Pari viikkoa tämän saaren laidassa vietettyään »Resolution» jatkoi

matkaa. Syyskuun 1 p. nähtiin saari, jonka eteläpäässä kohosi korkea

vuori, ja rannikko oli ylt'ympärinsä koralliriuttain vyöttämä. Suurella

vaivalla löydettiin väylä, jota päästiin maihin; Cook aikoi nimittäin

tällä paikalla havaita auringonpimennyksen, jonka piti tapahtua

muutaman päivän kuluttua. Alkuasukkaat katselivat laivaa suurimmalla

ihmetyksellä, ja kaikesta saattoi päättää, ettei oltu ennen moista

kummaa nähty. Cook olikin saaren löytäjä; ja se sai häneltä Uuden

Caledonian nimen. Alussa väestö oli hyvin arkaa, mutta kävi sitten

rohkeammaksi ja toiset lopulta kiipesivät laivaankin. Kaikkein enimmän

he ihmettelivät ampuma-aseita. Kauppatavaroista he enimmän himoitsivat

nauloja ja kangasta, varsinkin punaista. Kahdessa asestetussa

veneessä Cook sitten souti maihin, jossa häntä hiekkarannalla oli

suuri ihmisjoukko vastaanottamassa. Kansa ei osoittanut minkäänlaisia

vihamielisyyden merkkejä, vaan englantilaiset otettiin mitä

ystävällisimmin vastaan. Kapteeni jakoi lahjoja kaikille niille, jotka

hänen oppaansa osoitti mahtimiehiksi. Eräs päälliköistä sitten piti

ihmisjoukolle pitkän juhlallisen puheen, ja heti kun hän oli päättänyt,

puhui toinen. Kansa kuunteli kunnioittavana ja osoitti pään nyökkäyksin

ja kurkkuäänin hyväksymistään. Eräästä toisesta rannikkokylästä saatiin

hyvää vettä. Kylän ympärille oli istutettu sokeriruokoa, banaaneja,

jamsia ja muita ravintokasveja. Kuultiinpa kukonkin kiekuvan, vaikk'ei

itse lintua nähty. Forster ampui sorsan, ja laukaus säikähdytti kovasti

alkuasukkaita. Maalle rakennettiin observatorio ja auringonpimennys

saatiin hyvällä menestyksellä havaituksi. Sekä Cook että Forster

sairastuivat sitten ankarasti maistettuaan hiukkasen myrkyllistä

kalaa, jota onneksi ei ennätetty kaikkea paistaa. Cook menetti painon

arvostelemiskyvyn, niin että höyhen ja vesikannu hänestä painoivat

yhtä paljon. Sika, joka oli kalan sisukset syönyt, tavattiin aamulla

kuolleena. Laivalle tullessaan alkuasukkaat paikalla merkkien avulla

ilmaisivat, ettei sitä kalaa pitänyt syödä, vaikkeivät he laivan

kirjurin ostaessa kalaa virkkaneet mitään.

Uusi Caledonia on n.s. Korallimeren suurin saari. Se on vuorinen ja

jonkun verran karumpi kuin yleiseen troopilliset maat. Kasvisto on

läheistä sukua Australian mannermaan kasvistolle, eläimistö tavattoman

lajiköyhä, varsinkin nisäkkäihin nähden. Ei edes koiraa eikä sikaa

ollut tällä saarella. Lintuja sitävastoin oli runsaasti, muun muassa

viehättävän kauniita kanalintuja. Asukkaat ovat papuoita, samoin

kuin Uusien Hebridienkin, mutta ystävällistä ja rehellistä kansaa,

samalla myös toimitarmoista ja kookasta. Parrankasvu oli hyvä, hiukset

villaiset ja kähärät. He hoitivat tukkaansa ja partaansa pitkällä

puisella kammalla, joka aina oli miehen mukana, tukkaan korvan taa

pistettynä kuin parturilla. Majat olivat puolipyöreitä kekoja,

veneet samanlaatuisia kuin Seurasaarienkin, mutta paljon kömpelömmin

valmistettuja.

Cook seuraili sitten Uuden Caledonian rantaa, vaikka purjehdus

koralliriuttain vuoksi oli hyvin vaarallista. Lopulta hän luopui saaren

enemmästä tutkimisesta ja käänsi taas keulan viileämmille vesille,

kohti Uutta Seelantia. Matkalla löydettiin yksinäinen kallioinen

Norfolk-saari. Se kohoaa tavattoman jyrkin syrjin hiekkamatalikosta,

jonka aallot ovat vähitellen rakentaneet kalliota uurtaen. Saari oli

aivan asumaton ja »Resolutionista» maihin soutanut vene epäilemättä

toi sille ensimmäiset ihmiset. Puita sillä kuitenkin kasvoi ja paljon

pienempiä kasveja, Uuden Seelannin kuulua pellavaakin. Norfolk-mänty,

joka on mitä arvokkain laivanrakennuspuu — se kuuluu araukarioihin —

kasvoi saarella valtavan suureksi. Maalintuja oli sekä kyyhkysiä että

papukaijoja ja merilintuja suunnattoman paljon. Saarelta otettiin

vettä ja monenlaisia luonnonvarassa kasvavia vihanneksia, jotka olivat

tervetulleita keripukkia vastaan. Myöhemmin saari sai valkoisia

asukkaita ja on nyt tärkeä kaabeliasema. Norfolk-saarelta Cook ohjasi

Uuteen Seelantiin, viettääkseen molempien saarien välisessä salmessa

muutamia päiviä. Täällä saatiin alkuasukkailta kuulla, että »Adventure»

oli käynyt vanhalla yhtymäkohdalla Cookin jälkeen, mutta se oli jo

aikoja sitten purjehtinut tiehensä. Mutta kamalasta onnettomuudesta,,

joka »Adventurea» oli kohdannut, alkuasukkaat eivät virkkaneet mitään.

Etelä-Jäämeri.

Cook laski nyt etelää kohti Hoornin leveyspiirille saakka ja sitten

suoraan itää kohti Tulimaan länsirannalle. Matkalla ei nähty

ensimmäistäkään maata, ja siten oli hävinnyt viimeinen toivokin, että

Tyynessä meressä olisi 50:imen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilla

maata. Kap Hoornin ohi päästyään Cook jatkoi samaa suuntaa itää

kohti poikki Atlantinmeren eteläosankin ja löysi sieltä nuo- synkät,

maajäätiköiden kattamat saaret, jotka siellä ovat etelänapamaailman

hyisinä etuvartijoina, Etelä-Georgian ja Sandwich-saaret. Jos Cook

olisi Kap Hoornin kohdalta ohjannut vähän kauemmaksi etelää kohti, niin

hän olisi kuin olisikin vihdoin tavannut etsimänsä Antarktika-mantereen

pohjoisimman niemen; mutta sen löytäminen jäi toisiin aikoihin.

Cook ei kuitenkaan pitänyt mahdottomana, ettei vielä kauempana etelässä

olisi mannerta, ja päätteli ihmeellisten suoratahoisten jäävuorien

lohjenneen suuresta maajäätiköstä. Mutta jos noiden ainaisten

jäävuorien ja ajojäitten takana tosiaan oli maa, niin oli se muka

tuomittu pysymään ainian tuntemattomana. Retkensä yleisvaikutuksen

hän lausuu julki seuraavin sanoin: »Paksuja sumuja, lumimyrskyjä,

ankaraa pakkasta ja kaikenlaisia muita vastuksia, jotka suinkin voivat

tehdä purjehtimisen vaaralliseksi, kaikkea sitä täällä on, ja näiden

vaarain kammottavuutta suuressa määrin lisää maan sanomattoman jylhä

ulkomuoto. Se on maata, jonka luonto on ainiaksi tuominnut jäämään

osattomaksi auringon lämmityksestä ja lepäämään ikuisen lumen ja

jään alle haudattuna. Ne satamat, joita ehkä on tällä rannalla, ovat

äärettömän vahvan jäätyneen lumikerroksen täyttämät, ja vaikka joku

niistä olisikin siksi avoin, että se saattaisi houkutella purjehtijaa,

niin olisi aina tarjona se vaara, että laiva jäisi sinne ikipäiviksi

jääsalpain taa, taikka ehkä vasta jäävuoren sisään jäätyneenä pääsisi

avovedelle.»

Kapmaan kohdalla »Resolutionin» kokka vihdoinkin käännettiin pohjoista

kohti ja Cook kävi Pöytälahteen ankkuriin 21 p. maalisk. 1774. Siellä

saatiin kuulla, että »Adventure» jo vuotta aikaisemmin oli palannut,

menetettyään Uudessa Seelannissa kokonaisen venekunnan, jonka asukkaat

olivat, salakavalasti kimppuun käyden, murhanneet ja syöneet.

»Adventuren» seikkailu.

»Adventure» oli »Resolutionista» kovassa myrskyssä erottuaan

harhaillut niin kauan sinne tänne, ettei se enää joutunut Cookia

tapaamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Se tapasi kuitenkin sanoman,

jonka Cook oli sitä varten sinne jättänyt. Joulukuun 16 p. Furneaux

lähetti ison veneensä rantaan etsimään syötäviä vihanneksia, mutta

vene ei enää palannutkaan takaisin. Lähetettiin toinen vene etsimään

kadonneita, ja tämä toi mukanaan kauhun sanoman. Venekunnan johtaja

oli tarkkaan etsinyt rannan ja käynyt alkuasukkaitten majoissakin

löytämättä ensin mitään jälkiä kadonneista, taikka saamatta heistä

mitään tietoa maanasukkailta. Mutta vihdoin hän eräästä mutkasta keksi

hyvin suuren kaksoisveneen, ja kun se tutkittiin, niin löydettiin

siitä kadonneen veneen rautaosia, ynnä siinä olleitten merimiesten

jalkineita. Ja maalta löydettiin parikymmentä peitettyä koppaa,

joista toisissa oli paistettua lihaa ja eräänlaista sananjalkaa, jota

maanasukkaat käyttivät leipänä. Lihaa epäiltiin ihmislihaksi ja lopulta

löydettiin käsi, jossa oli erään merimiehen nimikirjaimet. Samalla

huomattiin eräällä kukkulalla korkea savupatsas, ja kun sitä epäiltiin

alkuasukkaitten sotamerkiksi, niin kiirehdittiin takaisin veneihin ja

lähdettiin pois. Toisessa lahdessa tavattiin paljon ihmisiä veneineen,

ja taempana metsässä oli vielä paljon enemmän. Nämä jotain huutelivat,

mutta merimiehet eivät voineet ymmärtää, mitä se oli. Hyvällä syyllä

epäillen näitä ihmisiä tuhotyön tekijöiksi merimiehet, sydän täynnään

vihaa ja inhoa, ampuivat joukkoon yhteislaukauksia, niin kauan kuin

ainoakaan oli kantomatkan päässä, ja pakottivat heidät peräytymään

metsään. Kaksi hyvin kookasta miestä ei väistynyt, ennenkuin kaikki

muut olivat paenneet. Vasta sitten hekin lähtivät, mutta toinen

samassa sai luodin ja kaatui. Merimiehet nousivat nyt maalle ja

löysivät pian yhä uusia tähteitä kadonneista tovereistaan. Löydettiin

sekin paikka, jossa teurastus oli tapahtunut, ja siinä oli sekaisin

tuhottuja päitä, keuhkoja ja sydämiä, ja vähän kauempana koirat

tappelivat sisälmyksistä. Mutta samalla alkoi metsästä kuulua ääniä,

jotka osoittivat alkuasukkaitten jälleen kokoontuvan, ja merimiesten

täytyi kiireisesti paeta veneihinsä. Ennenkuin he rannasta lähtivät,

he kuitenkin tuhosivat alkuasukkaitten veneet, etteivät nämä päässeet

takaa ajamaan. Pimeän tultua soudettiin takaisin laivaan ja upotettiin

sitten juhlallisesti kaksi kättä ja yksi pää, kaikki mitä oli saatu

vainajista pelastetuksi' Miten hyökkäys oikeastaan oli tapahtunut,

selvisi vasta myöhemmin.

»Adventure» tämän seikkailun jälkeen purjehti suoraa päätä Kap oornin

ympäri Hyväntoivonniemelle ja palasi Englantiin paljoa ennen Cookia.

»Resolution» kävi heinäk. 30 p. ankkuriin Spitheadin satamaan, oltuaan

matkalla kolme vuotta.

Näin päättyi retki, joka on kaikkien aikain löytöretkistä tärkeimpiä.

Ainoastaan yhden miehen Cook oli menettänyt sairauden kautta niinä

kolmena vuotena, jotka oli matkalla oltu, ja tämä erinomainen

huolenpito väestön terveydentilasta olikin päävaikuttimia matkan

menestymiseen.

Cookin halpa syntyperä epäilemättä oli syynä siihen, etteivät hänen

erinomaiset ansionsa saaneet likimainkaan niin suurta tunnustusta,

kuin ne olisivat ansainneet. Hänet kuitenkin nyt ylennettiin täydeksi

laivastokapteeniksi ja nimitettiin Greenwichin merimiessairaalan

kuvernööriksi. Sitäpaitsi Royal Society, Englannin tiedeseura, valitsi

hänet jäsenekseen ja antoi hänelle Copleyn kultamitalin.

