Siperian valtaus.
Samoihin aikoihin kun Euroopan merikansat valtasivat Uuden maailman ja
Itä-Intian ja vakoilivat kaikki meret, tutkivat ja anastivat venäläiset
Aasian suunnattoman laajan pohjoisosan. Tämä työ toimitettiin kuitenkin
jotenkin huomaamattomasti, siitä hyvin vähän tiedettiin, ennenkuin
valtaajat Aasian pohjoisosan poikki olivat saapuneet Tyynen meren
rannoille ja valmistautuneet, Beringin meren poikki purjehdittuaan,
valtaamaan jalansijaa Uuden maailman luoteiskulmilta. James Cook tapasi
venäläiset jo Aleutien saarilla. Ennenkuin he olivat sinne saapuneet,
olivat he tutkineet koko Siperian Uralista Beringin meren rannoille
saakka ja osapuilleen kartoittaneet Jäämeren rannan.
Mitkä Siperian vaiheet historiallisella ajalla ovat olleet, siitä
tuskin koskaan saadaan muuta selkoa kuin muutamia pääpiirteitä. Nämä
kylmät syrjäiset seudut eivät ole voineet kehittää suurta sivistystä
eivätkä valtakuntia, mutta ne ovat välillisesti saaneet tuta historian
suonen sykkivän siten, että Keski-Aasian arojen suuret tapaukset ovat
sinne lähettäneet muserrettujen kansojen tähteitä turvaa etsimään.
Siperian vanhimmat asukkaat ovat tästä syystä tulleet tungetuiksi yhä
kauemmaksi Jäämeren rantoja kohti.
Kallolöydöistä on päätetty, että Pohjois-Aasiassa jääkauden
jälkiaikoina on asunut samanlaista pitkäkalloista rotua kuin
Euroopankin pohjoisosissa, mutta tämä on aikain kuluessa sulanut
lyhytkalloisiin rotuihin, ja tästä sekoituksesta jotkut arvelevat
suomensukuisten kansain saaneen alkunsa. Ainoastaan Jenissein latvoilla
lienee säilynyt vanhaa, pitkäkalloista rotua, muualla ovat uudet
kansat sekä sekoittaneet veren että muuttaneet elämänlaadun, levittäen
aroilta karjanhoidon aina pohjoisille tundroille saakka, joilla lehmän
sijasta poro on tullut sen perustukseksi. Siperian länsiosissa tulivat
suomensukuiset kansat vallitseviksi, itäosissa taas mongolilaiset,
etenkin tunguusit, mutta näiden molempien rotujen välitse tunkeutuivat
turkkilaiset jakuutit verraten myöhäisinä aikoina pohjoista kohti aina
Jäämeren rannoille saakka, ja heille onnistui nautakarjan totuttaminen
Lenankin laakson ankaraan ilmanalaan. Otaksutaan burjaattien, jotka
13:nnen vuosisadan suuren kansainvaelluksen aikana saapuivat Amurin
laaksosta Baikal-järven seuduille, ajaneen heidät edellään.
Länsi-Siperian aroilla lienevät madjaarit asuneet, ennenkuin he
ensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla hunnien keralla lähtivät
liikkeelle länttä kohti, lopulta anastaen Unkarin pustat. Heidän
paimenalueensa varmaan ulottuivat melko kauas etelään, niin että
he joutuivat paljon tekemisiin turkkilaisten kansain kanssa ja
heiltä saivat paljon kielellisiä aineksia ja varmaan turkkilaista
vertakin. Madjaarien lähdettyä valtasivat mongolilaiset kirgiisit
Lounais-Siperian arot, mutta heidän pohjoispuolellaan suomensukuiset
kansat muodostivat ryhmityksen, jota sanottiin Jugriaksi.
Valtiollista kokonaisuutta tällä alueella ei ollut, mutta se saavutti
turkiskaupallaan melko paljon huomiota. Jo 11:nellä vuosisadalla
novgorodilaiset kulkivat Uralin poikki ja Jugria taipui mahtavalle
kauppavallalle veroa maksamaan. Aivan taistelutta ei Novgorod
kuitenkaan saanut tätä maata hallita, sillä sen asukkaat kapinoivat
useita kertoja. Sotaretki, joka Novgorodista tehtiin v. 1193, päättyi
onnettomasti. Ja ennenkuin ennätettiin tehdä uutta retkeä, aloittivat
mongolit suuret valloitusretkensä, lamaten Novgorodinkin toimitarmon.
Kun Kiptshak-niminen mongolivaltakunta hajosi, valtakunta, joka käsitti
suuren osan Venäjää ja Kaspian aroja, niin alkoivat mongoliruhtinaat
perustaa Länsi-Siperiaan pieniä itsenäisiä ruhtinaskuntia. Huomattavin
näistä pikkuvalloista käsitti Tobol-joen alijuoksun; sen pääkaupunki
oli nykyisen Tjumenin seuduilla. Se kävi sotia voguuleja ja ostjakkeja
vastaan ja valloitti maata, niin että pääkaupunki voitiin siirtää
Tobolskin seuduille, johon perustettiin Isker- eli Sibir-niminen
linnoitettu kaupunki.
Ostjakkeihinkin nämä valtiolliset kehitykset vaikuttivat.
Ostjakkilaisheimot alkoivat rakentaa itselleen varustettuja kyliä ja
kaupungeita, jotka tosin enimmäkseen olivat sangen pieniä, ja niissä
heidän omat heimopäällikkönsä hallitsivat ja vallitsivat tataarilaiseen
tapaan. Suurin ostjakkivaltio kykeni liikkeelle asettamaan vain 300
asestettua miestä eikä sen väkiluku liene ollut suurempi kuin pienen
suomalaisen seurakunnan. Tämän valtiollisen hajaannuksen vuoksi
venäläisten oli helppo uudelleen anastaa maa haltuunsa.
Stroganowit.
Venäläisen turkiskaupan huomattavimpia uranuurtajia oli Mursa niminen
tataaripäällikkö, joka viidennellätoista vuosisadalla kääntyi
kristinuskoon, saaden samalla uuden nimen, Spiridion. Hän perusti
Wytshegdan ja Vienan haaroihin Solwytshegorsk-nimisen kauppapaikan,
josta tuli turkiskaupan keskusta. Hänen vaikutusvaltansa levisi
nopeaan, ja lopulta hänen miehensä kulkivat Uralinkin poikki ja
saapuivat Irtyshin syrjäjokien latvoille. Eräällä niille kulmille
tekemällään retkellä joutui Spiridion itse tataarien vangiksi, ja taru
kertoo heidän kostaneen hänelle uskosta luopumisen ja venäläisiin
liittymisen siten, että he höyläsivät hänet kuoliaaksi. Tästä muka
suku sitten sai Stroganowin nimen, jonka nimisenä jo hänen poikansa,
Anika Stroganow, oli tunnettu. Hän sai Iivana III:lta Kaman seudut
läänikseen ja harjoitti erinomaisen laajaa turkiskauppaa sekä toi
paljon venäläisiä siirtolaisia Kaman ja sen syrjäjokien varsille.
Stroganowin pojat saivat oikeuden linnoittaa kylänsä ja pitää
sotaväkeä palveluksessaan ja heidän aikanaan turkiskauppiaitten valta
itää kohti leviämistään levisi. V. 1574 Stroganowit saivat oikeuden
rakentaa linnojaan Uralin itäpuolellekin ja valloittaa koko Siperian,
jossa Kutshum kaani paraillaan levitti muhamedin uskoa alamaistensa
keskeen, niin että koko Siperia näytti muhamedilaistuvan, ennenkuin
kristinusko sinne ennättäisi. Kutshum vihasi venäläisiä kauppiaita,
jotka uhkasivat hänen länsirajaansa, ja alkoi jo hävittää Kaman
ja Tshussowajan laaksoissa olevia Stroganowien asemia. Suorastaan
itsepuolustus siis pakotti näitä ryhtymään häntä vastaan sotatoimiin.
Saksalaisia, puolalaisia ja liettualaisia virtasi heidän palvelukseensa
ja varsinkin Iivana IV:n karkoittamia kasakoita, joita sanottiin
Etelä-Venäjän vitsaukseksi. Jermak Timofejev, mahtavin pelastuneista
kasakkapäälliköistä, pakeni 6000 miehen keralla Volgan varsia Kaman
laaksoon ja tarjosi Stroganoweille palveluksiaan, ja nämä suostuivat
Jermakin sotaretkeen Sibirin hallitsijaa vastaan, vaikkapa Jermak vielä
olikin henkipattona.
