Napamatkustuksien ensimmäinen suuri aikakausi, josta olemme ennen
kertoneet, alkoi jo 1550-luvun vaiheilla, jolloin ruvettiin etsimään
pohjoista väylää Intiaan. Huippuvuorien löydön jälkeen valaanpyynti
oli näitten matkain päävaikuttimena. Mutta seitsemännentoista
vuosisadan alkupuoliskolla talttui napatutkimus ja oli sitten
seisauksissa puolentoista vuosisataa. Nuo varhaisemmat matkat oli tehty
pääasiallisesti käytännöllisiä päämääriä varten, ja kun oli päästy
selvyyteen siitä, ettei laivoin kuljettavaa koillis- eikä luoteisväylää
ollut, niin ei enää ollut aihetta näitä retkiä jatkaa. Pari kolme
yritystä kuitenkin ansaitsee tulla tältä väliajaltakin mainituksi.
Willem de Vlamingh, rohkea hollantilainen mursunpyytäjä, purjehti v.
1664 niin kauas koilliseen, että hän kiersi Novaja Semljan pohjoisen
niemen ja saapui lähelle sitä paikkaa, jossa Barentsin retkikunta
oli ollut talvea. Hän purjehti vielä tämän paikan ohikin, mutta kun
varustukset olivat pienet, niin hän palasi takaisin, vaikka avointa
vettä olisi ollut edemmäksikin purjehtia. Hollannissa kerrottiin, että
toiset olivat purjehtineet vielä kauemmaksikin pohjoiseen, jotkut
pohjoisnavan poikki Japaniin saakka, mutta nämä puheet tietysti olivat
paljaita merimiesjuttuja.
Englantilainen kapteeni John Wood oli Barentsin ja muitten varhaisten
napamatkustajain matkakertomuksista, mainituista hollantilaisista
huhuista, ja osaksi myös teoreettisten päätelmäin nojalla saanut
päähänsä, että Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliltä kuitenkin
löytyisi väylä Japaniin ja Kiinaan, ja hän varusti retkikunnan
sitä etsimään. Hän lähti matkaan v. 1676 kahdella laivalla, mutta
retkeä vainosi kauttaaltaan huono onni. Laivat eivät päässeet 76:tta
leveyspiiriä pohjoisemmaksi, kaikkialla oli vastassa kiinteät
jääkentät. Toinen laivoista kärsi haaksirikon Novaja Semljan rannikolla
myrskyssä ja sumussa, toisen oli pienuuttaan kiittäminen siitä, että se
vältti saman kohtalon. Kapteeni Wood pääsi miestensä keralla maihin,
mutta heidän asemansa olisi ollut toivoton, ellei onneksi toisen
laivan miehistö olisi heitä löytänyt. Wood tuli tämän matkan kautta
täydelleen siitä vakuutetuksi, että napameren kautta oli mahdoton
purjehtia Itä-Aasiaan. Yritystään hän puolusteli sillä, että moniaitten
vanhempien purjehtijain kertomukset olivat olleet tahallisesti
väärennettyjä.
Kahdeksannentoista vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, v.
1707, tunkeutui hollantilainen valaanpyytäjä Cornelis Gillis
Huippuvuorilta pohjoista kohti, ja kun meri näyttää mainittuna vuonna
olleen harvinaisen vapaata jäistä, niin hän pääsi aina 81:nnelle
leveyspiirille saakka ja jatkoi sillä tasalla matkaa itää kohti pitkin
sulaa merta. 80:nneltä leveyspiiriltä hän tapasi uutta maata, jota
ei kukaan vielä ollut nähnyt ja joka sitten puolentoista vuosisataa
pysyi kateissa. Se luultavasti oli nykyisten karttain Valkosaari,
joka on Frans Josefin maan ja Huippuvuorien välillä, kauttaaltaan
maajäätikön peittämä ja luoksepääsemätön. Paluumatkalla Gillis paransi
Huippuvuorien karttaa.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla tehdyistä napamatkoista olemme jo
maininneet venäläisten rétket Siperian rannoille ja kapteeni Cookin
matkan Beringin salmen kautta Jäämerelle. Samoin olemme Canadan
tutkimuksen yhteydessä maininneet Hudson-lahdelle tehdyt retket.