Omai.

Furneaux oli tuonut mukanaan Englantiin tahitilaisen Omain, ensimmäisen

polynesialaisen, mitä maanosaamme on saapunut. Kertomukset Tyynen meren

paratiisista olivat jo herättäneet suurta huomiota ja virittäneet

ihmisten mielikuvituksen, ja Omai senvuoksi oli päivän sankarina

Lontoossa.

Korkeimpiinkin seurapiireihin hänet otettiin vastaan ja hän sai

olla läsnä loistavissa juhlissa. Odottamattoman nopeaan hän oppi

eurooppalaiset seurustelutavat, eikä hämmästynyt, vaikka hänet

hovissakin esiteltiin. Eurooppalaiset huvitukset häntä erinomaisesti

miellyttivät. Hän osoitti muutenkin hyvää älyä ja oppi esim. jotenkin

hyvin shakkia pelaamaan. Mutta tietysti hän niin paljon uutta

nähdessään kiintyi vain ulkonaisuuksiin. Paljon hän sai lahjoja ja

vielä enemmän hän pyysi. Kaikkein palavimmin hän halusi posetiivia,

sähkökonetta, teräspaitaa ja ritarivarustuksia. Kaksi vuotta

Englannissa oleskeltuaan hän palasi Cookin kanssa v. 1776 kotimaahansa.

Cookin kolmas retki..

Cookin toinen retki oli selvittänyt, että vaikka etelänavan seuduilla

olisikin ollut maata, niin ei se maa kuitenkaan kylmyytensä ja

jäisyytensä vuoksi milloinkaan kelpaisi asuttavaksi, ja kun tämä

tuli tiedoksi, niin halu jatkaa löytöjä sillä suunnalla laimeni.

Mutta Cook ei silti saanut jäädä kauaksikaan aikaa joutilaaksi. Kaksi

niin onnistunutta suuriarvoista retkeä kehoitti empimättä jatkamaan

työtä. Tyynen meren pohjoisosissa oli vielä rantoja, jotka kaipasivat

tarkempaa tutkimista, vaikka venäläiset olivatkin osapuilleen

selvitelleet Koillis-Aasian maantieteelliset olot ja kulkeneet meren

poikki Alaskaankin. Tyynen meren pohjoisosiin Englannin hallitus nyt

päätti lähettää Cookin siinä toivossa, että hänen taitonsa ja tarmonsa

kautta ehkä luoteisväyläkin vihdoin löydettäisiin. Hänelle varustettiin

jälleen kaksi laivaa, »Resolution» ja »Diseovery» ja jälkimmäisen

johto uskottiin kapteeni Clerkelle, joka oli ollut ennen sekä Byronin

että Cookin mukana Tyynellä merellä. Luonnontutkimisen ynnä kansain

tapain ja kielten muistiin kirjoittamisen sai toimekseen »Resolutionin»

lääkäri Anderson. Retkikunnan keralla palasi kotimaahansa Omai,

josta jälleen oli matkalla paljon apua tuntemattomiin saariin

poikettaessa. Mukaan otettiin monenlaisia kotieläimiä Polynesian köyhän

kotieläimistön kartuttamiseksi.

Cook purjehti Plymouthista 12 p. heinäk. 1776. Hän päätti jälleen

valita Tahitin keskusasemakseen ja purjehti sinne Hyväntoivonniemen,

Kerguelen saaren ja Uuden Seelannin kautta. Tällä kerralla viivyttiin

joku aika Tasmaniassa ja tutustuttiin sen alkuasukkaihin, jotka olivat

toista rotua kuin Australian ja kaikesta päättäen vielä alkuperäisempää.

Tasmanian alkuasukkaat.

He olivat keskuläntiä, hyvin tummia, tukka villainen kuin neekerin,

mutta kasvot jotenkin miellyttävät. He eivät olleet milläänkään

kirveistä, puukoista eivätkä ongenkoukuista, vaikka tahitilaiset

paikalla olivat älynneet niitten arvon. Miehet olivat melkein

alasti, naisilla oli kengurunvuota harteillaan, toinen lanteillaan.

Vaimot, varsinkin vanhemmat, olivat tavattoman rumia. Englantilaiset

retkeilivät saaren sisäosiinkin ja ampuivat eräästä lammesta paljon

sorsia. Tämä seikka, että he laukauksella saattoivat pitkän matkan

päästä saada runsaat saaliit, tämä se vasta tasmanialaisia hämmästytti,

ja he paikalla vaativat itselleen osaa saaliista. Kotieläimet, joita

oli Euroopasta mukaan otettu lahjoiksi Tyynen meren saarelaisille,

vietiin maihin — ne mitä oli myrskyisen matkan jälkeen elossa — ja

saaren oivallisilla laitumilla ne nopeaan virkistyivät. Lähemmin

saarelaisiin tutustuttua heidät huomattiin sangen miellyttäväksi

roduksi, lempeiksi ja samalla iloisiksi, mutta keskenään he siitä

huolimatta kävivät alituisia sotia. Heidän asumuksensa, veneensä ja

kaikki pyynti- ja työaseensa olivat kaikkein alkuperäisintä mallia,

jonka vuoksi retkeläiset luulivat heitä paljoa huonompilahjaisiksi kuin

he todella olivatkaan. Tämä omituinen vähälukuinen rotu, joka oli ehkä

Australian vanhinta alkuväestöä, kuoli sitten: nopeaan sukupuuttoon. V.

1815 oli heitä jäljellä joku tuhatkunta ja viimeinen kuoli v. 1876.

Kansatieteelle tämä rotu kuitenkin on sangen tärkeä, ja senvuoksi on

huolellisesti koottu kaikki tiedot, mitä heistä on jälkimaailmalle

säilynyt. A.H. Keane heistä kirjoittaa: »Tasmanian alkuasukkaat

olivat vielä alemmalla kehityskannalla kuin australialaiset. He

elivät hajanaisina parvina, ilman perinnöllisiä päälliköitä ja ilman

minkäänlaista yhteiskunnallista järjestystä. Heidän lukumääränsä ei

liene ollut pariatuhatta suurempi. Ja tämäkin vähälukuinen kansa

puhui monta murretta, joista ei tiedetä, olivatko ne edes samaa

alkujuurta. Sibilanttien puutteen puolesta nämä kielet olivat

samanlaisia kuin Australiankin, mutta rakenteeltaan vielä kömpelömpiä

ja niin epätäydellisiä, ettei lauseen rakentamiseksi ollut edes varmaa

sanajärjestystä, vaan ilmaistiin äänenpainolla ja eleillä semmoisia

ajatusvivahduksia, joita varten meillä on moodit, taivutukset ja

luvut. Abstraktiset puheenparret olivat harvinaisia. Heillä oli eri

nimi jokaista eri kumipuuta varten ja muitakin puulajeja varten, mutta

yleistä »puu» sanaa puuttui. Ei myöskään ollut senkaltaisia laatusanoja

kuin »kova», »pehmeä», »lämmin», »kylmä», »pitkä», »pyöreä» »lyhyt»

j.n.e. Jos tahdottiin kovuutta ilmaista, niin sanottiin »niinkuin

kivi», jos pyöreyttä, »niinkuin kuu», j.n.e. Ja tavallisesti vielä

jollain liikkeellä ilmaistiin, mitä sanalla tarkoitettiin.

»Vaikka he kuljettivat mukanaan kekäleitä, niin ei silti ole varmaa,

osasivatko he tehdä tulta hankaamalla taikka muullakaan tavalla. Mutta

he muistivat ajan, jolloin ei tulta ollut ensinkään, kunnes kaksi

mustaa miestä oli sitä heitellyt ympärilleen niinkuin tähtiä korkealta

mäeltä. Kansa oli säikähtänyt ja juossut pois, mutta palannut sitten

takaisin ja tehnyt puista tulen, eikä sen koommin ollut kadonnut maasta

tuli. Nuo mustat miehet ovat nyt pilvissä, mutta selkeinä öinä he

näkyvät tähtinä. Ja he toivat tasmanialaisten esi-isille tulen.

»Tasmanialaisilla ei ollut juuri minkäänlaisia aseita, ei

australialaisten bumerankia eikä heittokeppiä, ei kilpeä. Heillä

ei ollut muuta kuin waddy-nuija ja kahta lajia hyvin huonotekoisia

puukeihäitä, joitten kärki oli tulessa karkaistu. Kun niissä ei ollut

kivi- eikä luukärkeä, niin ne oikeastaan olivat vielä huonompia

aseita kuin vanhemman kivikauden aseet, joissa oli sangen tehokkaat

piikiviterät.

»Tasmanian asukkaat söivät liskoja, käärmeitä, toukkia ja matoja, kun

ei saatu opossumia, wombattia, kengurua, lintuja ja kaloja, he söivät

juuria, siemeniä ja hedelmiä, mutta eivät ihmislihaa, eivät ainakaan

tavallisissa oloissa, Samoin kuin bushmanit hekin söivät suunnattoman

paljon, milloin saivat. Veneet olivat puun kuoresta ja sangen hatarat,

ja niitten ohella käytettiin samanlaisia lauttoja kuin Torres-salmessa.

Mutta vakinaisia asumuksia heillä ei ollut, tuulta vastaan rakennettiin

oksista ja saloista kaarevia suojuksia. Missä sopi, he asustivat

luolissa ja rotkoissa taikka maakuopissa ja kuruissa. Miehet kulkivat

aivan alasti, naisilla oli vähän nahkoja pukiminaan. Koristamista

varten ruumista maalailtiin punakeltaisella, hiilellä ja grafiitilla ja

toisilla oli simpukankuorista koottu kaulakoriste.»

Cook ja myöhemmätkin purjehtijat huomasivat heidät hyvin ystävälliseksi

ja hyvänluontoiseksi kansaksi, joka ei osoittanut minkäänlaisia

vihamielisyyden oireita. Semmoiset julmat kidutukset ja typistykset,

jotka ovat australialaisten kesken yleisiä, olivat Tasmanian

alkuasukkaille tuntemattomia, mutta syynä siihen epäilemättä oli se

seikka, etteivät he vielä olleet kohonneet alkuperäiseltä perhekannalta

heimojärjestyksen kehittyneemmälle kannalle, jolloin yksityisellä on

velvollisuuksia ei ainoastaan perhettä, vaan yhteiskuntaakin kohtaan,

ja jolloin yleensä asukkaitten elämä käy paljoa rikkaammaksi ja

monimutkaisemmaksi.

Kun valkoinen rotu alkoi vallata Tasmaniaa siihen pysyvästi

asettuakseen, niin muuttui alkuasukkaitten mielenlaatu. Heidän täytyi

ruveta taistelemaan olemassaolonsa puolesta uudisasukkaita vastaan,

jotka kuuluivat eurooppalaisen yhteiskunnan raaimpiin luokkiin ja

vainosivat mustia alkuasukkaita julmemmin kuin metsän eläimiä. Silloin

tasmanialaisetkin karkenivat ja julmistuivat, eivätkä kammonneet mitään

hirmutyötä itseään puolustaessaan. Mutta heidän taistelunsa oli alun

pitäen toivotonta sekä pienen luvun että huonojen aseitten vuoksi.

Cook oli yhä vielä siinä käsityksessä, että Tasmania oli Australian

eteläisin niemimaa. Salmi, joka sen mannermaasta erottaa, jäi myöhemmän

purjehtijan löydettäväksi.

Uudessa Seelannissa.

Tasmaniasta tammikuun lopulla lähdettyään Cook ohjasi Uuteen

Seelantiin, jonka ranta 16 p. helmikuuta tuli näkyviin, ja laski

ankkuriin molempia saaria erottavaan salmeen. Alkuasukkaat eivät

tahtoneet uskaltaa alussa ryhtyä englantilaisten kanssa minkäänlaisiin

tekemisiin, he kun luultavasti pelkäsivät kostoa »Adventuren» miesten

murhasta. Cook antoi kuitenkin pystyttää maalle teltat toimittaakseen

tähtitieteellisiä mittauksia, ja alkuasukkaat, huomatessaan valkoisten

rauhalliset aikeet, kävivät nyt rohkeammiksi ja rakensivat tuota

pikaa majoja heidän leirinsä viereen. Toiset toivat saaren sisäosista

kaupan kaloja ja vaimoja, mutta eivät kumpaisetkaan kelvanneet

merimiehille, joitten tuoreessa muistissa oli »Adventuren» miesten

surkea kohtalo tällä samalla rannalla. Eräs Kahura-niminen päällikkö

oli väkivaltaisuutensa vuoksi alkuasukkaitten kesken vihattu, jonka

vuoksi he yllyttivät valkoisia häntä vastaan ilmaisemalla, että hän

juuri oli johtanut hyökkäystä surmattua venekuntaa vastaan. Samalla

saatiin heidän kertomuksensa tapauksesta, ja se luultavasti oli oikea.

Muuan venekunnan miehistä oli ostanut saarelaisilta kivikirveen, mutta

ei ollutkaan antanut siitä hintaa, jonka vuoksi saarelainen otti

häneltä väkisin leipää ja kalaa, joita tämä oli ruokaeräkseen saanut.

