Aleksander v. Humboldt.
Aleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen
on niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi.
Hän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista
vuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset
ja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme
keinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia
aloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli
sillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa
seuraus.
A. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä
ylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa
tietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti
niin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen
ja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku
apteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen
ja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin,
aikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli
jonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä
ja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä
liian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus
Cookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti
hänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen
omaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa
kuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.
Tieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain
Pariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan
kehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui
Ranskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään,
että hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän
Ranskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.
Humboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun
hän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan
ympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen
tullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta
päästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen,
suuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan
ollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta
neuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja
matkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä
vielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa
kulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat
visusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin
oppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat
kuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja
Aimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti
hänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa
siirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan
Corunasta espanjalaisella sotalaivalla.
Pico de Teyde.
Laiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa
Humboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan
Picon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan
tulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin
»neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan
syttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia
ja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin
silmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta.
Saaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan
ikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja
kuuluksi.
Merimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja
kasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö
meren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean
käsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät
elimistöt.
Cumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama,
jossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan
hurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri»,
kirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että
hän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».
Leonidit.
Marraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen
suurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin
ilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli
ainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto,
johon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta.
Maanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä
kuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset,
tropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät
Humboldtin huomiota.
Guacharo-luola.
Retkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa,
»valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta
saadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen,
mitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa
luolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on
chayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin
intiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja
Guacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.
»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa,
la cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas
suurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja,
vanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin
poikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset
paikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko
mahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn
korjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle
ja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten
linnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi.
Se on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen
vuoden eltaantumatta.»
Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön.
Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla
La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten
vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti
mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia
kuvauksia.
Mangrove-rämeet.
La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä
vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren
kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille.
Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan
säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta.
Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat
meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun»,
jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.
Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen
pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille
ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista
vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu
maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen
soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin
mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä.
Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit
pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua
kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa
oli sähköankeriaisia.
Sähköankeriaat.
»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat
mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat
rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten
välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat
ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät
niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen
he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon.
Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla
sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla.
Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita
joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne
pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen,
harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta
niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit
ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää
villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka
astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten
sähköiskuista turtuneena.
»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua
kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan
päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle
kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan
ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan
jatkamista.
Orinocon vesistössä.
Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein
tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä
täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut
metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa
alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen
kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä
saisi aikaan pahimman elämän.
Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala,
karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien
kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja
vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä
enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida
joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati
purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.
Nämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen
sangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat
tunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi,
jossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain
ja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla.
Lähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan
eräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän
toverikseen.
Maaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän
järveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin
tavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja
lähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia
oppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne
sääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa
eli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa
Humboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta
kertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä.
Humboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen
ja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten
sangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin
Orinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures
nimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty
autioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti
huomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä
leviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut
aavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue
taas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille»,
joiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on
selvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas,
poikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien
tulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine
tavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen
laskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio
Negrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki
Humboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä
vakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.
Casiquiare.
Noustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille
kohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare.
Tuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio,
tosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin
tuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p.
retkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka
rannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta,
vaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva
sotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin
esivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka
opetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.
Paluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä
ottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan
pääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava
matka oli siten päättynyt.
Mutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa
nauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan
terveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland
kitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi
kuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.
»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli
1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland
parka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat
oksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan
harvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset,
puutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä
epäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat
tiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat
sääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä,
banaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa
kyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas
aina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa
ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan
uskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»
Angostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa
Orinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun
matkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla
tavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia
muita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa
espanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa
kansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p.
heinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja
matkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat
joulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.
Muutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään
Humboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki
varsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin
asumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät
»los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin
liejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen
palanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren
lakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa.
Niiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä
sisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja
muutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt
huomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada
surmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.
Humboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin
Mississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että
ranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan,
hän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla
häntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa
sinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden
teolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.
Andien poikki Ecuadoriin.
Matka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don
José Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti
matkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin
ja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli
2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat
viipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.
Colombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka
puolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen
järvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on
Santa Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän,
josta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän
sankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet.
Rio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu
kauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin
levyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä
päilyy ainiaan vahva usvapilvi.
Magdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen
rehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen
viileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.
El Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta,
joka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko
matkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa
rotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton
päästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa,
toisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen
irrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet
pohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa
pitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla
ammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen
pauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan
yläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta
vahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille
tehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä
saattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.
Vasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa
Quitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin
rasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat
muulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli
vielä kantajia apuna.
Matka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten
niihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa
Quindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen
vaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan
kaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla
näe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa.
Solan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa
leveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa
kiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.
»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt
veljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa,
joissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan
olisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa,
jotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien
länsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi
sataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin
ja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja,
saavuimme Cartagoon.
»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori
platinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.
»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton
basalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella
pauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla
porfyyrimäisillä kallioilla...
»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä,
jolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä
sadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella
olevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee
pureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä
voi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta..., kuljimme Andien
poikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten
kuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren
juurella.»
Koko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan
puuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria,
joista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on
bataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen
pensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.
Oltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä
vähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi,
saapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa
markiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.
Humboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi
missään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa
hän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa
Chimborazzolle.
Vaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja
siellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi
käsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle
pohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset.
Humboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret
sijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä
vallitsevana.
Vain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin
reunalla.
»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden
intiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä
kohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin
minä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi
erääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että
olimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä
kuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä.
Vaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani,
muutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua
eli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan
ollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka
heti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin
sillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas
alta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se
oli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa
liikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa
laskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi
luullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä
kuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka
ympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät.
Sisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme
siellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan
kolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»
Antisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi
veri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei
hän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään
turhaan pyrki.
Bonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja
Tunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon
kukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan
tosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän
jo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli
maanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La
Condaminen käydessä.
Heinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland
lähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin
Espanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin
vastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden
kautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä
historiateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin
aikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs
päällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa
retkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui
Perun pääkaupunkiin.
Limassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle
merelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa
siis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja
päätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista.
Joulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin
Guayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten
tähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt
koko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun
lopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.
Humboldt Mexicossa.
Mexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti
sitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa
nojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä
kansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti
koota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki
pienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja
Iztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei
noussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti.
Mutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta
huolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan
Picon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja
Mexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja
sananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.
Aztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai
kootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.
Maaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa,
purjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt
siellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli
Mexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti
tutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain
ennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p.
1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.
Humboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten
kuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja
äärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen
uutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä
juhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat
riensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen
matkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä
suurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä
vuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi.
Kustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä
jättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen
omiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.
Humboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia
tiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan
ja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin
ensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta
Napoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten
kokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas
elämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti
Buenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran.
Tästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen
tutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa
vangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti
vapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin
Argentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.
Humboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin
kuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen
siellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä,
seuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen
voimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan
tutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan
Venäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella.
Toukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista
matkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa
takaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin
huomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet
suuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen
ylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen
sai matkalla kokea.
Aasian matka.
Matka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin
aluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin,
josta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa
vuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että
sikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin
niin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen,
vaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.
Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti.
Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien
alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin
ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian
meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja
Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin
kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä
Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä
tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä
matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja
meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen
merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain
havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla
hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta,
mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin
kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .
Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla
rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken
inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä
lopullinen matkan määrä.
Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.
Tanskalainen Arabian retki.
Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin
tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat
sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli
yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä
kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen
kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja
mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen
tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja
maita harvan oli sallittu nähdä.
Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat
purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman
vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa,
että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja
vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa
ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa
ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin
ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti
Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin
sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan,
mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun
ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen
uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää
siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut
pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin
jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle
vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon
vanhimmat kantamaat.
Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia
vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille
paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain
suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet
niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista
rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on
luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien
ikivanhoihin oloihin.
Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan
ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden
elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän
maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä
luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät
esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on
voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan
kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään
kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat
ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat
tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja
kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista
säilyneen jalon kansan oloista.
Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet
mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on
tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.
Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti
tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin
kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi
suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä
keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden
lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten
Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755
julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki
tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty
jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian
kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty
liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on
Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen
eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin
ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa
Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa.
Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut,
ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat
enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin
muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen
vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin
ensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä
retkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti
kauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan
ja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan
tutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut
Michaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian
parempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas
Fredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa
nähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa
vuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään.
Niillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan
jäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari
Forskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana
ja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin
valmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä.
Retkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian
Cramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind.
Kartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr
oli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka
matemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan.
Opettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka
hänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi
voitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran
arabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana
palvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen
piti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa
toinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle
käännöksestä hyvin tunnettu.
Merimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä
hidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas
Islantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua,
huhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen
ja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa
ja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon
saapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.
Egyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain
vuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan.
Viivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui
pyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan
satamakaupunkiin Djiddaan.
Djiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä
parhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella
Loheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi.
Retkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja
sanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään
häiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa
rantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan
jatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät
sitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä
Jemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa
tahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista
vuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä
kauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan
maahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei
tutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa
Turkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan
sherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan.
Itse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja
harrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita
tulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.
Retkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin
suvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui.
Niebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s.
277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa,
tutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten
retkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen
rajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan,
pyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan
saivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita,
kuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin
kivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran
maanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin
havaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä
maata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka.
Ainoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä
maiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat.
Tihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun
retkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä
työtään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he
janoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin
väestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin
ranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen
vuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat
eurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.
Vaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen
taitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan
saatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta
tie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn
palata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu
saapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli
Jerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän
tovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä
kunnioituksella muistelee».
Retkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle,
saapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen
Mooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä
oli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti
tanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea,
missä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin
lukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja
toveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin
kymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti
sentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista,
joiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.
Mokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti
Bombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme
voimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer
Intiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa
toista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin,
Bushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla,
Bagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa
käytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767
hän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.
Tanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se
ennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa
lisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen
työtä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia
yleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen
tehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan
niin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt
juuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan
sisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se
osa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä
suusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema
matkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän
aineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan
matkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin
keräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin
Köpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten
neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa
jälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten
harkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu
ensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.
Mungo Park Nigerillä.
Afrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan
alussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia
sen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein
aivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin
ja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä
niin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut
ilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi
taruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut,
että Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.
Rannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat
jo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin,
mutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja
kehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
estäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat
saatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan
varustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja
merenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten
kauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa
olivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan
sisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä
pimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen
päättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei
tunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista
puhumattakaan.
Tämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla
vaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on
yhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.
Sitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua,
alkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää.
Englannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla
»Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin
jokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei
kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen
mukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja
näistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti
mielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui
kokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset
ja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen
laaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin,
edelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin
syvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään
saattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut
olla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta
piirsivät.
Houghton.
Afrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja
Tripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät
haaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri
Houghton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi
maurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti
nousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta
maurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi
ja jättivät kamalasti kuolemaan.
Tämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti
masensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä
yrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph
Banks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen
jäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui
kuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä
jatkamaan.
Mungo Park.
Tämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka
ensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä
tehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn.
Kasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin
tuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi
sille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei
ollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen
kustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista
lähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut
englantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi
sisämaan matkalle.
Englantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa
sisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas
etenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti
— missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut
väkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia
oppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva,
ja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan
pyrkimään.
Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin
saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen
suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset,
etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi
neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta
päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia
Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita,
sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä,
neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja
tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä
hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis
olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai
muinaistutkijain.
Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan
vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka
siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan
puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi
muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää
orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin.
Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat
mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet
nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi,
jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän
itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi
aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.
Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat
miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä
kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat
olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita
ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä
olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat
väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa
sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas,
ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan,
mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi.
Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.
Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin
rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään
mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli
heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan.
Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa
monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä
paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista
riitaisia vaimoja.
Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.
Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää
tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton
aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä
uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui
hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo
Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja
rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten
riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa
tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia
ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä
kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot,
sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan
kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse
oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille
tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa
ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun
ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen
täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen
niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen
ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan
voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä
hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei
nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin
alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika
selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa.
Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen
esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.
Bondu.
Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen
lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen
päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän
kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa
jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen
ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti
saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui
fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein
järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin
suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli
kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin,
koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina
aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin,
kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä
erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja
vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan
kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen
he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren
rannalta sisämaahan.
Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten
vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita
maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin
ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka
oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat
varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin
esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli
mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita
koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa,
leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa
muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta
ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.
Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa
majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä
pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän
seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että
he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias
kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs
kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin
ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka
oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet
pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka
ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin
matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä
ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli
kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin
suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen
miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän
pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen
päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua
takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella
tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin
majatalossa.
Seuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota
pikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden
korkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt
kärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat
leikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että
hänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään,
jota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen
muotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä
sana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä,
taikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku
ja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion,
että Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen
tavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi
kultadrakmaa.
Kuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi
ilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja
oli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa
tehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia
fuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin
palaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla
ja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet
naapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan
kuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota
pikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka
sanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa
maksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi
he nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja
talon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja
Almamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä
koko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat
niistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin
synkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan.
Matkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta
siihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla
koko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta
tavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin,
koska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti
miestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen
ajan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi
miehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia.
Illalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja
nähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä.
Park, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä
kaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar
paikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti
maapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.
Kassonissa.
Kassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten
pääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli
kuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo
ollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet.
Senegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu
Kassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin
täytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään
läntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että
elleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän
viholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho,
täytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta
juhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta
päivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja
lopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla
enää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin
kuninkaan luo.
Ystävällinen vastaanotto.
Tammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava
seppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo
seuraavasti:
»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa
neljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja
lähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi
asianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä
samasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja
molemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi
tanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan
sepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta
päästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut',
kehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja.
Sepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa
sukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava... Kesken riemua tuotiin
siihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät
hänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko
oli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja
silminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan
äänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut
vähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään
kiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt
kertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän
teki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla.
Kertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään
kohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi
huomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun
ensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen
mieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.
Seuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen
orjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian
englantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin
oli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä
tulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet
sangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan
Parkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku
hänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan
hinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa
lahjaa.
Maa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua
ja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon
hänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon
neljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret
hyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä
vastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien
ja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.
Kassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä
Bambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden
puolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa
sotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan
tulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen
rotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa
tehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta
sydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt
synkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on
pätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä
tien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan,
mitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa
voitavan vaaratta jatkaa.
Kaartassa.
Kaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen
alamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas
istui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan
merkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella
puolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas
varoitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi
vahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän
ja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan
Ludamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin,
saakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun
päättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija
oli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle
seuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi
hänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää
sitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden
suuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa
linnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.
Samaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä
matkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei
Parkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla
saattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen
tavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä
taipaleilla neekereitä, jotka kokosivat _Rhamnus lotus'in_ hedelmiä,
ja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit,
Pliniuksen mainitsemat, söivät.
Ludamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä
turvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten
tahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi
karjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa
neekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli
laitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin
tullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin
haikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista,
jonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa
heidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus
huulillaan.
Ludamarissa.
Yöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin
rajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan
murhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä
heittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona,
joka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli
valtakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias
jaksoi suorittaa.
Ludamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin
turmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi
ja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka
askeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin,
mutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen
Alille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin
kulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot
pumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta.
Neljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin
Parkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän
molempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan,
saapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen
kaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto.
Jokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli
häntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin
auki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin
otti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja
pimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet
jättivät.
Kirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui
joka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin
joku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen
seuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa
maisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura
esti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat
saapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai
kulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä
asukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen
paikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen
häntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin
pitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen.
He karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön
saakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen
heidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja
päällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.
Park oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran
ensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta
turvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä,
kuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään
neekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui
siihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan
Alin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada
valkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä
turvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella,
vaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi
palata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä
hänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan
vioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi
ei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni
vaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei
heillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi
ampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.
Alin leirissä.
Seuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin
kuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet
tippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin
väliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin,
seassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.
Valkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät
kotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa
selkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa,
hurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko
hyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun,
kiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla
rangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata
Jumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon
nääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja
työnnettiin päällikön telttaan.
Ali otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa
valkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen
edessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan
ja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja
alkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat
auki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli,
lukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän
oikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park
ei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois,
antoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten
kehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi
viettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä
katsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan
ja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista
oli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli
sangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää
kiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain
tuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille
ja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen
heidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä
vaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen
siten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin
suuressa alennuksessa.
Vanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle
miehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois
leikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden
lisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja
ruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen
sairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään.
Päivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa
ja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja
majat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun
menisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä
kulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi
elämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin
ulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet
ja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä
siihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään,
'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei
kuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli
vielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään
hommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan
pelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin
leirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.
Ali lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään
ja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun
hän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla.
Kun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi
pohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park
nyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan
kauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin
kauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen
määrään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras
suojelijansa.
Kuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli
paljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas.
Vettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja
tappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät
samaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen
— Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat
orjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai
selkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle
miehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä
yönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan.
Joka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen
ja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi
vain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan
vettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon
ja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon
välittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään
väliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja
molemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»