Daines Barrington oli kokoomiensa tosiasiain ja havaintojen nojalla
esittänyt Englannin tiedeseuralle, että pohjoisnavalle oli varsin
mahdollista tunkeutua. Tämä oli ehkä ensi kerta, jolloin moista
tutkimusretkeä puolustettiin ainoastaan sen itsensä tähden ilman
minkäänlaisia käytännöllisiä päämääriä, ja senvuoksi se ansaitsee
erikoista mainitsemista. Se oli tieteellisen maantutkimuksen
ensimmäisiä oireita, eikä tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sama
henki alkoi joka taholla päätään kohottaa. Vaikk'ei Barringtonin
käytettävänä oleva aineisto ollutkaan luotettava, niin esitti
tiedeseura kuitenkin hallitsijalle, että lähetettäisiin matkaan
retkikunta, ja kapteeni Constantine Phippsille, josta sitten tuli
Mulgraven lordi, varustettiin sitä varten kaksi laivaa. Molemmat laivat
olivat harvinaisen lujasti rakennetut ja soveliaat Jäämeren matkaan.
Varustukset olivat niin täydelliset kuin siihen aikaan saatettiin
hankkia, uutuutena muun muassa meriveden tislauslaitteet siltä varalta,
että suolaton vesi loppuisi. Retkellä oli mukana kadetti Horatio
Nelson, josta sitten tuli kuuluin brittiläinen merisankari. Kesäkuussa
1773 molemmat laivat lähtivät matkaan. Kuukauden lopulla oltiin
Huippuvuorien -etelärannikolla. Sää oli leutoa, mutta jo heinäkuun
5 p. tuli jäitä vastaan niin kosolti, että laivain oli mahdoton
tunkeutua niitten läpi pohjoista kohti. Vähän 80:nnen leveysasteen
pohjoispuolella keula senvuoksi käännettiin itää kohti, mutta siltä
puolelta ei löydetty sen selvempää vettä. Lopulta retkikunta saapui
Vaigatshin salmeen, johon jäät sen sulkivat, niin että kapteeni Phipps
jo aikoi jättää laivansa, mutta sitten jäät taas hajautuivat ja hän
pääsi palaamaan Englantiin. Matkan tulokset olivat siis kokonaan
kielteiset.
Grönlanti.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella alkoi protestanttinen
lähetystoimi. Sen tienraivaaja oli herrnhutilaisuuden perustaja kreivi
Zinzendorf. Hänen apunsa kautta tanskalainen Hans Egede saattoi
aloittaa Grönlannin eskimoiden käännytyksen. Tanskalaiset olivat
seitsemännentoista vuosisadan alussa uudelleen kiinnittäneet huomionsa
Grönlantiin, etenkin kun sikäläinen valaanpyynti oli tuottavampi
kuin Huippuvuorien. Pahoinpitely, jonka alaisiksi eskimot joutuivat
kauppiasten puolelta, sai Hans Egeden v. 1721 perustamaan Godthaabiin
lähetysaseman, joka oli Grönlannin ensimmäinen vakinainen tanskalainen
siirtokunta. Godthaabiin saapui sitten herrnhutilaisia saarnaajia häntä
auttamaan.
Kuningas Kristian VII antoi vuosisadan lopulla kannatustaan
tanskalaiselle retkikunnalle, joka yritti tunkeutua Grönlannista
käsin pohjoista kohti. Kapteeni Löwenörnin ja luutnantti Egeden piti
sitäpaitsi etsiä Itä-Grönlannin unhotettuja vanhoja siirtokuntia,
joissa arveltiin ehkä vielä säilyneen vanhaa islantilaista
väestökantaa. Retkikunta lähti matkaan v. 1786, mutta tapasi Grönlannin
rannoilla jäätä niin suunnattomasti, ettei se edes päässyt maihin, vaan
palasi tyhjin toimin Islantiin. Sieltä Egede teki toisen yrityksen,
mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän oli Islannissa talvea ja yritti
seuraavana kesänä kolmannen kerran, mutta onnistumatta sen paremmin.
Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla tuli Grönlannin itärantakin
paremmin tunnetuksi. Luonnollista olikin, etteivät nämä yritykset
onnistuneet, sillä Grönlannin itärannikko on ainiaan niin taajain
ahtojäitten saartama, että pääsy sen luo laivalla on erinomaisen
vaikeata ja vaarallista, jäät kun ovat etelää kohti kulkevan merivirran
vaikutuksesta alituisesti kovassa liikkeessä.
Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla lähetettiin muuan
englantilainen laiva jatkamaan Baffinin lahden tutkimista, mutta vaikka
se teki kaksi yritystä, ei se kuitenkaan päässyt kauemmaksi kuin
aikoinaan kuudennentoista vuosisadan purjehtijat.