Siitä syntyi tappelu, ja merimiehet ampuivat kaksi pyssynlaukausta,

jotka kaatoivat kaksi saarelaista. Maorit silloin hyökkäsivät heidän

kimppuunsa niin ylivoimaisina, etteivät nämä edes ehtineet kolmatta

laukausta ampua, vaan kaikki saivat surmansa. Cook ei kuitenkaan tehnyt

Kahuralle mitään, ehkä siitä syystä, että hänelle annettu esitys

saattoi olla valheellinen, keskenäistä kostoa varten keksitty, ja koska

hän tahtoi kaikin mokomin saada hyvän sovun aikaan. Maorit koettivat

saada hänen apuaan naapurikyliä vastaan, mutta kaikki tämmöiset pyynnöt

hän tietysti hylkäsi. Toisin olisivat portugalilaiset ja espanjalaiset

menetelleet, kuten Magalhãesin esimerkki osoitti.

Omai pyysi saada ottaa Uudesta Seelannista jonkun miehen kanssaan

kotimaahansa. Taweiharua-niminen 18-vuotias nuorukainen suostui

lähtemään hänen kanssaan, ja eräs kymmenvuotias poika, Kokoa nimeltään,

yhtyi hänen seuraansa. Vanhemmat eivät vastustaneet kummankaan

matkaa, vaikka Cook sanoi, että he tuskin milloinkaan palaisivat.

Kokoan isä päinvastoin mielihyvällä toi poikansa laivaan ja riisui

häneltä kaikki vaatteet, sillä ne olivat hänelle arvokkaammat kuin

poika, josta hän aivan välinpitämättömänä erosi. Matkaan lähdettäessä

molemmat maori-nuorukaiset jonkun aikaa itkivät taivaanrannan alle

painuvaa kotimaataan, mutta pian he tottuivat kohtaloonsa. Heiltä

saatiin kaikenlaisia tietoja Uuden Seelannin oloista. Maorien sanottiin

elävän ainaisessa pelossa, että heidät tapettaisiin ja syötäisiin,

koska saarella vallitsi ainainen sotatila. Riidat, joita sattui

yksityisten, kyläin tai kokonaisten heimojen kesken, kaikki asekäsin

ratkaistiin. Ja kaadettu aina syötiin. Yleisen luulon mukaan joutuivat

syödyt kuoleman jälkeen ikuiseen tuleen, jotavastoin semmoiset, jotka

kuolivat luonnollisen kuoleman, taikka joitten ruumiit pelastettiin

surmaajain käsistä, pääsivät jumalten asuntoihin. Siitä syystä

jokaisella maorilla oli kahdenkertainen syy varoa, ettei hän joutunut

vihollisensa hampaihin. Maorit valmistivat aseensa suurimmalla huolella

ja harjoitelivat alituiseen niitten käytäntöä. Hyökkäykseen käydessään

he aloittivat hurjan sotalaulun, pitäen tarkkaa tahtia, vaikka nuotti

olikin miten sattui. Kuta enemmän he kiljuivat, sitä enemmän kiihtyi

heidän kiukkunsa, ja tappelu oli sen mukaan säälimätön ja verinen.

Ennenkuin vastustaja vielä oli ennättänyt henkeänsä heittää, hänet

hakattiin kappaleiksi ja lihattiin syötäväksi.

Atiu.

Retkikunta saapui tämän jälkeen Herveyn eli Cookin saaristoon, jonka

asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitinkin, vaikka Hervey-saariston

asukkaat sotaisen ulkomuotonsa vuoksi paljoa enemmän muistuttivat

seelantilaisia. Atiu-saarella käytiin maissa ja kolme kuningasta

toinen toisensa jälkeen kutsui valkoiset vieraat puheilleen. Viimeisen

majan edustalla kaksikymmentä nuorta neitoa karkeloi vieraitten

kunniaksi, säestäen liikkeitään pitkäveteisellä laululla. Omai oli

kaiken aikaa tulkkina, niin että saarelaisten kanssa voitiin vapaasti

keskustella. Englantilaiset, joiden tuoreessa muistossa Uuden Seelannin

asukkaitten julmuus ja murhanhimo olivat, kiiruhtivat kuitenkin

takaisin laivaan, vaikka heidän pelkonsa lienee ollut aiheeton. Kun

Omai atiulaisilta kysyi, söivätkö he ihmislihaa, niin he sen jyrkästi

kielsivät ilmeisin inhon elein. Englantilaiset tosin kesken pitoja

kammolla katselivat, kuinka lähelle kaivettuun kuoppaan kivien päälle

rakennettiin tuli, aivan samoin kuin Uudessa Seelannissa ihmisiä

paistettaessa, mutta tulella paistettiinkin sika juhlaruoaksi. Kun

englantilaiset eivät jaksaneet viipyä niin kauan, että olisivat

aterian nauttineet, kantoivat saarelaiset sen heidän mukanaan

veneeseen. Atiun miehet muutoin näyttivät urheilta ja naiset kauniilta,

varsinkin päällikön nuori tytär, jonka sulous ja ujous kokonaan voitti

valkoisten vieraitten suosion. Omai heille kertoi Englannin mahtavista

kaupungeista, laivoista ja ampuma-aseista, mutta atiulaiset luulivat

hänen laskettelevan valheita. Heille oli aivan käsittämätöntä, miten

semmoisilla neuvoilla voitaisiin tappaa. Omai silloin kaatoi maahan

ruutia, jota hänellä oli taskussaan, pani muutamia patruunoja ja

sytytti kekäleellä. Pamaus ja savun pöllähdys herättivät läsnäolevissa

niin suurta hämmästystä ja kauhua, etteivät he enää vähääkään epäilleet

Omain juttuja. Omai tapasi Atiussa kolme tahitilaista, jotka tuuli

oli ajanut merelle ja puolikuolleina kantanut tälle saarelle. Heidän

tovereistaan oli seitsemäntoista kuollut nälkään. Haaksirikkoiset

olivat niin tyytyväisiä Atiun asukkaitten ystävälliseen kohteluun,

ettei ketään heistä haluttanut palata Tahitiin, vaikka Cook tarjosi

vapaata matkaa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka etäisetkin Tyynen

meren saaret ovat voineet sattumain kautta saada asukkaansa. Polveten

sitten pohjoista kohti Cook jonkun aikaa tutki v. 1774 löydettyä

Palmerston-saaristoa ja sieltä erottuaan Tonga-ryhmää, löytäen useita

saaria. Tongatabussa havaittiin helmik. 5 p. auringonpimennys. Tonga-

eli Ystävyyssaarilla viivyttiin kaikkiaan kolmisen kuukautta ja oltiin

kaiken aikaa mitä parhaissa väleissä alkuasukkaitten kanssa.

Tonga-saaristossa.

Cook toivoi sieltä saavansa runsaammin vettä ja ruokatavaroita.

Jo uloimmilla pienillä saarilla laivain luo kokoontuikin veneitä,

jotka toivat hedelmiä, juuria ja heiniä elukoille, sikoja ja kanoja

teurastettaviksi. Anamuka-nimisen saaren sivuun laskettiin ankkuriin.

Saaren päällikkö otti vieraat ystävällisesti vastaan ja hankki heille

runsaasti kaikenlaisia ruokatavaroita. Hevoset ja muut kotieläimet

vietiin laivoista maihin virkistymään, ja veres laidun nopeaan

palauttikin niiden voimat. Eräs päälliköistä piti kansalle puheen,

jossa hän kehoitti tuomaan vieraille kaikenlaisia maan tuotteita, ja

puheella oli mitä paras vaikutus.

Toukokuun ensi viikolla saapui Anamukaan Tongatabusta, saariston

suurimmasta maasta, Finau-niminen mies, joka esiteltiin Cookille

koko saariston kuninkaana. Ja kun saarelaiset häntä kovin nöyrästi

kumartelivat, niin Cook uskoi. Finau oli vieraille sangen suosiollinen,

auttoi heitä kaikin tavoin ja sai muun muassa aikaan sen, että

merimiehiltä varastettu kirves tuotiin takaisin. Anamukalaiset

olivatkin ovelia varkaita ja jotkut päälliköistäkin puhalsivat

esineitä, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kun eivät raipat

auttaneet, niin kapteeni Clerke keksi keinon ajelluttaa laivan

parturilla varkaitten pää aivan paljaaksi, jotta he joutuivat

maanmiestensä pilkan alaiseksi, ja tämä se tehosi paremminkin.

Toukokuun puolivälissä laivat purjehtivat pohjoista kohti

Hapai-nimiseen saareen, jota Finau oli kehunut kaikin puolin

rikkaaksi ja hyvin varustetuksi, ja hän lähti itse mukaan. Hapai oli

siihen saakka kokonaan tuntematon ja Cook senkin vuoksi mielellään

suostui poikkeukseen, vaikka hänen aikomuksensa olikin ollut lähteä

Tongatabuun. Tuskin laivat olivat käyneet Hapain luona ankkuriin, kun

alkuasukkaita kokoontui niihin tuoden kaikenlaisia ruokatavaroita

kaupan. Cook lähti Omain ja Finaun kanssa maihin, jossa häntä varten jo

oli rakennettu aivan rantaan erikoinen maja, ja siihen tulivat kaikki

päälliköt häntä tervehtimään. Kysyttiin, kauanko hän aikoi saarella

viipyä ja mikä oikeastaan oli matkan tarkoitus. Kun Cookin vastaukset

tyydyttivät, niin piti taas muuan päälliköistä Finaun kuiskausten

mukaan kansalle puheen, kehoittaen kaikkia, sekä nuoria että vanhoja,

pitämään Cookia ystävänään, joka aikoi heidän luonaan viipyä muutamia

päiviä. Hän kielsi heitä varastamasta vierailta heidän saarella

viipyessään ja muutoinkaan millään tavalla heitä häiritsemästä, ja

lopuksi hän kehoitti heitä tuomaan laivoille sikoja, kanoja, hedelmiä

ja kaikenlaisia tavaroita, joista he saisivat hinnaksi semmoisia

tavaroita, joita hän luetteli. Englantilaisille hän sitten hienosti

huomautti, että heidän olisi paras antaa päälliköille joitakuita

lahjoja, ja tätä kehoitusta he tietenkin mitä auliimmin noudattivat.

Hapain juhlat.

Kun Cook toisena päivänä meni maihin, niin kokoontui rannalle hyvin

suuri ihmisjoukko. Sitten lähestyi satakunta saarelaista, kantaen

jamsijuuria, leipäpuun hedelmiä, banaaneja ja sokeriruokoja, jotka

he latoivat Cookin vasemmalle puolelle kahteen kasaan. Sitten tuli

toinen joukko samanlaisia tavaroita kantaen ja nämä latoivat kasan

hänen oikealle puolelleen. Vasemmanpuolisen kasan luo sidottiin

kaksi sikaa ja kuusi kanaa, oikeanpuolisen kasan luo kuusi sikaa ja

kaksi kilpikonnaa. Kun kaikki nämä runsaat ruokatavarat oli siten

järjestetty, että ne tekivät näkyisimmän vaikutuksen, niin kantajat

sekaantuivat muuhun rahvaaseen, joka seisoi ympärillä suuressa

piirissä. Piiriin astui sitten joukko miehiä, joilla oli kädessään

kookospalmun oksia, ja juhlallisessa jonossa ympäri kuljettuaan he

kahteen osastoon jakautuen istuivat muitten katsojain joukkoon. Pian

kohosi sitten aina mies kummaltakin puolelta, pari toisensa jälkeen,

ja palmunlehtiä ikäänkuin miekkoja käytellen suorittivat keskenään

yhtä monta kaksintaistelua kuin oli pareja. Kutakin kaksintaistelua

kesti, kunnes jompikumpi tunnusti itsensä voitetuksi, taikka hänen

aseensa oli katkennut. Voittaja aina vähäksi aikaa istuutui päällikön

eteen, nousi sitten ylös ja lähti paikoilleen. Samalla vanhat miehet,

jotka toimittivat palkintotuomarien virkaa, antoivat päätöksensä

taistelun tuloksesta ja kansa ilohuudoilla tervehti voittajaa.

Kaksintaisteluitten välihetkillä painittiin ja nyrkkeiltiin, ja

englantilaiset melko lailla hämmästyivät, kun kaksi naistakin astui

piiriin ja nyrkeillään mukiloivat toinen toistaan, ettei paremmasta

väliä. He saivat osakseen samat suosionosoitukset kuin miehetkin.