Jermakin Siperian retket.
Kesällä 1578 Jermak kasakoineen lähti ensimmäiselle retkelleen,
Tshussovajan laaksoa vedenjakajalle nousten. Oppaiden ja ruokavarain
puute kuitenkin saattoi retkikunnan niin tukalaan tilaan, että sen
täytyi lähteä paluumatkalle tyhjin toimin, paljon väkeä erämaihin
menetettyään. Parin vuoden päästä Jermak kuitenkin lähti uudelle
retkelle, tällä kertaa mukanaan Stroganowienkin sotaväkeä ja heidän
kaikin puolin varustamanaan. Taistellen ja paljon rasituksia kärsien
retkikunta tällä kertaa pääsi Tobolin lisäjoen Turan laaksoon saakka,
jossa se vietti talvea ankarissa pakkasissa. Kevään tullen oli
Jermakilla ja kahdella nuorella Stroganowilla 5000:sta miehestä vain
1000 jäljellä, mutta joukon pienuudesta huolimatta he päättivät jatkaa
yritystä. Irtyshin ja Tobolin yhtymäkohdalta tavattiin Kutshumin leiri,
jossa näytti olevan jurttia penikulmittain, mutta vaikka ylivoima
näyttikin suurelta, teki Jermakin hyvin asestettu pieni armeija
kuitenkin hyökkäyksen ja 23 p. lokak. 1581 ratkaistiin Siperian kohtalo.
Sibirin valloitus.
Kuri ja ampuma-aseet saivat voiton nuolilla ja keihäillä taistelevasta
ylivoimasta, kristinusko islamista, Kutshumin joukot sitkeän ja
verisen tappelun jälkeen kääntyivät pakoon ja Jermak valloitti
Sibirin kaupungin, joka tavattiin autiona. Sinne saapuivat ympäristön
kansat uutta valloittajaa tervehtimään ja hänelle turkiksia veroksi
tuomaan. Hän lähetti täältä Iivana Julmalle 2400 soopelinnahkaa
lahjaksi, pyytäen päästä hänen suosioonsa, ja Moskovan tsaari soi
hänelle anteeksiannon ja nimitti hänet Siperian maaherraksi. Samalla
hän lähetti Jermakille omat sotisopansa kunnialahjaksi. Kutshum
kuitenkin kolmen vuoden kuluttua valloitti Sibirin takaisin, ja Jermak
pakomatkalla Irtyshin poikki uidessaan teräspaitansa painosta hukkui.
Hänen sotajoukkonsa pakeni takaisin Uralin poikki.
Iivana tsaari ryhtyi kuitenkin nyt itse valloitusta jatkamaan, ja
sitkeän, vuosikausia kestäneen taistelun jälkeen Kutshum kaani
kukistettiin, eikä hänestä sen koommin puhuta. V..1587 perustettiin
Tobolsk siihen paikkaan, jossa Tobol laskee Irtyshiin, ja nopeaan
kasakat siitä käsin levittelivät Venäjän valtaa yhä kauemmaksi itää
kohti. Asutus oli siksi harvaa, ettei väestö olisi voinut heidän
tunkeutumistaan vastustaa, vaikka olisi koettanutkin, ja lisäksi
vesiväylät edistivät valloitusta tehokkaammin kuin ensi silmäyksellä
näyttääkään.
Siperian vesitiet.
Vaikka Siperian valtajoet kaikki juoksevat etelästä pohjoiseen,
Jäämereen laskien, niin muodostavat niiden syrjäjoet sitävastoin
helposti kuljettavia itä-länsireittejä, koska eri vesistöjen väliset
vedenjakajat ovat kapeat ja matalat, niin että on helppo taivaltaa
jokialueesta toiseen. Obista päästiin helposti Ketiä Jenissein
vesistöön, Jenisseistä Ylä-Tunguskaa Ilimiin, joka taas mukavasti
vie Lenahan. Lena taas juoksee pitkät matkat itää kohti ja siinä,
missä se kääntyy pohjoista kohti, siihen laskee idän puolelta Aidan,
jota voidaan nousta Majaan ja sitten Judomaa latvoille saakka.
Judoman latvoilla ollaan vain päivämatkan päässä Ohotskin mereen
laskevien jokien lähteiltä. Venäläiset olivat jo vanhastaan tottuneet
tämmöisiin vesimatkoihin ja lisäksi kirveellä nopeaan veistämään uudet
venetarpeet, niin ettei aluksia aina tarvinnut taivaltaa kannaksien
poikki, vaan veistettiin uudessa jokialueessa äkkiä uudet veneet.
Kaikkiin tärkeihin paikkoihin perustettiin linnoitetut asemat, joista
sitten kehittyi kauppaloita ja kaupungeita. V. 1604 perustettiin Tomsk.
Soopeli houkutteli kasakoita yhä kauemmaksi, kunnes he saavuttivat
Tyynen meren. Tämä oli Siperian turkiskaupan kulta-aikaa, ja kerrotaan,
että varsinaiset turkiskauppiaat, promyshlennikit, jotka tulivat
kasakkain jäljessä, ostivat jakuuteilta soopelin nahkoja rauta- ja
vaskikattiloilla, ja että kattila maksoi täytensä soopelinnahkoja.
Stroganowit hyötyivät tästä kaupasta suunnattomasti, kunnes he Pietari
Suuren aikana menettivät kaikki etuoikeutensa, saaden paroninarvon
korvaukseksi.
Stroganowien kauppayritykset käänsivät siksi paljon huomiota Siperiaan,
että Herbersteinin kartassa (II, s. 482) jo on osapuilleen oikein
kuvattu useita Länsi-Siperian maantieteen pääpiirteitä, vaikka siinä
onkin suuria virheitä, —. Ob esim. on merkitty lähtemään Kythay
nimisestä joesta, joka on lähellä Chumbalyk-nimistä kaupunkia.
Puolen vuosikymmentä Tomskin perustamisen jälkeen turkiskauppiaat
saapuivat Jenissein rannoille, jonne syntyi Turukhanskin kauppala
Ala-Tunguskan suuhun. Retkiä jatkettiin nimenomaisella tarkoituksella
pohjoisimpiin seutuihin, koska niistä saatiin parhaat nahkat, ja
pian löydettiin Pjässinä-jokikin, joka Jenissein itäpuolella laskee
Jäämereen. V. 1612 Hollannissa julkaistussa kartassa on Aasian
pohjoisrannikko tähän jokeen saakka kuvattuna. Kun oli turhaan yritetty
tunkeutua Jäämerta edelleen itää kohti, niin valittiin eteläisempi
reitti ja lähdettiin nousemaan Ala-Tunguskaa, ja sitä pitkin päästiin
aina Lenan syvänteeseen saakka. Vielä eteläisempää reittiä kasakat
tunkeutuivat Tomskista Ylä-Jenisseille, jonne perustettiin Jenisseisk
v. 1619 ja Krasnojarsk v. 1627. Angaran jokilaaksossa sotaiset
burjaatit tekivät jonkun verran vastarintaa, mutta heidät voitettiin,
ja venäläiset tienraivaajat saapuivat Baikal-järvelle saakka, jota ei
siihen saakka, mikäli tiedetään, kukaan eurooppalainen ollut nähnyt,
vaikka moni olikin sivuuttanut sen jotenkin läheltä käydessään muutama
vuosisata aikaisemmin suurkaanien hovissa Karakorumissa. Tältäkin
suunnalta saavuttiin Lenan laaksoon, jossa metsästäjät tapansa
mukaan verottivat kaikkia heimoja, joiden kanssa tulivat tekemisiin.
He tapasivat täällä jakuutit, jotka olivat paenneet burjaatteja
alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Baikal-järven rannoilta ja jotka
nyt, kykenemättä vastustamaan venäläisiä sissejä, peräytymistään
peräytyivät pohjoista kohti Jäämeren rannoille. V. 1632 perustettiin
jakuuttien alueelle Jakutsk, josta sitten tuli etenemisen keskusta.
