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin

silmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti

hävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista

sotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului

orjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli

saanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa

kotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat

siellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan

lumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko

teillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi

jaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista

yhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä

kaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka

oli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin,

jopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa

raudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat,

Karfa Tauran kotiorjain vartoimina.

Vilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen

koulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti

uskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla

niin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen

orjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina

matkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella

lähti taipaleelle.

Orjakaravaani.

Karfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa,

kouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden

tuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden

seutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan

päässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot

länttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui

koulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen

rukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi,

tämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja

voimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät

jalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli

alussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa

kahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle

varustettava viikkoiset eväät.

Tuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu

Senegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset

alkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja

kirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes

onnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu

saada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa

takaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla

marssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta,

vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään

kulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa,

asestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat

kotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot,

koululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle,

johon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille

ruokaa ja asumukset.

Erämaassa.

Huhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja

nuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona

kulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta

erinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja,

kierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti.

Parkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa

rakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka

rannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että

petojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin,

etteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan,

mikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.

Aamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka

jälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen

matkalle.

Matka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin

haavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän

jo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi

jälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että

muut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista

varsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa

oli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi

suunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet

liikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis

taas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen.

Ennenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan

mehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä

auttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut,

etsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten

pahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää

saanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia.

Ensimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan

tuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta

kolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä

muutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä

koetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan.

Siitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei

tätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet

nostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo

ennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä

pysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä

orjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan

jätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut

ainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa

helteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset

ainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala

kohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä

seikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava

vapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät

heidän kahleitaan.

Aamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän

enää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin

kiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin

sai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet

ennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut

mahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien

kärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat

ja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän

ajan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren

vähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa

oli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää,

ettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty

ilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön

kurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan

viimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen

tämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän.

Park itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin

osakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle,

voidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia

kärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat

vettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen

erämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista

sai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun

olivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten

vuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti

kulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin.

Illalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue

vähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja

matkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin

päälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan

keskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja

pääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina

vei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.

Kylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi

kulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti

muuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue

saapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin

kotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen

ja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen.

Park oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia

maita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi

mitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä

erään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin,

kannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.

Monta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä

paikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty

orja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa

johonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin

tekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun

hän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli

tekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton,

jos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen

poikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin

takaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja

toivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa

päätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän

enää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen

nuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli

tehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin

lähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja

antoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot

äkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun

kuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli

toverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.

Toukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti.

Sään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki

Nerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun,

vihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä

tultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa

Park seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti

vastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti

hänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille

orjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen

saattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja

paremman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän

oli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen

tehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.

Park tapaa maanmiehen.

Kesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli

häntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista

noussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi.

Sunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan

ollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen

maurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla

kasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden

aiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi

pitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä

kaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän

kun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.

Orjalaivassa.

Amerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään

kiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan

matkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli

kuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa

neljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla

pääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista

25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä

olivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä

kotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä

raukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa

suojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä

orjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi.

Kaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin

hädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan,

Vähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten

postilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla,

kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.

Kotona.

Kotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena

ja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin

suurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa

ilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin

lyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan

kotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina,

tutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa,

joka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799

matkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen,

se kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli

julkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin

on myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin

omituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja

perinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat

ja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan

puoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin,

paljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien

hyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka

osoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.

Mungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset

olivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun

ja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki

juoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä

kansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta

kummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet

aina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat

käytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia,

kultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta

tärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa

vuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen

arvokkaimpia tuotteita.

Mungo Parkin toinen matka.

Park meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla.

Mutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä,

jossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä

takaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea

lastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet

lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin

kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat.

Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa

ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi,

niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään

paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter

Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta

matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut

minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen

tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan,

mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi

maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen

saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli

Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja

ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut,

että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan,

olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän

Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin.

Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin

pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja

maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla

lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen

saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä

varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi

merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka

on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa

Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin,

jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.

Maamatkalla.

Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous:

valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen

päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä

maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset

niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet,

toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota

pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen

erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta

taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään

varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan

ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman

päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän

aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta

lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi

ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin

Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi

sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden

kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla

varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä.

Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle

poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen

uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja,

suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin

kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille

asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa

sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja

ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana

aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään

veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se

ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että

hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.

Mehiläishyökkäys.

Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka

helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä

sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan

suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi

kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja

juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen

kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät

maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon

vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti

ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista

valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun

Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen,

että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa

tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan

Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä

vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin

leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja

takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan.

Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti,

että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli

selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran

poikki edelleen tunkeutumaan.

Vastoinkäymisiä.

Pian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä

kauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen

poikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän

vilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä

eteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.

Jallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä,

kuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla

aasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille

hevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi

jättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia

unitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat

märälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli

alkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä,

siellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa

oli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie

oli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä

aasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut,

toiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin.

Huomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen

perässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään

vihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen

tapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle

niin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan.

Park saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.

Kesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen

kuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi

koko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta

tarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja

järjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen

kaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan

kutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät

rauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.

Maisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat

kaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja,

pyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon

raunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään

uskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta

kalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja

kalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä

oli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa

sekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen

vuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja

hopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien

metsäseutujen läpi.

Tämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen

poikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja

veltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua

tien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät

metsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille

tuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen.

Joitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että

Park kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta

Anderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko

matkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja

suunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan

jatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi,

vaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida

leiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta

myrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä

vartioimassa.

Bakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta

reidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti

sormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin

hän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen

toiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä

hyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata

uuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat

niin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä

tavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä.

Isaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme

päivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan

jatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.

Rosvokaupunki.

Retkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin,

jonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta,

retkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme

toinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot

kasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit,

jotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät

jos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja

Parkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he

melkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään

ja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit.

Lopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat

torjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja

joka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta,

joutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle

leiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle.

Samaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu

maassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa,

antamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden

sanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia

verenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan

jossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki

retkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin

matkaa jättää kuolemaan.

Heinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä

Bammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli

mukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu,

ja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt

retkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja

melkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät

saamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa

menestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä

laskemaan.

Retkikunnan viheliäinen tila.

Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli

muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena.

Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät

retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet

nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt

ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia

ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla

kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen

oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park

tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen

täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi

kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle

rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä;

kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät

tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen

paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni

työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan

olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan

ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä

paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka

nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin

hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja

tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi

takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon.

Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän

täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui

leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että

puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä

täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson

oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli

kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia

ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen

johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten

viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä

alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi

vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan.

Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän

aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan

voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin

menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan

voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa.

Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa

osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin

laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita

ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park

luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä

miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian

ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa

valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet

ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja

työkykyinen.

Nigerillä.

Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park

lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea

ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana

se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka

uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla

elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat

kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran

kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen

maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen

vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin

kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua

Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong

tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa

maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan

Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan

tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen

oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän

oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja

oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin.

Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon

halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että

valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se

menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita,

joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä,

niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin

neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs,

joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina

Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa

ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun

tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan.

Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen,

josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli

ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta

raastaa vainajan ja syödä hänet.

Sansanding.

Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan

11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike

aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä,

joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä

naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja

kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja

käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia

kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan

poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m.

myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia

ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista

vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon

rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus

tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen

jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan

kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000.

Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen

miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa,

vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri

sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja

yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen,

nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.»

Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa.

Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen

ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja

ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»

Marraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten

olivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle,

Parkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi

Amadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p.

hän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki

luottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla

aluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn

ja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa,

kaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava

joki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen,

joki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja

tuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia

opastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton

Parkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän

uhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta

itsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään

Sansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.

Parkin katoaminen.

Isaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne

lähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan

uhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella

jännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi

ihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa

jälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo

Parkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi

Länsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla

huhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810,

lähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä

huhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä

Amadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon

nähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat

kaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.

Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Park laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen

maanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti

vielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei

kummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger

haaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan

kimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta

nämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen

samanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta

hyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.

Timbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä

seitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä

ei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta

oli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja

näitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli,

mutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin

hyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin

urhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut

vähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet

taistelusta luopumaan.

Tämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli

irti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä.

Muutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin

vahinkoa tapahtui.

Retkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja

matka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla

oli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.

Kaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja

kun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat

asukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka

olivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä

olevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas

päästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.

Kun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua

haittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut

miehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua,

kovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä

ohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli

avoin.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien

maahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park

sanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain

nimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää.

»Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.

Park oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt

sen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka

oli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy

otaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin

virrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin

kuvattiin.

Pitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun

näistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä

oli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä

aika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso

ahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot

ja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä

helppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan

mahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja

ryöstää retkikunnan.

Vaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut

mukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan

jokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan

kerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana,

molemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli

keihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park

muine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo

pääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon,

josta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää

nakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.

Amadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen

mieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen,

arvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille,

mutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain

pelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla

kertomuksen tapauksesta.

Parkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei

ottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä

elävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika,

Tuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman

minkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle

lähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.

Vuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo

Parkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan

siitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli

ratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä

päätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli

pidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja

hakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko

retkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit

annettu papeille amuleteiksi.

Kauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille

ranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli

lahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä

muisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti

kauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu

pelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin

Englannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.