Kun kisat olivat päättyneet, niin päällikkö julkisesti selitti, että

suuremmat kasat olivat lahja Cookille, pienemmät Omaille. Samalla hän

vakuutti, että vaikka kasat siksi päiväksi siihenkin jätettäisiin,

niin takasi hän, ettei niistä ainoatakaan kookospähkinää katoaisi, ja

niin kävikin. Kun lahjat illalla vietiin laivoihin, niin oli niitä

neljä veneellistä. Tämä lahja oli suurin, mitä Cook vielä oli saanut

keltään Tyynen meren päälliköltä. Hän senvuoksi antoi Finaulle runsaat

vastalahjat ja tapauksen kunniaksi toimitti merisotaväen paraadin,

joka suuresti ihastutti saarelaisia. Finau puolestaan antoi 105 miehen

karkeloida, ja omituisen karkelonsa he suorittivat niin oivalla

täsmällisyydellä ja tottumuksella, että se englantilaisten mielestä

monin verroin voitti heidän omat sotilaalliset liikkeensä. Karkeloa,

joka muistutti vanhoja klassillisia tansseja, säesti kaksi rumpua

ja karkeloivain itsensä esittämä soma soinnukas laulu. Saarelaiset

nähtävästi olivat itse mielestään tämmöisissä harjoituksissa etevämmät

valkoisia. Mutta illalla tuli jälleen valkoisten vuoro. Cook poltatti

laivoissa suuren ilotulituksen, ja rakettien räiske ja aurinkojen

paukkuminen huvittivat saarelaisia sanomattomasti. Mutta he eivät

tahtoneet nytkään jäädä huonommiksi, vaan suorittivat uuden karkelon,

joka oli sangen omituinen ja jota säestivät vielä omituisemmat

soittimet. Nämä olivat paksuja bamburuokoja, metristä kahteen pitkiä,

yläpää avoin, alapää nivelsolmun sulkema. Soittajat kaiken aikaa

takoivat suljettua alapäätä maahan määrätyssä tahdissa ja saivat

siten eripitkillä ruo'oillaan syntymään eri korkeita bassoääniä.

Diskanttia piestiin maahan asetetuista halkaistuista bamburuo'oista,

jotka synnyttivät kirkkaan kiljuvan äänen. Yhdeksän tyttöä esitti

sangen omituisen näytelmän. Keveine balettipukuineen he istahtivat

maahan päällikön majan eteen. Sitten astui piiristä mies, joka alkoi

nyrkeillään takoa impiä selkään, vuoron perään kutakin. Mutta kun hän

oli neljännen tytön luo päässyt, niin hän kävi niin hävyttömäksi,

että piiristä astui toinen mies, joka antoi hänelle kalloon iskun

moisen, että hän näköjään pyörtyneenä käpertyi maahan. Ja eräs toinen

takoi sitten muita impiä selkään, kunnes kaikki olivat saaneet.

Englantilaiset eivät olleet oikein selvillä siitä, oliko tämä kaikki

näytelmää, vai oliko osa täyttä totta. Näin koputeltu balettiseura

sitten tanssi.

Cook kävi sitten saaren sisäosassa ja näki, että se oli hyvin

viljelty. Samana päivänä kävi hänen vieraanaan Latuliboula, jonka hän

edellisellä matkallaan oli tullut tuntemaan Tongatabun päälliköksi, ja

Cook huomasi nyt, että viekas Finau oli häntä pettänyt ja ettei hän

ollutkaan saariston kuningas, kuten oli väittänyt. Tämä ei kuitenkaan

estänyt hyvää suhdetta edelleenkin jatkumasta, ja Finau lupasi

hankkia englantilaisille runsaat veneelliset ruokatavaroita Wawaonkin

saarelta, jonne hän ei kuitenkaan tahtonut heitä seurakseen. Cookin

odotellessa hänen paluutaan saapui laivalle vieraaksi hyvin lihava

mies, Poulaho nimeltään, ja hänkin sanoi olevansa Tonga-saariston

kuningas. Poulahokin, kolmas tämän arvoinen mies, johon oli tutustuttu,

oli hyvin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja samat juhlat uudistuivat.

Finau vihdoin monen päivän kuluttua palasi matkaltaan, mutta ilman

minkäänlaisia varastoja; ne muka olivat veneineen päivineen ja

miehineenkin joutuneet myrskyssä aaltojen saaliiksi. Muilta saatiin

kuitenkin kuulla, että Finau lasketteli omiaan, arvatenkin siinä

toivossa, että englantilaiset tyhjästä maksaisivat hänelle hyvän

vahingonkorvauksen. Poulaholta kuultiin, ettei hän ollut kuningaskaan.

Poulahon läsnäollessa Finau ei edes uskaltanut syödä eikä juoda, niin

alhainen hänen yhteiskunnallinen asemansa todellisuudessa oli.

Tongatabussa.

Hän seurasi kuitenkin Cookin mukana Tongatabuun, kun retkeilijät

kesäkuun toisella viikolla lähtivät matkaan. 15 maanasukasten

kaksineuvoista purjevenettä seurasi mukaan matkalle, ja ne purjehtivat

niin hyvin, että jättivät suuret laivat jälkeensä. Kuningas Poulaho

oli jo edeltäkäsin sinne lähtenyt ja oli nyt rannalla Cookia

vastaanottamassa. Vieraita varten oli rakennettu metsään sievä maja,

ja Cook päätti viipyä saarella jonkun ajan. Eläimet tuotiin maihin,

teltat pystytettiin, osasto merisotamiehiä upseereineen komennettiin

maihin vartijoiksi. Vähän matkan päähän rakennettiin observatorio. Joka

puolelta alkoi sitten saapua saarelaisia, jotka toivat tuotteitaan

kaupan, ja aseman ympärille syntyi oikeat markkinat. Laivoissa oli niin

paljon kävijöitä, että kannella tuskin pääsi kääntymään. Cook kutsui

päälliköt pitoihin laivaan, mutta eurooppalaiset ruoat eivät heille

maittaneet likimainkaan niin hyvin kuin viinit. Näistä he ilostuivat

samoin kuin eurooppalaisetkin. Ystävyyssaarten asukkaat muutoin

pitivät liiaksikin juovuttavista juomista, omasta iljettävällä tavalla

valmistetusta kavastaankin, vaikka se maistui niin pahalta, että hekin

sitä nauttiessaan irvistivät.

Monta päivää kestäneitten juhlain jälkeen Cook kävi saaren

sisäosissa ja näki siellä muun muassa naisten valmistavan kankaita

paperimulperipuun kuoresta. Valmistustapa oli hyvin vaivalloista, ja

siitäpä syystä näitä kankaita saattoivatkin pitää vain rikkaat. Sitten

Mariwagi-niminen päällikkö piti valkoisille vieraille suuret pidot,

joissa heille lahjoitettiin kaksi suurta kasaa jamsijuuria. Esitettiin

useita karkelolta, joita sanottiin »maiksi». Ensimmäisen suoritti

neljä riviä miehiä, kussakin rivissä 24 karkeloijaa, ja säestystä

hoiti 70 miestä maassa kyykkysillään laulaen. Kullakin karkeloivalla

oli kummassakin kädessään melan näköinen, metriä pitkä ohut sauva.

Sauvoilla tehtiin monenlaisia liikkeitä, joita ruumista kääntelemällä

ja vääntelemällä säestettiin. Ruumiinliikkeet vähitellen kävivät yhä

nopeammiksi ja nopeammiksi, mutta pysyivät kuitenkin säännöllisinä ja

kauniina. Laulu oli sointuvaa ja miellyttävää. Tätä karkeloa seurasivat

toiset, eivätkä valkoiset muuta voineet kuin ihailla tanssijäin

tottumusta ja useita siroja liikkeitä.

Ennen lähtöään Cook jätti saarelle suuren osan tuomistaan

kotieläimistä, jaellen niitä lahjoiksi etevimmille päälliköille.

Kuningas Poulaho sai nuoren sonnin ja lehmän, eräs toinen päällikkö

pässin ja kaksi lammasta, Finau oriin ja tamman. Omai sitten selitti,

kuinka niitä oli hoidettava, ja kielsi niitä tappamasta, ennenkuin

ne olivat lisääntyneet suureksi laumaksi. Samalla asukkaille

huomautettiin, kuinka arvokkaita nämä eläimet olivat, niitä kun ei

ollut missään muualla monen kuukauden merimatkaa lähempänä.

Varkaudet kuitenkin edelleenkin häiritsivät näiden aikain hauskuutta,

suureksi osaksi valkoisten huolimattomuuden vuoksi. Pari meriupseeria

esim. kävi saaren sisäosissa ja palasi sieltä aivan tyhjinä miehinä.

Cook otti takavarikkoon muutamia veneitä ja siten sai osan tavaroista

pois. Ennen lähtöä Poulaho vielä kävi laivassa vierailulla ja

aterioitsi Cookin kanssa. Hän sai nyt lahjaksi tinalautasen, joka

oli hänen huomiotaan herättänyt, ja lupasi aina saarelta pois

lähtiessään jättää lautasen sijaisekseen, jota oli palveltava hänen

poissa ollessaan samoin kuin häntä itseään. Siihen saakka oli samaa

virkaa toimittanut se puukuppi, jossa hänen oli tapana käsiään pestä.

Mainitulla kupilla muuten oli sekin ominaisuus, että se ilmiantoi

varkaita. Oli nimittäin vallalla semmoinen taikausko, että jos varas

siihen koski, niin hän siitä kuoli. Kun siis jotain oli kadonnut, niin

koottiin kansa suureen piiriin, ja jokaisen tuli kuppia koskettaa,

kun sitä kuljetettiin rintaman ohi. Jos joku, kuolemaa peläten, ei

koskenut, niin tiedettiin paikalla, että hän oli varas.

Tongatabusta lähdettyään Cook poikkesi Euaan, istutti sinne

viljelyskasveja ja söi jo jonkun aterian niitä kasveja, joita

hän edellisellä matkallaan oli istuttanut. Kolmisen kuukautta

Tonga-saaristossa vietettyään hän vihdoin purjehti pois.

Lukuunottamatta varkauksia olivat suhteet maanasukkaihin olleet

mitä parhaat, ja Cookilla oli mielestään täysi syy antaa näille

saarille Ystävyyden saarien nimen. Hän olisi ehkä mieltään muuttanut,

jos olisi saanut tietää, että Finaun ja päälliköitten oli ollut

aikomus surmata vieraat Hapaissa vietetyn juhlan aikana ja vallata

laivat. Onneksi salaliitto syystä tai toisesta jäi toteuttamatta.

Myöhemmillä purjehtijoilla oli näillä saarilla kylläkin ikäviä

seikkailuja, mutta mahdollista on, etteivät he ylläpitäneet väessään

yhtä ankaraa kuria kuin Cook eivätkä alkuasukkaita kohdelleet yhtä

oikeudenmukaisesti. Vaikka Tonga-saarien asukkaat näyttivätkin

rauhallisilta ja hyväntahtoisilta, niin eivät he kuitenkaan olleet

sotaista kuntoa vailla. Heihin oli sekaantunut joku määrä fidshiläistä

verta, ja siitä heidän suurempi tarmonsa. Aluksillaan he retkeilivät

merta sangen kauas joka puolelle ja kuningas Poulaho väitti, että

Samoa-saaretkin kuuluivat hänen valtansa alle. Samoin hän hallitsi osaa

Fidshi-saaristosta. — Saaristonsa synnystä tongalaisilla oli seuraava

taru: Kun Tongaloa jumala kerran oli onkimassa meren rannalla, niin

hänen onkensa tarttui pohjaan kiinni. Jumala vetämään ja vetämään,

ja kun hän kovasti veti, niin kohosi kallio vedenpintaan, ja siitä

syntyivät Tonga-saaret. Pahaksi onneksi ongensiima katkesi, muutoin

saaret olisivat tulleet paljoa suuremmiksi. Cook kokosi paljon tietoja

heidän tavoistaan ja uskonnollisista käsityksistään, julkaisten ne

matkakertomuksessaan.

Tahitissa.

Heinäkuun puolivälissä Ystävyyssaarilta lähdettyään Cook elokuun

puolivälissä saapui Tahitiin. Paljon kansaa kokoontui paikalla laivain

luo ja Omai näki tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka kuitenkin olivat

jälleennäkemisestä hyvin välinpitämättömiä. Mutta kun hän vei vävynsä

kajuuttaansa ja näytti muutamia punaisia sulkia, jotka siihen saakka

olivat olleet kaikista tavaroista suurimmassa arvossa Tahitissa,

niin muuttui paikalla suhde. Omai kohosi saarelaisten silmissä

suunnattomasti, ja kun kuultiin, että laivassa oli enemmänkin punaisia

sulkia, niin alkoi saapua paljon veneitä ja kosolti kaikenlaisia

maan tuotteita kaupan. Päällikötkin alentautuivat nyt niin paljon,

että vaihtoivat Omain kanssa nimeä, ja tämä siitä joutui semmoiseen

ilohumalaan, että alkoi täysin käsin jaella omaisuuttaan. Alussa

saattoi parilla punaisella höyhenellä ostaa kokonaisen sian, mutta kun

niitä laskettiin liikkeeseen hyvin kosolti, niin niitten arvo illalla

oli alentunut viidennekseksi entisestään. Seuraavana päivänä saapui

Omain sisar laivaan, ja veljen ja sisaren kohtaus oli sanomattoman

hellä.

Cook oli tänne saakka kuljettanut melkoisen määrän kotieläimiä, ja

ne nyt vietiin maihin ja suurin osa lahjoitettiin Otu kuninkaalle.