V. 1617 kasakka Jelisei Busa saapui Lenan suistamoon ja sieltä länttä
kohti kääntyen löysi Olenekin, jonka rannalla hän vietti talven.
Seuraavana vuonna hän palasi takaisin Lenan rannalle ja laski sitä
veneillä mereen. Hän kulki sitten rannikkoa seuraillen itää kohti aina
Janan suulle, nousi jonkun matkaa Janaa ja jatkoi täällä pari vuotta
tutkimuksiaan.
Jakutskista lähtien muutamat retkeilijät kulkivat Lenan syvänteen
itäpuolella olevan vuoriston poikki yllämainittua reittiä ja jatkoivat
matkaa sen itärinnettä laskien, kunnes vastaan tuli Ohotskin meri,
jonka rannalle v. 1638 perustettiin asema nykyisen Ohotskin kaupungin
paikalle. Näin oli kuljettu koko maanosan poikki vähän enemmän kuin
puolen vuosisataa sen jälkeen, kuin Jermak oli Sibirin valloittanut.
Ivanow Postnik löysi Indigirkan, joka laskee Jäämereen vielä Janaakin
idempänä, ja hänen seuralaisensa rakentamillaan veneillä laskivat
sen mereen saakka ja myöhemmin jatkoivat matkaansa Alasejaan, yhä
kauemmaksi itää kohti. Samaan aikaan löydettiin Kolimakin, viimeinen
Jäämereen laskevista suuremmista joista, ja sen rannalle perustettiin
v. 1644 Nishnij Kolimskin asema. Täällä saatiin tietoja tshuktsheista,
jotka asuvat Aasian etäisimmässä koilliskulmassa, ja näyttää siltä,
kuin olisi kuultu Uuden Siperian saaristakin ja Wrangelin maasta,
vaikka ne sekoitettiin. Vielä kauempana idässä sanottiin olevan suuren
joen, mutta se ei laskenut Jäämereen, vaan Beringin mereen, kuten
myöhemmin saatiin selville. V. 1646 Isai Ignatjew kävi tshuktshien
luona ja seuraavana vuonna Feodor Aleksejew sai johdettavakseen
suurehkon retkikunnan samoille seuduille. Se ei menestynyt. Retkellä
oli mukana kasakka Simeon Deshnew, joka löysi Beringin meren ja
osoitti, että Amerikan ja Aasian välillä todella oli olemassa salmi,
niinkuin kamarioppineet olivat jo kauan otaksuneet.
Simeon Deshnew.
V. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista
kolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti
Deshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa
seuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu;
tämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu
sanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin
mutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa
veneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin
vene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin
Oljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti
joukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen
aseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista
saapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli
siten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa
maksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka
oli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi
teille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset
olivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta
osa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto,
että muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen
eteläniemen ohi ja sitten kadonneet.
Näiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut
melkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten
paljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei
enää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin
lyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt,
ne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen
tuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen
häntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt.
Lenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan
vuosisataan saakka.
Sillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat
näin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat
toiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa
saatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri
paikkoihin perustettiin asemia.
Amurin alue.
V. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle
ja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna
saapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja
Shilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen
kasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea,
aina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin
pohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea
laskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset
kuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin
että toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää
ennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja
viidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa
kuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä
1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen
Ohotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän
saapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista
tullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi.
Venäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin
lähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin
joku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että
löydöt muodostivat yhden jakson.
Se tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian
löydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy
hyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi
Ylä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti
uuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki
Amurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli
Lavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa
Habarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien
linnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka
tunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli
talvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten
kanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow
jälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta
kun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen
enemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin
erään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei
tavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan,
vaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin
meren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.
Tähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat
omin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria
aikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin
tylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän
hallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652
Amur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten
kolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut
suuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta
piiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois
tyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut
linnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti
linnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta
surmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin
syvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.
Ennen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä
osastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka
Beketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea
vietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki
Indogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna.
Sitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka
oli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi
retkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa
vuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin
kaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi,
niin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin
rannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen
Tshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta
sitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin
alueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän
alemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä
maata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen
rannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin
pohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow
perusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa
Amurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta
tämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.
Kiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja
omaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies,
aikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo
v..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen
oli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta
lähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen
Nikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta
Pekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä
viranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla.
Kielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin
päättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v.
1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa
asema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys,
kunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista
vuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus
tehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi
Kiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja
Pereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti
matkustanut mies.
Everhart Ides.
Kolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian
kautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides,
tanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka
laajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista.
Ides kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita
kansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia
tietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat
maan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät
entisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä
Siperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet
mammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi
kaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä
Mandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin,
jossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin
ohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen
matkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.
Näin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten
tienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa
Mandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren
ja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli
vielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.
Kamtshatka.
V. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka
Moroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi
saapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän,
erään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten
seikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov
itse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten
myöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä
aika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin
maihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman
suuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin
selville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee
löydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista
Tigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400
kilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia
ja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty
Itä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja
purjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon
myöhemmin.
Vaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan
kuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin
eivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja
lisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen
epämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede
kuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi
Pietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä
varsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.
Uuden Siperian saaret.
Vuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla
Siperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana
vuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei
Vagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren
saaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä
sen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi
Vaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko
löytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä
kesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta
vuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.
Kuriilit.
Paremmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.
V. 1706 saavuttiin Kamtshatkan eteläpäähän ja nähtiin lähimmät
Kuriileista. Kasakka Iivana Kosirevski vuosina 1711 ja 1713 teki pari
retkeä näille saarille kooten tietoja niiden oloista ja laatien niistä
kartan. Nämä retket oli tehty vielä Anadyrista käsin, mutta samoihin
aikoihin saatiin avatuksi Kamtshatkaan uusi lyhyempi tie Ohotskin meren
poikki. V. 1714 kasakka Sokolow purjehti Ohotskista ensinnä rantoja
seuraten, sitten meren poikki Kamtshatkan länsirannalle, tutkien sitä
etelään päin aina Kompakovoon saakka; vietettyään siellä talvea hän
seuraavana kesänä vaikean matkan jälkeen palasi takaisin Ohotskiin.
Messerschmidt ja Strahlenberg.
Tieteellisistä matkustajista on mainittava ensinnäkin preussilainen
luonnontieteilijä Daniel Gottlieb Messerschmidt, joka vuosien 1720
ja 1726 välillä teki' laajoja matkoja Venäjän hallituksen toimesta.
Hänen kerallaan matkusti upseeri Filip Juhana Strahlenberg, yksi niitä
monia sotavankeja, jotka Kaarle XII:n onnettomalla sotaretkellä olivat
Venäjälle jääneet. Molemmat matkustajat ensinnä tutkivat Obin ja
Jenissein vesistöjä, jonka jälkeen Strahlenberg palasi Ruotsiin ja v.
1730 julkaisi laajan teoksen koko Pohjois-Aasiasta. Hänen karttansa oli
kauan paras, mitä tästä Aasian osasta oli olemassa. Hänen lähdettyään
Messerschmidt laski Jenisseitä aina 66:nnelle leveysasteelle,
mutta ei kuitenkaan päässyt Jäämeren rannoille saakka, kuten hänen
tarkoituksenaan oli ollut. Noustuaan jokea kappaleen matkaa takaisin
hän lähti Itä-Siperiaan ja saavuttuaan vesitse Nertshinskiin kulki
arojen poikki Argunin kaivannoille ja sieltä Dalai Noorille. V. 1725
hän palasi länteen ja tutki Obia ja Irtishiä, kunnes v. 1726 palasi
takaisin Pietariin. Palveluksistaan ei Messerschmidt kuitenkaan saanut
odottamaansa tunnustusta, ja lisäksi hän Danzigissa käydessään menetti
kaikki kokoelmansa. Hän kuoli Pietarissa v. 1735.
Renat.