Hän sai hevosia, nautakarjaa, lampaita, vuohia, hanhia, sorsia ja

kalkkunoita ja antoi vastalahjaksi valtavan kasan saaren tuotteita,

niin paljon, että molempien laivain miehistöllä oli niissä viikoksi

syömistä. Sitäpaitsi hänelle annettiin puku hienointa palttinaa,

kultakirja-hattu, työaseita ja paljon punaisia sulkia. Cook niinikään

aitautti kappaleen maata, muokkautti sen ja istutti siihen kaikenlaisia

kasveja. Siihen pelastettiin muun muassa viiniköynnös, jonka kaksi

espanjalaista laivaa oli saarelle istuttanut siellä pari vuotta

aikaisemmin käytyään, mutta jonka asukkaat olivat melkein kokonaan

hävittäneet, he kun olivat syöneet rypäleitä, ennenkuin ne vielä

olivat kypsyneet, ja huomanneet ne happamiksi ja muka myrkyllisiksi.

Omai löysi ja pelasti tämän köynnöksen ja oli kovin mielissään

ajatellessaan, että hän nyt saattaisi valmistaa viiniä.

Eräänä päivänä Tahitiin saatiin tieto, että Eimeo-saari, jota vastaan

Cookin edellisellä matkalla näkemä suuri sotalaivasto oli lähtenyt,

taas oli tehnyt kapinan, ja Otun täytyi lähteä sitä vastaan uudelle

sotaretkelle. Oikeastaan ei edellisestäkään sotaretkestä ollut

mitään tuloksia, koska Eimeon asukkaat - olivat tehneet urhoollista

vastarintaa, mutta nyt aiottiin kuitenkin koettaa uusi kerta. Sitä

varten uhrattiin Eatua jumalalle ihminen, joka pappien valinnan

mukaan nuijalla takaa tapettiin ja sitten vietiin uhripaikalle.

Cookia pyydettiin tulemaan sotaretkelle asevoimansa kanssa, mutta

hän ei nytkään lähtenyt. Sensijaan hän, Otun luvan saatuaan, lähti

uhripaikalle uhrimenoja katsomaan.

Tahitilainen morai.

Moraissa olivat papit koolla, ja menot alkoivat paikalla Otun ja hänen

vieraittensa saavuttua. Papit rukoilivat moraissa pitkät ajat, menivät

sitten meren rannalle, rukoilivat siellä uudelleen, asettivat uhrin

ruumiin rannalle, repivät hänen päästään hiuksia, kaivoivat kuopastaan

toisen silmän, joka tuotiin Otulle suureen lehteen kiedottuna. Otu

lähetti sen papeille takaisin. Kun tämän menon aikana jäälintu

istahti läheiseen puuhun, niin Otu kuiskasi Cookille, että se oli

Eatua. Hän näytti pitävän sitä hyvänä enteenä. Uhri sitten kannettiin

lähemmäksi moraita ja taas rukoiltiin ja manailtiin sekä revittiin sen

päästä hiuksia. Sitten uhri kannettiin morain näkyvimpään paikkaan

ja sen viereen laskettiin punaisia sulkia, kankaita ja rumpuja.

Papit rukoilivat uudelleen, jonka jälkeen kaivettiin kuoppa, pantiin

uhri siihen ja peitettiin mullalla ja kivillä. Sytytettiin tuli,

kuristettiin koira ja valmistettiin uhriateria, papit rukoilivat ja

kaksi miestä pitkin väliajoin paukutti rumpuja. Kun papit olivat

rukouksensa päättäneet, niin koiran ruumis nakattiin paria metriä

korkealle telineelle, jolla oli muitakin koirain ja sikain mätäneviä

haaskoja. Lopuksi papit apulaisineen päästivät suuren huudon, ja siihen

meno päättyi. Cook käski Omain lausua julki hänen inhonsa uhreja

kohtaan, sillä murhattu mies oli aivan viaton eikä tiennyt mitään pahaa

tehneensä, kun hänen kallonsa nuijalla murskattiin.

Näytelläkseen tuomainsa kotieläinten arvoa ja merkitystä molemmat

kapteenit, Cook ja Clerke, joka päivä kävivät molemmilla hevosillaan

ratsastamassa, ja sitä saarelaiset suuresti ihmettelivät ja pitivät sen

jälkeen hevosta arvokkaimpana kaikista tuoduista uusista eläimistä.

Cook aikoi nyt matkustaa Huahineen ja matkan piti käydä Eimeon ohi.

Otu kuningas pyysi päästä hänen kanssansa Eimeoon saakka, jonne hänen

sotalaivastonsa oli edeltäpäin lähtenyt, mutta ennenkuin ennätettiin

ankkuria nostaa, saatiinkin sanoma, että eimeolaiset olivat tehneet

hänen päällikkönsä kanssa rauhan ja alistuneet, ja tämä sanoma otettiin

suurella ilolla vastaan. Syyskuun viimeisinä päivinä Tahitin ylimykset

tulivat Cookin luo jäähyväisille ja lahjoittivat hänelle niin paljon

sikoja, ettei kaikkia edes voitu mukaan ottaa, koska ei ollut suoloja,

jotta olisi voitu liha säilyttää. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen

»Resolution» ja »Diseovery» nostivat ankkurin ja lähtivät matkaan.

Matkalla poikettiin Eimeossa, jonka päällikkö oli keksinyt jonkunlaisen

turbaanin muotoisen päähineen, koska hän oli kaljupää ja kaljupäisyyttä

pidettiin varkaan merkkinä sen jälkeen, kun Cook oli antanut Tahitissa

ajella varkailta hiukset. Samasta syystä Eimeossa luultiin varkaiksi

niitä arvoisia retkikunnan jäseniäkin, joilla oli päälaella hiukseton

paikka.

Omai.

Huahineen jätettiin Omai, koska hän oli ilmoittanut mieluimmin sille

saarelle asettuvansa. Hänelle ostettiin saaren päälliköltä melkoinen

maakappale, laivan puusepät rakensivat hänelle siihen talon, muokattiin

puutarha ja siihen kylvettiin kaikenlaisia eurooppalaisia kasveja.

Sitäpaitsi Omai sai kaksi hevosta, vuohia, kanoja, panssaripaidan,

täydellisen asekokoelman, ruutia ja luoteja, posetiivin, sähkökoneen,

ilotulitusneuvoja, maanviljelyskoneita ja talouskapineita, sanalla

sanoen melkoisen varaston kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, joitten

olisi luullut hänelle hankkivan melkoisen vaikutusvallan. Cook

sitäpaitsi juhlallisesti vakuutti, että Omai oli hänen ystävänsä,

ja lupasi takaisin palatessaan ankarasti kurittaa kaikkia, jotka

olivat hänelle vääryyttä tehneet. Molemmat maorit, jotka Uudesta

Seelannista olivat Omain mukaan lähteneet, menivät nyt niinikään

maihin ja liittyivät hänen huonekuntaansa. Nuorempi oli kuitenkin

niin kiintynyt valkoisiin, että hänet oli väkipakolla maihin vietävä.

Omai erosi itkien Cookista. Mutta hänen luonteensa oli oikullinen ja

pintapuolinen, ja itsekseen jouduttuaan hän alkoi piankin väärinkäyttää

suurta omaisuuttaan. Vaikka hän oli aivan alhaista sukua, niin antoi

saaren päällikkö hänelle tyttärensä avioksi, ja siitä Omain ylpeys

paisui. Hän kävi tirannimaiseksi, kulki aina asestettuna ja käytti

maanmiehiänsä maalina ampumataitoaan harjoitellessaan. Huahinessa häntä

senvuoksi piankin alettiin vihata.

Ulieteaankin Cook poikkesi ja siellä karkasi eräs ylhäissukuinen

kadetti merimiehen kanssa ja asukkaat kätkivät heidät niin, ettei Cook

mitenkään tahtonut heitä takaisin saada. Lopulta hän vangitsi päällikön

perheineen, ja tämä pakotuskeino vihdoinkin tehosi ja karkulaiset

tuotiin takaisin.

Viivyttyään kuukauden päivät Ulieteassa ja lyhyehkön ajan Boraborassa

Cook marrask. 2 p. 1777 lähti saaristosta tutkimaan Tyynen meren

pohjoispuoliskoa ja Jäämeren reittiä. Joulukuun 22 p. kuljettiin

päiväntasaajan poikki (156° 45' länt. pit.) ja kaksi päivää myöhemmin

nähtiin keskellä valtamerta matala atolli, jossa kasvoi kookospalmuja

moniaita ryhmiä. Siellä havaittiin eräs auringonpimennys ja tammik. 2

p. jatkettiin matkaa. Atolli sai Joulusaaren (Christmas Island) nimen,

koska retkikunta oli viettänyt siellä joulua.

Hawaiji-saaristo.

Tammikuun keskivaiheilla v. 1778 kohosi taivaanrannalle useita saaria,

ja pian oltiin selvillä siitä, että oli tavattu tuntematon, vieläpä

suurikin saaristo, kuten piankin ilmeni. Maalta souti taivain luo

veneitä, ja ilokseen retkeläiset huomasivat, että nämä ihmiset puhuivat

samaa kieltä kuin tahitilaiset ja muutoin kaikin puolin olivat heidän

kaltaisiaan, yhtä ystävällisiä ja kauniita kasvultaan. Toisilla oli

kerrassaan eurooppalaiset kasvonpiirteet. Heillä ei veneissään ollut

minkäänlaisia aseita, paitsi pieniä kiviä, mutta nekin he heittivät

mereen huomatessaan, ettei niitä tarvittu. Saarelaiset osoittivat niin

peittelemätöntä kummastusta kaikesta, mitä he näkivät, että hyvin

huomattiin heidän ensi kerran näkevän valkoisten laivoja. Lasihelmet,

peilit ja muu semmoinen rihkama heille ei kelvannut, mutta kaikenlaisia

rautatavaroita, varsinkin kirveitä, he himoitsivat sitä enemmän ja

koettivat varastaa milloin vain vähänkin sopi. Kun Cook soudatti

itsensä maihin, niin oli rannalle kokoontunut sadoittain ihmisiä, ja

hänen maalle astuessaan kaikki lankesivat kasvoilleen kunnioitustaan

osoittaakseen. Siinä he olivat, kunnes hän kädenliikkeellä kehoitti

heitä nousemaan ylös. Cookille kannettiin lahjaksi pieniä sikoja ja

banaaneja, jotka annettiin samoilla menoilla kuin muillakin Tyynen

meren saarilla, ja hänen vastalahjansa otettiin vastaan suurella

ilolla. Hänelle osoitettiin hyvä vesipaikka, josta astiat voitiin

täyttää, ja merimiehiä mitä auliimmin autettiin veden otossa. Kylissä

tavattiin aivan samanlaisia moraita kuin Tahitissa ja Tonga-saarilla,

ja niitten eri osillakin oli samat nimet. Nämä ihmiset olivat

keskuläntiä, tanakoita, ihoväri vaaleanruskea. Naiset olivat melkein

yhtä kookkaita kuin miehet, eivätkä erikoisen kauniita. Kaikki

olivat erinomaisia uimareita, ja heidän mielihuvejaan oli soutaa

pienillä veneillään valtaviin hyökylaineihin, jotka ne täyttivät,

ja antaa aallon kantaa itsensä kumotun veneen kera lähelle rantaa,

jossa he käänsivät veneensä oikein päin ja tyhjensivät sen vedestä,

aloittaakseen jälleen saman leikin. Kun soudettiin hyökyjen läpi

maihin, niin usein äidit, joilla oli mukanaan sylilapset, hyppäsivät

hyökylaineihin ja uivat niitten läpi maihin lapsineen päivineen. Kansa

oli iloista, hyväntahtoista ja rauhallista ja eli keskenään hyvässä

sovussa. Perhe-elämä varsinkin oli tunteellista, miehet ottivat niin

sydämellisesti osaa vaimonsa ja lapsiensa iloihin ja suruihin, että

semmoista harvoin tapaa luonnonkannalla elävien kansojen kesken. He

osasivat valmistaa ja toivat kaupan sangen kauniita sulkavaippoja

ja sulkalakkeja, jotka suuresti muistuttivat helleenien kypäreitä.

Kankaansa he valmistivat paperimulperipuun kuoresta ja osasivat

mestarillisesti värjätä niitä. Yleensä he olivat erinomaisen käteviä

kaikenlaisten tarve-esineitten valmistamisessa. Mutta lempeydestään

huolimatta he kyllä toisinaan söivät ihmislihaakin, etupäässä

tappelussa kaatuneita vihollisiaan. Kotieläimiä heillä oli paljon,

sikoja ja koiria, ja koiriakin syötiin. Kalastamaan he olivat sangen

taitavia.

Saari, jonka Cook ensiksi näki, oli Atui nimeltään, nykyinen Kauai.

Sieltä hän purjehti Nihau-saarelle, jossa tavattiin samanlaista väestöä

ja vastaavat olot, mutta Cook ei sitten joutanut tätä saaristoa sen

tarkemmin tutkimaan, vaan kääntyi koillista kohti ja näki vain etäältä

Oahun, jossa saariston pääkaupunki nykyisin on. Hän antoi löytämälleen

saaristolle lordi Sandwichin nimen, mutta myöhemmin on alkuasukasten

nimitys Hawaiji tullut yleisemmin käytäntöön. Cookilla vielä oli antaa

Nihaun asukkaille kaksi vuohta ja pukki sekä sikaparikunta, joita hän

kehoitti hyvin hoitamaan, kunnes ne lisääntyisivät suureksi karjaksi.