Juhana Kustaa Renat oli eräs toinen ruotsalainen, joka oli sotavankina
joutunut Siperiaan ja siellä tehnyt laajoja matkoja Aasian sisimpiin
osiin saakka, kuten on käynyt ilmi hiljakkoin julkaistuista
asiakirjoista. V:t 1716—1733 hän vietti kalmukkien keskuudessa ja tutki
paljon heidän alueensa maantiedettä, osaksi tiedustelemalla, osaksi
itse matkustellen; jotkut luulevat hänen käyneen Lop Noorilla saakka;
Renat laati, epäilemättä osaksi tiedusteluitten nojalla, mutta suureksi
osaksi omien matkahavainnoittensakin mukaan, kartan, jossa Dsungarian
ja Tarimin syvänteen maantieteelliset olot ovat huomattavan tarkkaan
kuvatut.
Vitus Bering.
V. 1725 Pietari Suuri lähetti tanskalaisen Vitus Beringin, joka palveli
Venäjän laivastossa, jatkamaan löytöjä Aasian koillisrannikolla.
Bering, joka oli erinomaisen taitava ja rohkea purjehtija, täytti
loistavasti hänelle uskotun tehtävän. Hän kuljetti varastonsa koko
Siperian poikki kaukaiseen itään, mutta tähän ja laivan rakentamiseen
Ohotskissa kului niin paljon aikaa, että Bering vasta kesällä 1727
pääsi purjehtimaan sieltä Kamtshatkan länsirannalle. Talvella
kuljettiin niemimaan poikki reellä Nishnij Kamtshatkan linnaan,
itärannikon tärkeimpään venäläiseen siirtokuntaan, ja siellä
rakennettiin uusi laiva, »Gabriel» nimeltään. Sillä Bering heinäkuussa
1728 lähti rantaa seuraillen purjehtimaan pohjoista kohti, laatien
kaiken aikaa huolellista karttaa. Hän purjehti aina Serdze Kamen
nimiseen niemeen saakka, josta ranta vakaasti kääntyi länteen, ja
päätti silloin kulkeneensa Aasian itäisimmän niemen ohi. Tosin oli
jo Deshnew paljoa aikaisemmin purjehtinut saman rannan, mutta nyt se
vasta tuli kunnolla kartoitetuksi. Bering palasi Kamtshatkaan, vietti
siellä talvea ja lähti jälleen kesäkuussa 1729 liikkeelle. Mutta kun
vastatuulet estivät häntä pohjoista kohti pääsemästä, niin hän kääntyi
takaisin ja purjehti Kamtshatkan ympäri, saapuen heinäkuun lopulla
Ohotskiin. Yksi retken tuloksia oli, että Kamtshatkan eteläkärjen
asema nyt tuli tarkalleen määrätyksi. Siitä oli ollut Euroopassa aivan
väärät käsitykset; toisissa sen ajan kartoissa Kamtshatka ja Jesso on
piirretty yhteen, ja vielä Beringin matkan jälkeenkin tämä harhaluulo
piti jonkun aikaa puoliaan.
Luonnontutkijain matkoja.
Heti Beringin palattua ryhdyttiin Venäjän hallituksen toimesta paljoa
suurisuuntaisempaan Siperian tutkimukseen. Bering sai toimekseen
meritutkimusten jatkamisen ja samalla lähetettiin kaukaiseen itään
eteviä luonnontutkijoita, joiden piti tähtitieteellisesti tarkemmin
määrätä Siperian paikkain maantieteelliset asemat, tutkia sen
luonnonmaantiedettä, eläin- ja kasvitiedettä. Beringin piti uudella
meriretkellä saada selville, oliko Aasian itäpuolella maata kuinka
lähellä. Eräs pienehkö retkikunta oli tosin tavannut maata tshuktshien
maan itäpuolelta ja siis arvatenkin löytänyt Amerikan rannan, mutta sen
oli täytynyt palata takaisin kesken ja jättää tutkimatta, oliko maa
saari, vaiko mannerrantaa.
Jo v. 1733 ryhdyttiin siis varustamaan uutta retkeä, mutta
valmistuksiin kului niin paljon aikaa, että Bering vasta v. 1740
pääsi lähtemään. Sillä välin olivat tiedemiehet jo olleet uutterassa
työssä. Tähtitieteilijä De la Croyère matkusteli Baikal-järvellä,
Amurin yläjuoksulla ja Lenan alajuoksulla, määräten paikkain asemia.
Luonnontutkija Gmelin ja historioitsija Müller nousivat Irtishiä
ja matkustivat Tomskin kautta Jenisseiskiin, tutkien kesällä 1735
Baikal-järven seutuja. Vuonna 1736 he olivat Lenan yläjuoksulla.
Gmelin menetti Jakutskissa sattuneessa tulipalossa kaikki piirtämänsä
retkikartat. V. 1738 saapui Itä-Siperiaan luonnontutkija Yrjö Wilhelm
Steller, joka näistä tiedemiehistä sitten saavutti pysyvimmän maineen.
Jäämeren ranta.
Samaan aikaan tutkittiin Siperian pohjoisia rantavesiä, löytyisikö
sieltä laivan kuljettavaa väylää. Usean turhan yrityksen jälkeen pääsi
vihdoin kaksi retkeilijää, luutnantit Mlyagin ja Skuratow, tunkeutumaan
Kara-meren poikki Jalmai-niemelle ja sen ympäri Obin suulahteen, ja v.
1737 kaksi muuta upseeria kulki sieltä edelleen Jenissein suistamoon.
Talvella 1739—40 Minin ajoi reellä Tajmyrin niemen länsirantaa
melkoisen kappaleen — seuraavana kesänä laivalla purjehdittiin melkein
yhtä pitkälle (leveyspiirille 75° 26'), — mutta sitten retkikunnan
täytyi palata takaisin lumisokeuden vuoksi.
Tajmyrin niemimaan itäpuolella olevaa rannikkoa tutkittiin Lenan
suistamosta käsin. Luutnantti Prontshishtshew Tsheljuskinin
keralla retkeili v. 1735 ensin Olenskin suulle ja siellä talvea
vietettyään edelleen Khatangan suistamolahteen saakka. Mutta saaret
ja jäätyneet salmet hidastuttivat sitten eteenpäin kulkua, niin
ettei hän päässytkään niemimaan pohjoiskärkeen saakka, vaan 77° 25'
leveyspiiriltä palasi takaisin ja sitten nuoren vaimonsa keralla
paluumatkalla kuoli. V. 1739 luutnantti Laptew yhdessä Tsheljuskinin
kanssa lähti työtä jatkamaan ja pääsi aina Kap Thaddäukseen saakka.
V. 1742 näyttää Tsheljuskin vihdoin eräällä retkellä kulkeneen Vanhan
maailman pohjoisimman kärjen ohi, joka siitä on hänen nimensä perinyt.
Lenan itäpuoleisellekin rannikolle oli tehty yhä uusia retkiä, joiden
perusteella sen kartoitusta parannettiin.
Bering salmessaan ja merellään.
Syyskuussa 1740 Bering vihdoin pääsi lähtemään Ohotskista kahdella
laivalla, »Pyhällä Paavalilla» ja »Pyhällä Pietarilla». Talvi
vietettiin Avatsha-lahdessa, joka molemmista laivoista sai
Petropavlovskin nimen. Sinne saapuivat Steller ja De la Croyère
ottamaan osaa retkeen. Bering purjehti ensinnä jonkun aikaa kaakkoa
kohti, mutta kun ei siltä suunnalta maata tavattu, niin hän muutti
suunnan koilliseksi. Ankara myrsky erotti alukset toisistaan, eivätkä
ne sen koommin toisiaan tavanneet. Heinäk. 29 p. Bering näki edessään
korkean vuoren kukkulan, jonka hän nimitti Pyhän Eliaan vuoreksi. Hän
luuli sitä tulivuoreksi, mutta tämä otaksuma myöhemmin huomattiin
vääräksi.
Bering oli siis myrskyssä ajautunut Alaskan etelärannikolle. Hän yritti
seurata sitä luodetta kohti, mutta ainaisen sumun vuoksi se oli kovin
vaikeata. Hän näyttää ajautuneen Kadiakin saaren ohi ja sitten nähneen
Alaskan niemimaasta kohtia ynnä Aleutien saaria ja niiden korkeita
tulivuoria. Toinen, Tshirikowin ohjaama laiva, oli tavannut Amerikan
rannan paljon etelämpänä, Sitkan seuduilla. Tshiriköw menetti siellä
kaksi venekuntaa väkeä, jotka maihin lähetettyinä luultavasti joutuivat
intiaanien väijytykseen. Tämä oli suuri tappio senkin vuoksi, ettei nyt
enää voitu päästä maihin, kun ei ollut veneitä. Elokuun puolivälissä
molemmat laivat näyttävät olleen likimain samoilla paikoilla, mutta
eivät kuitenkaan nähneet toisiaan. Samoin kuin Beringin Tshirikowinkin
täytyi taistella vastatuulien ja sumun kanssa, ja juomaveden loputtua
ja keripukin alettua tuhoja tehdä miehistöstä toinen toisensa jälkeen
kuoli, muiden mukana tähtitieteilijä De la Croyère. Laiva kuitenkin
lopulta saapui Avatsha-lahteen Kamtshatkan kaakkoisrannalle lokakuussa
1741.
Beringin laivassa keripukki teki siihen määrään tuhojaan, ettei sitä
voitu tässä vaarallisessa sumuisessa meressä hoitaa, niin kuin olisi
pitänyt. Bering itsekin oli pahoin sairaana, ja luutnantti Waxel ja
luonnontutkija Steller pitivät huolta laivan johtamisesta. Laiva ajeli
merellä tuulien armoilla ja tuli lopulta, marraskuussa 1741, saarelle,
joka on Beringistä nimensä saanut. Ikäänkuin ihmeen kautta löydettiin
kallioiden melkein joka puolelta piirittämä satama. Tämä saari, joka
on suurin Kamtshatkan edustalla olevista Komentaja-saarista ja jota
ensin luultiin mannermaan osaksi, oli uusi löytö. Siellä vietettiin
talvi 1741— 42 ja Steller kirjoitti erinomaisen tutkimuksen sen
eläinkunnasta ja yleisestä luonteesta. Siellä ensi kerran tavattiin
Stellerin merilehmä (Rhytina gigas), suuri sireenien harvinaiseen
heimoon kuuluva nisäkäs, joka sittemmin on sukupuuttoon hävitetty.
Saarella kun ei ollut puita eikä ihmisasunnoita, niin täytyi asua
hiekkakuopissa, jotka purjeilla peitettiin. Bering kuoli joulukuussa ja
hänen jälkeensä vielä moni keripukin heikentämästä miehistöstä. Steller
yksin pysyi terveenä ja hän väsymättä auttoi toisia, niin että kevään
tullessa vielä 45 oli elossa. Ravinnoksi pyydystettiin merieläimiä
ja merisaukkoja, joiden kalliita nahkoja koottiin. Laiva oli talven
kuluessa ajautunut maalle ja hajonnut, niin että ainoana pelastuksen
keinona oli rakentaa sen aineista uusi pursi. Erään laivanrakennusta
oppineen kasakan johdolla se saatiinkin syntymään ja elokuussa 1742
uusi alus työnnettiin vesille ja sillä päästiin Petropavlovskiin.
Siten päättyi tämä onneton retki, jonka tulokset loivat niin runsaasti
uutta valoa Aasian ja Amerikan seutujen maantieteellisiin oloihin ja
pääpiirtein selvittivät Pohjois-Amerikan luoteiskulman muodon. Steller,
jonka ansiot retkikunnan pelastuksesta olivat niin suuret, riitaantui
sitten viranomaisten kanssa ja aikoi palata Pietariin, mutta sai käskyn
jäädä Siperiaan ja kuoli Tjumenissa v. 1746. Müller ja Gmelin v. 1743
palasivat Pietariin.
Siihen päättyivät toistaiseksi Venäjän hallituksen suurisuuntaiset
toimet Siperian ja sen lähiseutujen tutkimiseksi. Yksityiset kuitenkin
jatkoivat työtä. Müllerin v. 1754 julkaisemasta kartasta näkyy, kuinka
suunnilleen oikea käsitys oli saatu Beringin meren maista.
Aleutit.
Ei tämän jälkeen kauan kulunut, ennenkuin venäläiset erämiehet ja
pyydystäjät kulkivat Beringin meren poikki Amerikan rannalle ja
Aleutien saaret alkoivat toinen toisensa jälkeen ilmestyä karttoihin.
Suuri Kadiak-saari tutkittiin, Beringin meren saaria ja rantoja
löydettiin yhä lisää, vaikka niiden kartoitus olikin puutteellinen.
Tällä kannalla oli näiden etäisten kulmain tunteminen, kun James
Cook kolmannella retkellään niihin saapui ja kaikkia edellisiä
retkeilijöitä tarkemmin vakoili rannat, määräsi niiden huomattavimmat
kohdat asteverkkoon ja piirsi Amerikan luoteisrannasta yhtämittaisen
kartan aina Jäämeren rannoille saakka. Samaan aikaan oli muodostettu
suuri venäläinen komppania Amerikan puolen turkiskauppaa varten
ja Kadiak-saarelle oli perustettu asema, josta sitten rannikkoa
vallattiin yhä edelleen. Mutta kauan eivät venäläiset saaneet näillä
rannoilla yksin liikkua ja pyydystellä, ja piakkoin saapui toisia
löytöretkeilijöitäkin, joista kuuluin oli ennenmainittu ranskalainen La
Pérouse.
Uuden Siperian saaret.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin vielä
muutamia yrityksiä Siperian pohjoistenkin rantain ja saarien
tutkimiseksi. Shalaurow, eräs Jakutskin kauppias, teki 1760—62 omalla
kustannuksellaan matkan, mutta vaikka hän purjehti Svjatoi Nosin
ympäri ja näki Ljahow-saaren, joka on Uuden Siperian saarista maata
läheisin, niin ei hän tällä, sen enempää kuin v. 1766 tehdylläkään
retkellä, päässyt Itäniemeen saakka; jälkimmäisellä retkellä hän koko
retkikuntansa keralla joutui tuhon omaksi.
Uuden Siperian saarien varsinainen tutkija oli Ljahow, josta
mannerta läheisin on nimensä saanut; hän niinikään löysi Maloi- ja
Kotelnoi-saaret. V. 1805 Sannikow löysi lisää kaksi saarta, ja 1809—10
Hedenström, ruotsalainen sotavanki, Venäjän hallituksen toimesta
kartoitti suuren osan saaristoa. Sannikowkin jatkoi löytöjään ja kertoi
nähneensä maan häämöitystä Uuden Siperian saarien koillispuolelta.
Lähes vuosisadan pysyi tämän näön todenperäisyys väittelyn alaisena,
mutta lopulta löydettiin Jäämeren hyisestä helmasta Uuden Siperian
saarien ulkopuolelta kokonainen ryhmä pieniä saaria, eikä tämä osa
Pohjois-Jäämerestä vieläkään ole kaikkia salaisuuksiaan ilmaissut.
Muita Aasian matkoja.
Khiva ja Bokhara.
Pietari Suuren aikana tehtiin Venäjältä ensimmäiset retket Keski-Aasian
aroille, Khivan ja Bokharan kaanikuntiin, jotka mongolilaisvallan
kukistuttua olivat jääneet kokonaan unhotukseen. V. 1714 lähti eräs
nuori venäläistynyt sirkassi, Bekovitsh Tsherkaski, Khivan kaanin
luo, joka oli tarjoutunut Venäjän vasalliksi. Hän kulki Kaspian
meren poikki, rakensi sen itärannalle linnan ja tutki sitten erästä
mainittuun sisämereen päättyvää laaksoa, jota on luultu Amudarjan
vanhaksi uomaksi; Venäjän hallitus oli luullut mahdolliseksi johtaa
mainitun virran sitä pitkin takaisin Kaspian mereen. Tältä retkeltä
palattuaan Bekovitsh v. 1717 lähti uudelle, mukanaan sotajoukko, johon
kuului 4000 miestä. Tällä kertaa hän kulki maatietä Uralin suusta
aution Ust Urt-erämaan poikki, joka on Kaspian meren ja Aral-järven
välillä. Lähelle Aral-järven eteläpäätä, Barsa Kilmas nimisen järven
luo, hän rakensi linnan, jonka jäännöksiä vielä on nähtävänä. Mutta
Khivan uusi kaani, joka epäluuloisena katseli venäläisten hommia,
kävi Bekovitshin armeijan kimppuun ja tuhosi sen osastoittain. Siihen
päättyivät ajaksi venäläisten yritykset levittää tällä kulmalla
valtaansa, vaikka ennen vuosisadan keskiväliä pohjoisten arojen
kirgiisit tunnustivatkin Venäjän ylivallan ja valtakunnan raja kulki
Kaspian meren pohjoispäästä arojen poikki Irtishin latvoille.