Ostettuaan laivaan sangen runsaat varastot hän sitten käänsi keulan

kohti kylmempiä vesiä.

Espanjalaiset Californian rannalla.

Maaliskuun 7 p. retkikunta saapui Pohjois-Amerikan länsirannalle,

joka Californiasta pohjoista kohti oli hyvin vähän tunnettu. Enemmän

kuin puolentoistasataa vuotta oli saanut kuluneeksi v:sta 1603,

jolloin Vizcaino-niminen espanjalainen purjehtija oli väittänyt

löytäneensä 27:nneltä leveyspiiriltä oivan sataman ja nimittäneensä sen

Montereyksi. Vasta v. 1768 espanjalaiset olivat lähteneet löytöjään

jatkamaan ja lähinnä seuraavina vuosina Don Gaspar de Portola oli

maitse kulkenut aina Kultaiselle portille, San Franciscon kuululle

satamalahdelle saakka. V. 1775 oli nykyisen San Franciscon paikalle

perustettu lähetysasema ja hallintokeskusta, vieläpä oli Juan Perez

tutkinut rannikkoa pohjoista kohti aina 55:nnelle leveysasteelle

saakka ja paluumatkalla löytänyt Nootka-salmen ja nimittänyt erään

korkean lumipeitteisen vuorenkukkulan Santa Rosaliaksi — se on nykyinen

Mount Olympus. Joku toinenkin espanjalainen purjehtija oli käynyt

vähän myöhemmin samalla rannikolla, mutta hänkään ei ollut laatinut

siitä tarkkaa karttaa. James Cookilla oli siis suuri työ tehtävänään

jatkaessaan espanjalaisten kartoitusta siihen, josta venäläisten

kartoitus alkoi.

Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla.

Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannan nykyisessä Oregonissa, Columbian

suistamon eteläpuolella. Maa oli kukkulaista, vaihtelevaa luonnoltaan

ja metsäistä.

Purjehdittuaan tämän korkean rannikon sivua pohjoista kohti hän

saapui Nootka-salmeen Vancouver-saaren ulkorannalle. Paikalla tuli

laivan luo alkuasukkaita, sangen tummaihoista kansaa, ja alkoi vilkas

vaihtokauppa. He toivat etupäässä kaikenlaisia nahkoja ja alussa

ihmisenkallojakin ja tulella kuivattuja ihmisenkäsiä, aseitaan,

pyyntineuvojaan, puisia naamareita, villaryijyjä ynnä kupari- ja

rautakoristeita. Metalliesineistä päätettiin, että nämä intiaanit joko

tekivät kauppaa mannermaan kanssa, jonne oli alkanut saapua valkoisia

purjehtijoita, taikka että eurooppalaisia jo oli käynyt heidän

salmessaan. He eivät paljoa vierastelleet, vaan saapuivat laivaan

vapaasti, mutta pian huomattiin, että he olivat vielä pahempia varkaita

kuin polynesialaiset ja terävillä veitsillään leikkasivat irti mihin

suinkin käsiksi pääsivät. Ja hyvin he koettivat kaupoissakin puoliaan

pitää, vaatien lopulta maksua puustakin ja ruohosta, mitä rannalta

laivaan otettiin. Laivain korjausta varten ja huonon sään takia Cook

viipyi jotenkin kauan tässä salmessa. Hän kävi intiaanien kylässäkin,

jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja kulki sitten niin kauas

sisäosiin, että huomasi maan saareksi. Rinteillä kasvoi vankkaa, vanhaa

havumetsää. Nämä ihmiset olivat jotenkin käteviä, valmistivat siroja

vaatteita ja olisivat tehneet kylläkin hyvän vaikutuksen, elleivät he

olisi olleet niin likaisia. Naamarien käyttö oli suuressa suosiossa ja

nenässä ja korvissa pidettiin kaikenlaisia helyjä.

Kun mastot oli korjattu rannikon erinomaisilla puuaineilla, niin Cook

jälleen lähti merelle, mutta ei rajun sään vuoksi alussa yrittänytkään

seurata rantaa, vaan pysytteli kauempana ulapalla. Seuraava maa, joka

nähtiin, oli Sitka-saari, sen jälkeen lähellä Cross-salmea oleva Mount

Fairweather ja viikkoa myöhemmin Mount St. Elias. Nimitellen saaria ja

lahtia Cook sitten purjehti rannikkoa seuraillen länttä kohti, kunnes

saapui Kenain niemimaan itäpuolelle Prinssi Wilhelmin salmeen, jonka

hän tutki, etsien siitä väylää Jäämereen.

Tämän rannikon asukkaat olivat jotenkin samanlaisia kuin Nootka-salmen,

mutta kävivät vielä vahvemmissa turkispuvuissa, jotka olivat

enimmäkseen valmistetut kaikkein arvokkaimman turkiseläimen, merisaukon

nahkasta. Heidän tapansa oli leikata ylähuuleen suun suuntaisesti niin

suuri halkeama, että siitä saattoi pistää kielensä ulos, ja näytti

siltä, kuin olisi heillä ollut kaksi suuta. Seudun pohjoisuutta muutoin

todisti sekin seikka, että täällä jo oli jääkarhuja. Mutta huolimatta

rannan syrjäisyydestä oli näillä ihmisillä sekä rautaa että kuparia,

jotka metallit he varmaan olivat saaneet välikäsien kautta, sillä ei

ole luultavaa, että ennen Cookia kukaan purjehtija oli tällä rannalla

käynyt. On mahdollista, että tavarat olivat tulleet maan poikki

Hudson-lahden rannoilta.

Kun lahti päättyikin umpimutkaan, niin Cook purjehti edelleen ja

löysi niemimaan länsipuolelta vielä paljon syvemmän vuonon, joka on

hänestä saanut nimensä, ja tutki tarkoin senkin, löytämättä kuitenkaan

siitäkään toivottuun suuntaan vievää väylää. Merelle palaten hän sitten

seuraili rannikkoa ja purjehti Alaskan niemimaan ympäri, nähden usein

korkeita, jylhiä kukkuloita, joista toiset olivat tulivuoria, ja alkoi

samalla tavalla seurata Beringin meren itärantaa.

Alaskan rannoilla.

Täältä tavattiin alkuasukkaita, jotka kajakkeineen ja vaatteineen

olivat eskimoitten näköisiä. Sumujen ja sateitten vuoksi purjehdus oli

hyvin vaikeaa ja vaarallista. Ja kun oli jokaiseen vähänkin suurempaan

lahteen poikettava etsimään, aukenisiko siitä salmea itää kohti, niin

oli matka hyvin hidastakin. Pitkin matkaa huomattiin merkkejä siitä,

että venäläiset olivat jo ennen käyneet tällä rannikolla. Täällä oli

vielä runsaammin merisaukkoja (Latax), jonka kallisarvoinen nahka

myöhemmin houkutteli näille ilottomille rannoille pyydystäjiä. Cook

saapui vihdoin Beringin salmeen ja nimitti Amerikan läntisimmän nokan

Walesin prinssin nokaksi. Vaikka venäläiset' retkeilijät olivat

löytäneet salmen jo monta vuotta aikaisemmin, niin olivat heidän

työnsä tulokset niin vähän tunnetut Länsi-Euroopassa, että seutu oli

karttoihin aivan väärin piirretty. Pohjois-Amerikan läntisin niemi

tavallisesti kuvattiin paljoa idemmäksi kuin se todenteolla onkaan.

Jäämeri.

Beringin salmen poikki purjehtien Aasian puolelle Cook siellä tutustui

tshuktsheihin ja palasi sitten taas Amerikan puolelle pohjoista kohti

tunkeutuessaan. Pian alkoivat kaikki merkit osoittaa, että Jäämeri

oli lähellä. Pohjoisella taivaanrannalla nähtiin »jäävaloa», jonka

Cook Etelä-Jäämerellä saamistaan kokemuksista tiesi ilmaisevan suuria

jääkenttiä, ja pian tultiinkin jäitten keskelle, joita lopulta oli

niin paljon, ettei voitu kauemmaksi kulkea. Cook lähestyi Amerikan

rantaa ja nimitti näkemänsä pohjoisimman niemen Jäänokaksi. Ranta olisi

siitä kääntynyt itää kohti, se siis selvästi näytti olevan mannermaan

pohjoisreuna, mutta jäitä oli niin paljon edessäpäin, ettei ollut

ajattelemistakaan jatkaa matkaa siihen suuntaan, etenkään kun molemmat

laivat olivat varustautumattomat talven viettoon napamaissa. Kun alkoi

olla lihasta puute, niin ammuttiin mursuja, joitten liha tuoreena

maistui jokseenkin hyvältä. Niitä makaili päällekkäin kuin sikoja

jäällä sadoittain yksissä parvissa ja karjuen aivan kamalasti ikäänkuin

toisiaan huvittaakseen. Yöllä ja myrskyssä voitiin tästä karjumisesta

huomata jään läheisyys. Mutta ei koskaan tavattu parvea, jolla ei

olisi ollut vartijaa toisten nukkuessa, ja tämä paikalla antoi tiedon

lähestyvästä vaarasta. Suurissa parvissa ne seurailivat veneitä, mutta

sukelsivat niin sukkelaan, että niitä oli hyvin vaikea saada ammutuksi.

Venäläiset Aleuteilla.

Merimiehet pyydystivät kaloja, varsinkin erinomaisia lohia, ja

kampeloita. Unalashkan alkuasukkaat toivat laivaan mahtavan pippuroidun

lohipasteijin, ja siitä voitiin päättää, että lähellä mahtoi olla

sivistyneitä ihmisiä. Cook lähetti vastalahjaksi juomatavaroita ja pari

merisotilasta hänen kiitoksiaan ja ystävällisiä tervehdyksiään viemään,

ja pian saapui maalta kolme venäläistä turkiskauppiasta vieraihin.

Heillä oli lähiseudussa melkoinen kauppa-asema, mutta valitettavasti

ei heidän kanssaan voitu puhua, kun tulkkia ei ollut. Muutaman päivän

kuluttua saapui paikalle Ismailow-niminen venäläinen, joka seurueen

suuruudesta päättäen oli mahtavin kaikista. Hän pystytti telttansa

rannalle ja kutsui Cookin vieraakseen, tarjoten hänelle lohta ja

kuivattuja marjoja, kun ei muita herkkuja ollut. Ismailowilla oli hyvin

tarkat tiedot venäläisten löydöistä ja hän saattoi monessa kohdassa

oikaista Cookin laatimia karttoja. Hänen viittauksistaan päättäen

venäläiset olivat koettaneet saada jalansijaa Alaskan niemellä,

Unalashkan kohdalla, mutta asukkaitten vihamielisyys oli pakottanut

näistä aikeista luopumaan. Cook sai häneltä lahjaksi eräänlaisia

juurimukuloita, jotka olivat ainoat syötävät kasvit, mitä tällä

rannikolla yleiseen kasvoi. Hän antoi sitten Ismailowille Englannin

amiraliteetille toimitettavaksi kirjeen, joka sisälsi lyhyen selonteon

retken tuloksista ynnä karttoja, ja nämä lähetykset tulivatkin

perille kuljettuaan maatietä Tyynestä merestä Atlantinmeren rannoille

saakka. Cook upseereineen kävi monet kerrat Unimak-saarella, joka oli

lähempänä mannermaata. Siellä oli suurehko venäläinen asema, ja joka

kerta hänet otettiin mitä parhaiten vastaan. Samanlaisia asemia heillä

kuului olevan monta Unalashkan ja Kamtshatkan välillä, ja kaikilla

näillä asemilla kerättiin turkiksia. Niitten kustannukset olivat

halvat, kun venäläisetkin sekä elivät maan ja meren riistalla että

pyydystettyjen eläinten nahkoista valmistivat vaatteensa. Cook määräsi

tähtitieteellisesti useiden Aleuti-saarien aseman.

Cookin mielestä Unalashkan asukkaat olivat rauhallisinta ja

hyväntahtoisinta kansaa, mitä hän oli koskaan tavannut, ja

rehellisyyden puolesta he kunnialla puolustivat sijaansa

sivistyneittenkin kansain rinnalla. Nämä avut eivät kuitenkaan,

niin hänelle vakuutettiin, olleet alkuperäisiä, vaan sen ankaran

kurin seurausta, jota venäläiset ylläpitivät. Naisten puvut olivat

hylkeennahkasta, miesten vesilintujen mahanahkasta. Ruokansa he söivät

raakana, kunnes venäläisiltä oppivat keittämään. He asuivat suurissa

maakuopissa, monta perhettä samassa kuopassa, joka katettiin ajopuilla

ja mullalla. Kaikki he elivät intohimoisia tupakoitsijoita, ja kun

tupakka oli ylen kallista, niin täytyi heidän tehdä kovasti työtä

voidakseen sitä hankkia. He olivat erinomaisia pyyntimiehiä, kalastivat

sekä harppuunoilla että verkoilla ja rysillä, ja pyyntineuvonsa

he valmistivat samaan tapaan kuin eskimotkin. Kajakit niinikään

olivat samanlaiset. Cookin käydessä oli niillä seuduin vielä paljon

mursuja. Hyvin yleiset olivat vielä merisaukotkin, joilla samoin kuin

hylkeilläkin oli taaskäänteiset uimajalat. Maaeläimiä saarella oli

vähän, asukkailla ei ollut edes koiraakaan. Arvokkain ravintokasvi oli

sarannalilja sipulimaisine juurimukuloineen. Sitäpaitsi syötiin paljon

marjoja ja joitakuita muita juurikasvejakin. Asukkaitten kielestä,

vaateparresta ja tavoista Cook päätti, että he kuuluivat eskimoihin,

ja niin onkin asianlaita, vaikka molemmatkin eroavat koko joukon

pohjoisten eskimoitten kielestä ja tavoista.