Pietari Simon Pallas.
V. 1768 Venäjän hallitus lähetti Aasian sisäosiin retkikunnan
havaitsemaan seuraavana vuonna tapahtuvaa Venuksen kulkua auringon
poikki, samaa, jota varten Cook lähti Tahitiin. Oppineitten joukossa,
jotka tähän retkikuntaan kuuluivat, oli paraiten tunnettu saksalainen
Pietari Simon Pallas. Pallas, joka kokosi erinomaisen monipuolisen
tieteellisen aineiston, vietti ensinnä jonkun ajan Etelä- ja
Itä-Venäjällä ja kulki sitten Uraliin, tutkien sen geologisia oloja.
Sieltä hän matkusti kauemmaksi Siperiaan tutkien Irtishin latvoja ja
Altai-vuoristoa, josta siihen saakka oli hyvin vaillinaiset tiedot.
V. 1772 hän keväällä saapui Irkutskiin, kulki Baikal-järven poikki,
kävi Kiahtassa ja matkusti sitten edelleen Amur-virralle. Vietettyään
vielä toisen talven Krasnojarskissa hän palasi Eurooppaan, tutkien
loppupuolen vuotta 1773 Volgan alijuoksua. Pallas omisti huomionsa
eläin- ja kasvitieteelle, mutta niitten ohella myös geologialle,
koettaen saada selville vuoristojen syntyä. Lisäksi hän tutki
taloudellisia oloja, etenkin Venäjän kauppaa Pohjois-Aasian maihin.
Samuel Gotllieb Gmelin, ennenmainitun Gmelinin veljenpoika, matkusti
ranskalaisen kasvitieteilijän Adansonin kanssa Valdain kautta Kaspian
merelle ja edelleen Ghilaniin, Persiaan. V. 1771 hän matkusti Kaspian
meren etelärannikkoa itää kohti, pääsemättä kuitenkaan Masandarania
kauemmaksi. Paluumatkalla hänet muka vakoojana vangittiin, mutta hän
pääsi karkaamaan ja saapui onnellisesti Astrakhaniin. Seuraavana
vuonna, tavattuaan Siperianmatkaltaan palaavan Pallaksen, hän Kaspian
meren itäpuolitse matkusti uudelleen Pohjois-Persiaan jatkamaan kesken
jääneitä töitään, mutta ei kuitenkaan päässyt rajaa kauemmaksi,
ennenkuin persialaiset viranomaiset pakottivat hänet palaamaan. V.
1774 hän yritti tunkeutua Kaukasiaan, mutta joutui sielläkin vangiksi
ja vankeudessa kuoli samana vuonna. Pallaksen johdolla hänen matkalla
tekemänsä muistiinpanot julkaistiin. Arvokkaimmat ovat havainnot
aroilta, niitten asukkaista ja varsinkin Pohjois-Persian vuorimaasta,
joka siihen saakka oli melkein tuntematon.
Kaukasia.
Kaukasiaa, joka siihen aikaan niinikään enimmäkseen oli »terra
incognitaa», tutki saman tiedemiesyhtymän kolmas jäsen, Riiasta
kotoisin oleva, Saksanmaan yliopistoissa tieteellisen kasvatuksensa
saanut Juhana Anton Guldenstadt. Tavattuaan Astrakhanissa Gmelinin
hän kulki Terekin poikki ja retkeili sitten kahden seuraavan
vuoden kuluessa Kaukaso-vuoristossa ristiin rastiin, tutkien sen
luonnonhistoriaa ja asukkaitten kieliä. Georgian ruhtinaan seurueessa
hän kävi Tiflisissä ja 1772 pienessä Imeritian valtakunnassa, joka
oli vuoriston eteläpuolella Georgiasta länteen, lähellä Mustan meren
rantoja. Seuraavana vuonna hän, vuoriston poikki kuljettuaan, tutki
Elbrusin pohjoisella rinteellä olevia seutuja. Etelä-Venäjän kautta
kotiin palattuaan hän alkoi valmistella kokoelmiaan julkaistaviksi,
mutta kuoli kesken työtään kuumeeseen. Pallas niistä osan julkaisi
ja loput saksalainen oppinut Klaproth, joka seuraavan vuosisadan
alkupuolella itsekin tutki Kaukasoa.
Samaan tiedemiesryhmään vielä kuului ruotsalainen Juhana Pietari
Falk, joka Upsalassa tutkinnot suoritettuaan tuli Pietarin yliopiston
professoriksi ja v. 1768 lähetettiin Siperiaan tutkimusretkelle. Hän
tutki etenkin Obin ja Irtishin vesistösyvänteitä, mutta teki v. 1774
synkkämielisyydestä itsemurhan.
Englantilaiset Intiassa.
Zahir ud-din-Mahomet, historiassa tunnettu nimellä Baber, s.o.
»tiikeri», joka perusti mongolien hallitsijasuvun Intiassa, oli
Timur Lenkin jälkeläisiä ja siis mongoli sukuperältään. Sana »mogul»
on »mongolin» arabialainen tai persialainen väännös, ja siitä
portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat sanoa Pohjois-Intian
mongolilaista hallitsijaa »suureksi moguliksi».
"Suuri moguli".
Baberin valtakunta käsitti alkuaan nykyisen Ferghanan, mutta
menetettyään tämän maan sodassa uzbekkejä vastaan hän valloitti Kabulin
ja Kabulista käsin Intian, voittaen kahdessa ratkaisevassa taistelussa
ne kymmentä ja kahtakymmentä kertaa suuremmat armeijat, joita Intian
hallitsijat ja ruhtinaat häntä vastaan keräsivät. Baberin pääkaupunki
oli Agra. Hänen v. 1530 kuoltuaan nousi hänen poikansa Humajun
valtaistuimelle, ja tämän poika oli suuri Akbar, jonka nimeä vielä tänä
päivänä Intiassa kunnioittaen muistellaan.
Akbar, joka hallitsi vuodesta 1556 vuoteen 1605, laajensi voimallisella
kädellä valtakuntaansa jota taholle, niin että hän lopulta hallitsi
niemimaan koko pohjoispuolta aina kauas Dekkaniin saakka. Hänen
valtakuntansa käsitti laajemman osan Intiaa kuin ainoankaan ennen
häntä, mutta vasta Aurangzeb valloitti Etelä-Intiankin. Akbar järjesti
valtakuntansa sisälliset olot erinomaisella huolella. Hän osoitti
suurta uskonnollista suvaitsevaisuutta ja ruvettuaan epäilemään
Muhamedin perustaman opin oikeutta loi itse uuden uskonnon, johon hän
valitsi mielestään parhaat ainekset kaikista siihen aikaan tunnetuista
uskonnoista, kristinuskostakin. Itse hän rupesi tämän uuden uskonnon
ylimmäiseksi papiksi, palveli joka aamu julkisesti aurinkoa luonnon
jumaluuden näkyväisenä edustajana, ja tietämätön kansa palveli häntä
jumalana. Mausoleo, jonka hän itselleen rakennutti Sikandraan lähelle
Agraa, on Intian kauneimpia rakennuksia.
Akbarin jälkeen nousi valtaistuimelle hänen poikansa Jehangir, jonka
aikana Englannin kuninkaan lähettiläs Roe saapui suuren mogulin hoviin.
Hänen poikansa Shah Jehanin aikana mogulivaltakunta kohosi korkeimpaan
loistoonsa. Silloin perustettiin ja rakennettiin Delhi ja valmistettiin
kuulu riikinkukko-valtaistuin. Mieluummin hän kuitenkin asui Agrassa,
jonne hän itseään ja puolisoaan varten rakennutti hautapaikaksi kuulun
Taj Mahalin, Intian ja milt'ei koko maailman henkevimmän ja puhtaimman
rakennusmuistomerkin.
Shah Jehanin kukisti valtaistuimelta hänen poikansa Aurangzeb, joka
hallitsi vuodesta 1658 vuoteen 1707. Aurangzeb valloitti Dekkanin aina
eteläisimpään niemekkeeseen saakka, mutta hänen jälkeensä suurien
mogulien valta nopeaan rappeutui ja Intia taas hajaantui pieniin
itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin valtakuntiin. Aurangzeb samoin kuin
hänen edeltäjänsäkin rakensi kautta maan suurenmoisia teitä, joitten
kahden puolen istutettiin varjoisat lehtokujat, ja määrämatkain päähän
laitettiin majatalot, sarait, matkustajain lepopaikoiksi.
V. 1739 Persian hallitsija Nadir Shah myrskyn tavoin hyökkäsi
Intiaan, hävitti maata ja ryösti Delhin, vieden sieltä
riikinkukko-valtaistuimenkin mukanaan. Hän oli viimeinen
muhamedilainen valloittaja, joka on Gangeen laaksossa käynyt.
Niemimaan länsi- ja keskiosiin syntynyt Mahrattain valtakunta
oli aivan uusi valtiomuodostus, joka nopeaan voimistui ja sitten
kauan tuotti englantilaisillekin vastusta. Suuren mogulin valta ei
kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla ulottunut Gangeen
laaksoa laajemmalle ja hänen mahtinsa oli melkein vain nimellinen.
Tällä kannalla olivat asiat, kun englantilaiset alkoivat Etu-Intiassa
maata anastaa.
Portugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin
muutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen,
ja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat,
vahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli
näiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei
hänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes
anasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa
kävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien
tarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista
houkutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi
tyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.
Englantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian
niemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka,
että hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana
sodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja
anastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.
Madras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat
pysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan
kasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä
mannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa
eivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset
saapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta
luvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian
komppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut
portugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli
englantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston
epäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta
paikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.
Samaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa
käyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen,
alkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta
perustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa
maa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania
toimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren
mogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin
huomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he
saattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa
ja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten
keinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat
riittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin
maissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan,
jos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen
hankki itselleen melkoisen armeijan.
Aurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan
vapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti
valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko
Etelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä
hallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä
hallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli
puoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan
muodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla
paikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai
naikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin
Euroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun
ranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi
ilmisodaksi.
Ranskalaiset ja englantilaiset.
Pondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan
maaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli
perinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten
hovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas
vastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V.
1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein
ilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä
kaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive
muitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa
puolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista,
mutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä
perinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän
vaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten
portugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua
englantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä
ensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan
pieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa
paikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät
rauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen
omat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille,
mutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan.
Englantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä
kun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli
vaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti
aseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan
englantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä
kamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen.
Linnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia
maanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan
armeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen
joukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen
voiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka
oikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus
on Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa
suunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se
avasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin
mitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien
lahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla
valloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta
seuraavasti:
Arcotin puolustus.
»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään
piiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan,
patterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa,
ja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista
varusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen
ei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan
neljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli
niukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta
johtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu.
Viisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti
puolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut
kunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä
leveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki,
jolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun
oireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin
perinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että
uskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan
voitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka
Napoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät
muonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja
annettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet
tulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli,
joka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa
esimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen
vaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta
yritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin
apua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi
rosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa
englantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi
ja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet
alallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani
heidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan
uskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi
mielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta
itseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä
ja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi
neuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten
hylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi,
niin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka
miehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin
isä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen
oli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa
aukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin
väkirynnäköllä valloittaa linnan.
Päivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli
muhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty
Alin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja
aikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena
heittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan.
Vihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli
rautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain
kykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten
musketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne
kääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman
puolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin
vallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät
hänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun
ja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät
rohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta
heitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai
vimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten
takarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä,
ja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon.
Tunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut,
linnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt
viettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän
koittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen
englantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»
Arcotin puolustus teki Clivestä sankarin, jonka maine kulki kautta
Intian ja Euroopan. Pitt lausui hänestä, että hän oli »taivaan
synnyttämä kenraali». Intialaiset antoivat hänelle nimeksi »Sabut
Jung», joka merkitsee »rohkeus sodassa».
Tämän jälkeen Clive pelasti Trichinopolin, jota vastapuolueen
sotajoukko piiritti, mutta luovutti sitten päällikkyyden
Englannista saapuneelle korkeammalle upseerille ja palveli jälleen
vähempiarvoisessa virassa, vaikkapa hänen erinomainen johtajakykynsä jo
olikin tullut riittävästi huomatuksi. Sotaa sitten kesti useita vuosia,
mutta lopulta sekä englantilainen että ranskalainen komppania siihen
kyllästyi, se kun uhkasi kokonaan hävittää kaupan, ja ne pyysivät
hallituksiaan, jotka elivät keskenään rauhassa, välittämään. Rauha
saatiinkin aikaan, ja se oli kaikin puolin edullinen englantilaisille.
Dupleix kutsuttiin Intiasta pois. Clive oli jo ennen palannut
kotimaahan terveyttään parantamaan, mutta saapui pian takaisin Intiaan,
jossa häntä kohta kipeästi tarvittiin, sillä maanasukkaitten kesken
sotaa yhä jatkui.
Cliven tarmoa ja neuvokkaisuutta tarvittiin nyt etupäässä Bengalissa,
jonka nuori nabobi suuren armeijan keralla saapui piirittämään
englantilaisten rakentamaa Calcuttaa. Hän valloitti kaupungin heikon
vastarinnan jälkeen ja hirveästä kuumuudesta huolimatta sulloi 146
vangiksi saamaansa englantilaista pieneen umpihuoneeseen, jossa
suurin osa ilman puutteesta yhden yön kuluessa tukehtui. Vain 26 oli
aamulla hengissä ja nekin kuolemaisillaan. Se oli »Calcutan musta
pesä», joka sitten tuli niin kuuluksi ja voimallisesti kiihoitti
englantilaisia ponnistamaan kaikki voimansa moisen hirmutyön
kostamiseksi. Lordi Clive saapui paikalle lähes tuhannen miehen
keralla, valloitti helposti Calcutan takaisin ja pakotti nabobin
rauhaa anomaan ja antamaan komppanialle takaisin kaikki oikeudet ja
korvaamaan englantilaisten kärsimän omaisuuden vahingon. Siihen asia
ehkä olisi päättynyt, ellei Euroopassa samaan aikaan olisi syntynyt
uutta sotaa Ranskan ja Englannin välille. Clive siitä tiedon saatuaan
oikopäätä hyökkäsi Gangeen suistamossa olevan ranskalaisen aseman,
Chandernagoren, kimppuun ja valloitti sen. Nabob siitä suuttui,
koska tämä tapaus siirsi eurooppalaisen sodan hänen alueilleen, ja
meni ranskalaisten puolelle. Mutta Clive silloin viipymättä marssi
häntä vastaan, mukanaan 900 eurooppalaista ja 2000 hindu-sotilasta,
ja Plasseyn luona syntyi ratkaiseva tappelu. Nabobilla oli 50.000
miestä ja 50 tykkiä, mutta siitä huolimatta englantilaiset saivat
loistavan voiton ja eräs petturi surmasi nabobin hänen oman
sotajoukkonsa keskellä. Tämä tappelu taisteltiin kesäkuussa 1757.
Clive asetti uuden miehen Bengalin nabobiksi ja pakotti hänet siitä
kunniasta maksamaan suunnattoman korvauksen, joka jaettiin komppanian,
Calcutan asukkaitten, englantilaisten päällikköjen ynnä armeijan ja
laivaston kesken. Kaiken kaikkiaan summa nousi noin 60 miljoonaan
markkaan, mutta Bengalin yleiset varat eivät riittäneet kuin puolen
maksamiseen. Englantilaisilla oli ollut liian ylelliset käsitykset
Intian rikkauksista, eivätkä he olleet uskoa, ettei heidän vaatimustaan
voitaisi suorittaa. Heidän täytyi sitten lopun korvaukseksi tyytyä
Calcutan ympäriltä heille annettuun melkoiseen maa-alueeseen.
Lordi Clive.
V. 1758 Itä-Intian komppania nimitti Cliven kaikkien Bengalissa olevien
kauppa-asemiensa kuvernööriksi. Hän ei saanut rauhassa hallita.