Jälleen Hawaiji-saaristossa.

Lokakuun lopulla säät kävivät niin myrskyisiksi ja kolkoiksi, että

Cook päätti lähteä Sandwichin saarille talvea viettämään. Hänen

aikomuksenaan oli palata seuraavana keväänä takaisin Kamtshatkan

rannikolle ja jatkaa siellä kartoitusta ja mittauksia. Marraskuun

lopulla kohosi näkyviin Maui, joka on saariston itäpäässä, lähinnä

suurta Hawaiji-saarta. Mauista saatiin vereksiä ruokatavaroita ja

Hawaijissa niiden ostoa jatkettiin menestyksellä. Hawaiji oli niin

suuri, että kului seitsemän viikkoa sen ympäri purjehtimiseen ja

rannikon tarkkaan tutkimiseen. Joulukuussa satoi saaren korkeille

tulivuorille lunta. Kun satamat olivat huonot ja rannikolla hyökyi

valtava aallokko, niin ei voitu sitä aina kovin likelle lähestyä, mutta

asukkaat veneineen tulivat merelle kauppaa tekemään, ja niin saatiin

tasaisesti vereksiä ruokatavaroita. Tammikuun puolivälissä keksittiin

rannassa mutka ja purjehdittiin siihen satamaa etsimään. Tavattiinkin

hyvä ankkuripaikka ja vesipaikka, ja laivain miehistö oli ylen

hyvillään, kun näin oli toivoa saada viettää talvi näin erinomaisen

hedelmällisessä seudussa. Veneitä kiehui ympärillä tuhansittain,

kansilla vilisi vieraita, ruokatavaroita tuotiin niin paljon kuin

suinkin ostaa voitiin. Sikoja ostettiin, teurastettiin ja suolattiin

niin runsaasti, että lihoja riitti seuraavaan jouluun saakka. Samalla

sattui kuitenkin alinomaa pieniä varkauksiakin. Cook koetti säikäyttää

alkuasukkaita sekä kiväärin että tykin laukauksilla, mutta he eivät

siitä ensinkään tapojaan parantaneet, vaikka hämmästyivätkin. Näytti

siltä, kuin olisivat päälliköt näitä varkauksia suosineet. Cook kävi

sitten maissa saaren kuninkaan luona, lahjoja ja nimiä vaihdettiin

ja asukkaat kaiken aikaa kohtelivat kapteenia mitä kunnioittavimmin,

heittäytyen kasvoilleen hänen ohi kulkiessaan. Cookille onnistui

taivuttaa papit puolelleen, niin että he hänelle erään morain vierestä

luovuttivat maata aseman rakentamiseksi ja samalla julistivat

koko tämän alueen tabuksi, s.o pyhäksi, jota lähestymästä kaikkia

saarelaisia kiellettiin. Sitäpaitsi he kaiken aikaa toimittivat

laivoihin sikoja ja ruokatavaroita. Helmikuun alussa lähdettiin jälleen

merelle, mutta kun »Resolution» kovassa myrskyssä, menetti osan

etumastostaan, niin oli palattava satamaan takaisin. Rakennuspaikankin,

jossa mastoa korjattiin, papit tällä kertaa merkitsivät tabuksi.

Cook kuitenkin huomasi, että väestö nyt esiintyi toisella tavalla

kuin vähää ennen. Koko lahti oli melkein autiona. Syyksi ilmoitettiin

kuningas Terriobuksen poissaolo, jonka vuoksi koko lahti oli julistettu

tabuksi, mutta Cook epäili, että olikin tekeillä jokin salajuoni.

On mahdollista, että laivain äkillinen palaaminen oli alkuasukkaita

säikäyttänyt.

Seuraavana päivänä Terriobus »palasi» matkaltaan, ja seurustelu

asukkaitten kanssa alkoi entiseen tapaan. Mutta siitä huolimatta

olivat suhteet jollain tavalla jännittyneet, niin että tiheään sattui

hankauksia ja väärinkäsityksiä ja lopulta puhkesi melske, jossa Cook

sai surmansa.

Cookin kuolema.

Cook tarvitsi puutavaraa laivansa korjaamiseksi, ja hänen mielestään

moraita ympäröivä aita oli hänen tarkoituksiinsa erinomaisen

sovelias. Vaikka papit sen kielsivät, niin hän kuitenkin revitytti

aidan tämän pyhän paikan ympäriltä, unohtaen kokonaan tavallisen

varovaisuutensa ja kunnioituksensa alkuasukkaitten tapoja kohtaan.

Saarelaisten kesken tämä teko sai aikaan paljon pahennusta. He

olivat pitäneet häntä puolijumalana, mutta saivatkin nyt nähdä,

että hän häväisi heidän pyhimpiä paikkojaan, ja ainoastaan heidän

suuri kammonsa esti suuttumusta heti julki puhkeamasta. Lisäksi

englantilaiset merimiehetkin olivat ruvenneet entistä tylymmin

kohtelemaan saarelaisia, ja pieniäkin varkauksia alettiin rangaista

hyvin ankarasti. Eräänä yönä varastettiin »Diseoverystä» vene. Cook

päätti silloin anastaa haltuunsa Terriobuksen, kunnes vene tuotaisiin

takaisin, ja meni maihin hänen luokseen. Matkalla alkuasukkaat

osoittivat hänelle tavanmukaista kunnioitustaan, ja Terriobus kahden

poikansa keralla lupasi lähteä »Resolutioniin» siksi päiväksi,

jotta vene saataisiin takaisin. Mutta muuan kuninkaan vaimoista

tuli juosten rantaan ja itkien pyysi, ettei hän lähtisi laivaan,

ja kaksi päällikköä yhtyi hänen pyyntöihinsä. Rannalle kokoontui

paljon kansaa, ja kun kuningas tahtoi seurata Cookia veneille, niin

molemmat päälliköt sen estivät. Cook, huomatessaan tuumansa menneen

myttyyn, jatkoi rauhallisesti matkaansa rantaan. Mutta samalla

levisi kansan kesken huhu, että muuan etevimmistä päälliköistä oli

murhattu. Naiset ja lapset paikalla lähetettiin pois ja koko joukko

hyökkäsi englantilaisten kimppuun. Muuan saarelainen asettui uhmaten

Cookin eteen, sulkien häneltä tien, Cook laukaisi häneen toisen

pistoolinsa, jossa oli haulipanos, mutta kun haulit eivät tunkeutuneet

saarelaisen vahvan suojapatjan läpi, niin mies siitä kävi vain

rohkeammaksi, ja samalla hyökkäsi toisia joka puolelta. Cook ampui

kiväärillään kuoliaaksi sen, joka oli häntä lähinnä, mutta samalla

alkoi yleinen hyökkäys. Cook käänsi päätään ehkä kehoittaakseen

veneitä nopeaan tulemaan avuksi, ja tätä tilaisuutta käytti muuan

saarelainen iskeäkseen häntä puukolla selkään, niin että hän kaatui

suulleen vesiallikkoon, jossa oli polviin saakka vettä. Suuri parvi

saarelaisia hyökkäsi nyt hänen päällensä, hukuttaakseen hänet veteen,

mutta kapteeni sai vielä kohotetuksi päänsä veden yli. Hän katsoi

ikäänkuin apua pyytääkseen venettään kohti, joka oli vain viiden kuuden

askelen päässä, mutta vene oli jo irti rannasta ja senkin ympärillä

oli niin suuri lauma hyökkääjiä, että merimiehet töin tuskin saivat

heidät päältään torjutuiksi. Sitäpaitsi olivat kaikki ylläköstä niin

säikähdyksissään, etteivät kyenneet toimimaan niin kylmäverisesti,

kuin asema olisi vaatinut. Huomatessaan, ettei Cook saanut veneistä

apua, saarelaiset kävivät häneen uudelleen kiinni ja raahasivat hänet

syvempään paikkaan, upottaakseen hänet veden alle, mutta huolimatta

pahoista haavoistaan Cook vielä toisen kerran nousi pystyyn ja takertui

kallioon kiinni. Mutta samassa hän sai päähänsä niin kovan nuijan

iskun, että kaatui. Vasta nyt saarelaiset saivat hänen ruumiinsa

maalle raahatuksi ja raivoissaan toinen toisensa jälkeen lävistivät

sen puukollaan. Ruumis jäi sitten joksikin aikaa kalliolle, ehkä

ammunnan vuoksi, jonka merimiehet veneistään aloittivat, ja se olisi

ehkä voitu laivaan pelastaa, ellei hätäännys olisi ollut niin suuri,

etteivät merimiehet uskaltaneet sitä yrittää. Yhdessä kaatuneitten

merisotamiesten ruumiitten kanssa se hakattiin palasiksi ja palaset

jaettiin päälliköitten kesken. Osa niistä sotamiehistä, jotka olivat

olleet kapteenin keralla, pelastui uimalla veneihin.

Myöhemmin englantilaiset lähtivät laivoista maihin suuremmalla

voimalla ja polttivat kostoksi Kakuan kylän. Tämä ehkä vaikutti sen,

että saarelaiset sitten mielellään suostuivat rauhaan ja toivat

Cookin ruumiista takaisin ne tähteet, mitä siitä vielä oli jäljellä.

Laivavenettä, jonka vuoksi tämä melske oli syntynyt, ei sitävastoin

enää saatu takaisin. Varkaat olivat sen pirstanneet ottaakseen irti

naulat, joista he tekivät ongenkoukkuja.

Helmikuun 22 p. James Cookin maalliset jäännökset suurin

juhlallisuuksin haudattiin.

Siten sai surullisen lopun mies, jota Albionin merenkulkijakansa

pitää etevimpänä purjehtijanaan. Retkikunnan joka miehelle se oli

syvä surun aihe, sillä James Cook nautti kaikkien kunnioitusta

hyväntahtoisen huolenpitonsa vuoksi halvimmankin merimiehen terveydestä

ja menestyksestä.

Kapteeni Clerke purjehti nyt Kamtshatkaan, valmistellakseen siellä

seuraavana kesänä tehtävää uutta Jäämeren-matkaa. Heinäkuun alussa

saavuttiin uudelleen Beringin salmeen, mutta heti sen pohjoispuolella

tavattiin jälleen jäitä, joiden läpi oli mahdoton tunkeutua

kauaksikaan pohjoista kohti. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä

paluumatkalle, mutta kapteeni Clerke ei ennättänyt Petropavlovskia

kauemmaksi, ennenkuin hän keuhkotautiin kuoli. Kapteeni Gore kuljetti

retkikunnan Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Tosin oli syttynyt

sota toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Ranskan, Espanjan ja

kapinaan nousseitten amerikkalaisten siirtokuntain välillä, mutta

kunnioituksesta James Cookia kohtaan olivat asianomaisten valtain

hallitukset kieltäneet häiritsemästä retkikuntaa sen paluumatkalla,

ja niin saapuivat »Resolution» ja »Diseovery» lokakuussa 1780, neljä

vuotta poissa oltuaan, häiritsemättä kotimaahansa.

Muita retkiä Tyynelle merelle.

James Cookin löytöretkien suurenmoiset tulokset kiinnittivät kaikkien

huomion Tyyneen mereen ja jo muutaman vuoden kuluttua kuulun

englantilaisen purjehtijan kuolemasta varustettiin sinne ranskalainen

retkikunta jatkamaan työtä. Retkikunnan johto uskottiin François Galaup

de la Pérouselle, etevälle upseerille, joka oli kunnostautunut monessa

tappelussa. Hän oli v. 1782 johtanut rohkeata retkeä Hudson-lahteen,

tunkeutunut läpi sumujen ja jäiden lahden etelärannalle ja hävittänyt

siellä olevat brittiläiset kauppa-asemat, mutta voittonsa jälkeen

kohdellut voitettuja inhimillisyydellä, joka herätti yleistä

myötätuntoa. Hänelle annettiin nyt kaksi fregattia, »Boussole» ja

»Astrolabe»— alusten nimetkin osoittivat retkikunnan tieteellistä

tarkoitusta — ja mukaan useita tiedemiehiä. Matkan määränä oli Tyynen

meren pohjoisosa, jossa Cookin retkestä huolimatta vielä oli paljon

tehtävää.