Kahdelta taholta uhkasi vaara. Sisämaasta lähestyi eräs moguliprinssi
melkoisen armeijan keralla anastamaan Bengalia englantilaisten
asettamalta nabobilta. Mutta niin pelätty oli jo Cliven nimi, että
kun hän muutaman sadan englantilaisen ja parin-, kolmentuhannen
hindusotilaan kanssa marssi prinssiä vastaan, niin tämän armeija
hajaantui miekan lyömättä. Ranskalaisia vastaan hän lähetti erään
alapäälliköistään, ja tämä karkoitti heidät heidän kaikista Intian
itärannalla olevista asemistaan ja mursi heidän vaikutusvaltansa
sisämaan hoveissa. Sitten Clive vielä sekä maalla että merellä voitti
hollantilaisetkin, jotka niinikään olivat melkoisesti vahvistaneet
vaikutustaan Gangeen suistamossa, eivätkä suinkaan miekan iskutta
tahtoneet luovuttaa Englannille ensimmäistä sijaa.
Clive palasi sitten kotimaahan, jossa hänet ylennettiin ylähuoneen
jäseneksi, ja viipyi siellä viisi vuotta. Mutta tällä ajalla ennätti
Intiassa tapahtua suuria mullistuksia, joista ei luultu muulla tavalla
suoriuduttavan, kuin lähettämällä hänet sinne uudelleen. Bengalin nabob
oli komppanian toimesta syösty valtaistuimeltaan, sillä komppania
tahtoi myydä viran uudelle nabobille suuresta summasta. Mutta uusi
nabob, Mir Kasim nimeltään, olikin tarmokas mies, joka nopeaan alkoi
harjoittaa sotaväkeään eurooppalaiseen malliin, hankkia aseita ja
ampumavaroja ja sitten jäykästi vastustaa brittiläisten kauppiaitten
ylen suuria vaatimuksia. Nämä nimittäin vaativat vapaan kaupanteon
oikeutta koko Bengalissa maksamatta nabobin virkamiehille säädettyjä
rajaveroja. Lopulta hänen rohkeutensa kasvoi niin suureksi, että hän
salli ampua englantilaista venettä, ja paikalla oli koko Bengali
ilmiliekeissä. 2000 englantilaisten hindusotilasta tuhottiin Patnan
luona ja 200 englantilaista joutui eri osissa Bengalia nabobin väen
käsiin ja teloitettiin. Mutta heti kun säännöllinen sota alkoi, Mir
Kaseinin sotaonni päättyi ja hänen harjoitettu sotaväkensä voitettiin
perinpohjin parissa tuimassa tappelussa. Nabob itse pakeni ja sai
suojan Oudhissa, ja sota levisi sinnekin. Oudhin nabob, apunaan itse
suuri moguli, lähti valloittamaan Patnaa takaisin englantilaisilta.
Vielä suurempi vaara uhkasi näitä, kun heidän omat »siipoinsa» tekivät
kapinan. Tämä saatiin onneksi kukistetuksi ja aito mogulilaiseen tapaan
englantilainen ylipäällikkö rankaisi pääsyyllisiä ammuttamalla heidät
tykeistä, kaikkiaan neljäkolmatta miestä.
Englantilaiset saavat Bengalin.
Hätä oli niin suuri, että lordi Cliven uudelleen täytyi palata Intiaan
asioita järjestämään. Ja hänen edeltään ukkospilvet hajaantuivat
melkein itsestään. Hän riensi Calcutasta Allahabadiin ja siellä
järjesti asiat, miten parhaaksi näki. Oudh annettiin takaisin omalle
nabobilleen, mutta hänen täytyi maksaa toistakymmentä miljoonaa markkaa
sotakorvauksia. Suurmoguli sai Allahabadin maakunnan oman välittömän
hallintonsa alaiseksi sillä ehdolla, että hän englantilaisille luovutti
Bengalin, Beharin ja Orissan siviilihallinnon. Näissä maissa pidettiin
siitä pitäen nabobia vain muodon vuoksi, osa oikeudenhoidosta jäi
hänelle, sekä melkoiset vuositulot.
Lordi Clive ryhtyi nyt toiseen ja paljoa vaikeampaan tehtävään,
nimittäin puhdistamaan Itä-Intian komppanian englantilaisia virastoita
lahjouksesta ja muista väärinkäytöksistä. Komppanian virkamiehillä oli
pienet palkat, mutta virallista asemaansa he käyttivät kiskoakseen
maanasukkailta lahjoja, niin että heidän tulonsa kohosivat kymmeniä
ja satoja kertoja varsinaista palkkaa suuremmiksi. Mutta lordi
Clivenkin oli vaikea saada tätä mätähaavaa korjatuksi, sillä kaikki
Intiassa olevat englantilaiset pinnistivät vastaan. Jäykkyydellään
ja suurella vaikutusvallallaan hän kuitenkin lopulta voitti tämänkin
vastuksen. Vaikka parisataa upseeria teki suorastaan kapinan ja
siviiliviranomaiset yksimielisesti olivat uudistusta vastaan, sai
hän kuitenkin kaikenlaisen lahjainoton kerrassaan lopetetuksi ja
virkamiehille sen sijaan suolamonopolista riittävät palkat.
Palattuaan kotimaahan Clive joutui ankaran vainon alaiseksi kaikkien
niitten puolelta, joita hän joko Intiassa taikka kotimaassa oli
vahingoittanut puhdistaessaan Itä-Intian komppanian sekä ylemmän että
alemman hallintokoneiston. Hänen täytyi parlamentissa julkisesti
puolustaa itseään, eikä tämä kunnianpuhdistus ollut niin loistava,
kuin hänen ystävänsä olivat toivoneet. Clive oli Intiassa noudattanut
sitä periaatetta, että petolliset keinot olivat luvallisia petollisia
vastustajia vastaan, ja jonkun kerran hän oli oikein perinpohjin tätä
perustetta käytännössä sovelluttanut. Sitä hän ei sentään tehnyt omaksi
edukseen, vaan edistääkseen komppanian ja samalla maansa asiaa. Hän
ei kauan elänyt kotiin palattuaan, sillä Intian ilmanalan aiheuttama
synkkämielisyys toisin ajoin hänet valtasi ja erään semmoisen
puuskauksen sattuessa hän teki itsemurhan vähän yli viidenkymmenen
vuoden ikäisenä.
Warren Hastings.
Cliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian
virkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive
oli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings
järjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa
vaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa.
Mahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn
maaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot
brittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan
liittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja
siitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa,
vaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen
armeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko
Etu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti
Gujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin
johdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin
koko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko
sitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt
lopullisessa rauhanteossa.
Pian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi
Madrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta.
Mysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat
voimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa
englantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan,
mutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti
peräti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi
ryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka.
Hastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder
Alin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v.
1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki
pitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa
levottomuuden oireita.
Vaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan
rannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin
englantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien
neuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille
aseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia
ranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan
englantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan
taitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin
hallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan
valmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä
uusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten
liittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi
hänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan
englantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja
maksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja
käytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin
Bengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset
yhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa,
ja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja
liittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä.
Napoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja
yleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä
maa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka
suuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset
olivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja
johdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen
harjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti
hänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan,
ettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään
ulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet
ranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin
ylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota.
Yksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen
länsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä
kuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin,
johon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799
tappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta
saakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään
tapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta
annettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder
Ali oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa
jakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota
Arcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen
hallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä
laajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.
Eurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja
seitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan,
mutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka
sisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin
selvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat
eurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän
he valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät
kansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata,
kuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha
yhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta
matkustaja näkee vain ulkokuoren.
Mutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut,
niin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat
pääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään
sisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat
irti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään
ajan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat
verrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia
kalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta
maailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla
sen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin
virkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä
suinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen
estetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin
täytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä
keinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta
myöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään
valtaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle
kannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria
summia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee
länsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.
Tibet.
Intiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä
Aasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin,
sillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi
lähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin
kanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla
kädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki
Bhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa
välittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista.
Sangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama
tavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit
olivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva
Kiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi
juonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty
tashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan
kauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten
kauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat.
Intian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan
ja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä
edelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi
laajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on
täydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian
kenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja
satakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi
suljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen
kuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan
saakka.