La Pérouse. »Boussole» (kompassi) ja »Astrolabe» lähtivät Brestistä

elokuun 1 p. 1785 ja purjehtivat seuraavan vuoden alussa Kap Hoornin

ympäri, poikkesivat Chilessä ja Pääsiäissaarella ja suuntasivat sitten

Sandwichin saaria kohti. Toukokuussa 1786 nähtiin Hawaiji, mutta tässä

saaristossa ei kauan viivytty, vaan kun oli saatu vereksiä ruokavaroja,

purjehdittiin edelleen Amerikan rantaa kohti, joka tavattiin Elias-

vuoren kohdalta. La Pérouse seurasi rantaa kaakkoa kohti satamaa etsien

ja löysikin joka puolelta maan sulkeman lahdelman, joka sai nimeksi

Port des Français. Maanasukkaat, joiden kanssa tehtiin vähän kauppaa,

olivat köyhiä, eikä heidän maansa ollut paljoa parempi, joku verta

ruokavaroja kuitenkin saatiin. Matkaan hankittaessa sattui ensimmäinen

tapaturma; kolmesta veneestä, jotka oli lähetetty väylää merkitsemään,

kaksi joutui kiivaaseen virtaukseen ja hyökyaalloissa täyttyi ja kaikki

niissä olevat saivat aalloissa hautansa.

La Pérouse seurasi rantaa etelää kohti ja sai selville, että se

ei ollutkaan mannerrantaa, vaan saaristoa, jonka takana vasta oli

mannerranta. Jonkun maan sisään poikkeavan salmen hän osaksi tutkikin,

mutta ei kuitenkaan joutanut perusteellista kartoitusta suorittamaan,

vaan jatkoi matkaa etelää kohti aina Californian Monterey-lahteen

saakka.

Viivyttyään jonkun aikaa Montereyssa La Pérouse purjehti Kiinaan

Sandwich-saariston pohjoispuolitse, töin tuskin välttäen haaksirikon

eräällä särkällä. Käytyään Macaossa tammikuussa 1787 hän purjehti

Filippiineille ja Manilassa korjautti aluksensa. Sen tehtyään hän

suuntasi Japanin ja Kamtshatkan väliselle rannikolle, ohjeittensa

mukaan sitä tutkimaan. Siellä oli varsinkin selvittämättä Jesson ja

Sahalinin suhde ja saatava varmuus siitä, oliko Sahalin saari vaiko

mannerta. La Pérouse purjehti ristiin rastiin Japanin meren ja seurasi

sitten Mandshurian rantaa pohjoista kohti, kunnes saapui Sahalinin

ja manteren väliseen salmeen, jonka läpi vedenalainen särkkä esti

pääsemästä. Kääntyen uudelleen etelää kohti hän sitten löysi salmen,

joka erottaa Sahalinin Jessosta ja joka on hänestä saanut nimensä;

tämä löytö epäämättömästi todisti, että Sahalin ja Jesso olivat eri

saaria. Salmesta hän purjehti Kurileille ja edelleen Kamtshatkaan,

jossa vihdoin saatiin kauan kaivatut tiedot kotimaasta ja viesti, että

La Pérouse oli ylennetty amiraaliksi. Hän lähetti Petropavlovskista

Lessepsin viemään viestejään Siperian kautta kotimaahan Ranskaan,

ja Lesseps onnellisesti suorittikin tämän siihen aikaan sangen

vastuksellisen matkan.

La Pérousen n katoaminen.

Syyskuun 30 p. La Pérouse sitten purjehti etelää kohti ohjeittensa

mukaan tutkimaan etelämerien valaita ja Purjehtijain saarille

(Samoa-saarille) saapuen kävi Manuan edustalle ankkuriin. Vastaanotto

oli ensin ystävällinen, mutta sitten sopu rikkoutui ja kapteeni

De Langle luonnontutkija Lamanonin ja monen muun miehen keralla

maissa käydessään murhattiin. La Pérouse petosta kostamatta purjehti

Ystävyyssaarille (Tonga-saarille) ja sieltä Australiaan Uuden

Etelä-Walesin rannikolle, jossa englantilaiset paraillaan perustivat

siirtokuntaa Sidneyn paikalle. Helmikuussa 1788 hän lähti jälleen

matkaan, mutta sille tielle hän laivoineen kaikkineen katosi.

D'Entrecasteaux, jonka Ranskan hallitus lähetti häntä etsimään, ei

löytänyt hänestä merkkiäkään. Vasta 30 vuotta myöhemmin La Pérousen

kohtalosta saatiin vähän aavistuksia englantilaisen Dillonin matkan

kautta. Kapteeni Dillon löysi Tucopiasta, eräältä Uusien Hebridien

saarelta ranskalaisia esineitä ja sai asukkailta kuulla, että kaksi

eurooppalaista laivaa oli monta vuotta takaperin kärsinyt haaksirikon

pohjoisempana, Vanicoro-saaren rannalla, joka kuului Santa Cruz-

ryhmään, ja että esineet oli näistä laivoista saatu. Intian hallitus

lähetti Dillonin Vanicoroon etsimään, olisiko siellä vielä säilynyt

elossa haaksirikkoisia. Hän saikin monen vastuksen jälkeen varmat

tiedot siitä, että haaksirikkoutuneet laivat olivat olleet »Boussole»

ja »Astrolabe». Löydettiin kaikenlaisia esineitä, jotka epäilemättä

olivat niihin kuuluneet, ja tarkkain kyselyjen avulla kapteeni Dillon

sai selville, että laivat olivat tarttuneet saaren länsirannalla

oleville särkille ja toinen paikalla hajonnut. Miehistö oli päässyt

laivasta maalle, mutta alkuasukkaat olivat tappaneet joka miehen.

Toisen laivan väki taas oli ennättänyt rakentaa rauskansa puuaineista

pienen aluksen, ennenkuin se kokonaan hajosi, ja tässä pienessä

aluksessa loput haaksirikkoisista oli purjehtinut pois. Mutta sen

koommin ei heistä kuulunut.

La Pérousen onnettoman retken jälkeen Tyynen meren pohjoisien

rantain tutkimista jatkoivat pyynti- ja kaupparetkikunnat, joita

varustivat varsinkin Intiaan ja Itä-Aasiaan asettuneet englantilaiset

liikemiehet. Montakin tämmöistä retkikuntaa voisimme mainita, mutta

riittäköön niistä se yhteinen tunnustus, että niiden toimesta Amerikan

luoteisrannikko tuli yhä paremmin tunnetuksi. Monen paikankin nimenä

on säilynyt näiden retkikuntain antama tai niiden muistoksi annettu

nimi. Englantilaisten ohella espanjalaisetkin uudelleen kiinnittivät

huomionsa näihin seutuihin, aikoen ottaa koko luoteisrannikon Alaskaa

myöten omakseen. 1789 Espanjan hallitus lähetti sinne Don Esteban Josef

Martinezin, joka otti takavarikkoon siellä tapaamiaan englantilaisia

laivoja tavaroineen. Seurauksena oli, että Englanti lähetti Amerikan

luoteisrannikolle melkoisen laivaston ja Espanjan täytyi peräytyä.

Vaikutusalueiden tarkempaa määräämistä varten kumpikin maa sitoutui

lähettämään sinne retkikunnan, ja Vancouverin toimesta tämä rannikko

lukemattomine vuonoineen ja saarineen sitten tuli tarkoin tutkituksi.

Alessandro Malaspina.

Ennen näitä tutkimustöitä on meidän kuitenkin mainittava eräs

espanjalainen retkikunta, jonka tieteelliset ansiot olivat suuremmat

kuin ainoankaan edellisen espanjalaisen retkikunnan. Sitä johti

italialainen ylimys Alessandro Malaspina, joka oli siirtynyt Espanjan

palvelukseen ja kunnostanut itseään Englantia vastaan taistellen

(1779—83). Rauhanteon jälkeen hän harrasti Espanjan siirtomaitten

kehitystä ja teki sitä varten kaksi matkaa Filippiineille, korjasi

paljon saariston karttaa ja toisella matkallaan purjehti maan ympäri.

V. 1789 hän sai johdettavakseen suuren retkikunnan, jolla oli paitsi

käytännöllistä myös suuri tieteellinen ohjelma. Paitsi kartoitusta

retkikunnan piti edistää useita muitakin tieteitä, jota varten sen

mukaan lähti joukko päteviä oppineita. Malaspinan piti muun muassa

vielä etsiä salmea Tyynestä merestä Hudson-lahteen. Toivottiin sen

löytyvän Alaskan eteläpuolelta 58:nnen ja 60:nnen leveyspiirin

vaiheilta. Lisäksi oli laadittava entistä tarkempia karttoja jo ennen

löydetyistä rannoista.

Karttain korjaaminen ja havaintojen tekeminen alkoivat La Plata-maissa,

jonka jälkeen retkikunta tutki Patagonian rantoja ja Falklandin saaret.

Guayaquilista kuljettiin Galapagos-saarille ja sieltä Panamaan ja

Mexicon Acapulcoon. Sieltä Malaspinan molemmat laivat purjehtivat

Alaskaan mainittua salmea etsimään. Tutkittiin Yakutat-lahti ja Mount

St. Eliaksen seutu, jonka suunnattomista jäävirroista Malaspina toi

ensimmäisen seikkaperäisen kuvauksen. Suurin sen glaciereista on

nykyisin hänen nimisenään tunnettu. Kun salmea ei löydetty, niin

Malaspina purjehti rannikkoa alaspäin ja saapui syksyllä 1791 takaisin

Acapulcoon.

Acapulcosta hän v. 1792 purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille,

jatkaakseen niiden tutkimista. Seuraavana vuonna hän kävi Australiassa

Port Jacksonissa, johon englantilaiset olivat vähäistä ennen

perustaneet siirtokunnan, ja tutki sitten Tyynen meren eteläosia.

Syksyllä 1794 hän palasi takaisin Espanjaan, neljä vuotta retkellä

oltuaan. Hän toi mukanaan suunnattoman tieteellisen aineskokoelman,

mutta sitä ei valitettavasti ole koskaan täysin hyväksi käytetty.

Malaspina joutui valtiollisten juonien uhriksi ja vietiin vankeuteen,

ennenkuin hän vielä ennätti ruveta kokoelmiaan julkaisemaan. Vasta

v. 1885 suuri osa niistä julkaistiin. Elämänsä loppuosan hän eli

kotimaassaan Italiassa.

Samaan aikaan kuin Malaspina oli Yhdysvaltain luoteisrannikolla pari

muutakin espanjalaista ja ranskalaista retkikuntaa, joiden tulokset

eivät kuitenkaan olleet suuren arvoiset. Ranskalainen kapteeni Marchand

tutki tarkemmin Marquesas-saariston, edelliset purjehtijat kun olivat

tutustuneet vain sen eteläosaan. Matkalla oli mukana ranskalainen

meritutkija Fleurien, joka kirjoitti siitä kertomuksen.

Sekä Englannissa että Espanjassa yhä vielä luultiin, että Tyynestä

merestä löydettäisiin salmi Hudson-lahteen: toiset päättivät sen

alkavan Juan de Fuca-salmesta, jonka perukoihin ei vielä kukaan

ollut tunkeutunut. Kapteeni Yrjö Vancouver sai tämän kysymyksen

ratkaistavakseen.

Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus.

Vancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista

purjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä

etevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa

1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui

syyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän

tutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja

korjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin

ja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen

paljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat

olivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792

saavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa

varsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin

pohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia

oli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap

Mendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin

siellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita.

Eräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver

ei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki

vetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen

purjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen.

Vancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään,

joka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille

eikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet

espanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat

julistaneet rannikon omakseen.

Huhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli

purjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä

edes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419).

Vancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia

rantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja

tarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli

päättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen

tuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan,

kuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli

perukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti

molemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä

suoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka

näillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan,

muun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas

Washingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja

maan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella

kertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen

ja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta

se oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi

korkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään

meriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin

Pugetkin.

Kun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen

alkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan

Vancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka

ja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta

ollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset

ennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi

ja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin

kaikkialla mitä parhaissa väleissä.

Elokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren

länsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä

espanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman

rannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin

Vancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja

purjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli

varastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen

hyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun,

ja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien

sen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa

olivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin

komea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta

lordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian

Montereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä

huomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat

karttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja

palattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä

kesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n

leveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi

Kap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi

ajoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli

vedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs

varhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen

hän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli

epäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän

purjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta

saariston kartan parantamiseksi.

Maaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan

luoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan

etelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin,

kunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin

matkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa

ja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki

saattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja

Lynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ

loppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti

suuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja

Kap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa

retkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen

veljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.

Kapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita

hakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin,

korjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän

korjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin

suistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän

menetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v.

1799.

Australian valtaus.

Englannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan

vankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook

oli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli

siitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin

seuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun

panemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin

viereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon

etuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta,

joka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn

kaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät

monella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse

Kermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat

Otu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä

parhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt

pahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti

Macaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia

saaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta.

Keripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen

laivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta

kotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista

mikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka

niinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja

toi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja

Gilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin

tunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.

William Bligh ja »Bountyn» seikkailut.

Samaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin

hallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen

meren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut

luonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen

retken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka

oli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni,

purjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen

kautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta

Ystävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki

kapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian

asukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin

pieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei

ensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten

hylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja

harvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa.

Bligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui

Tofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa

asukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen

keinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä

ollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti

työnnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi,

tuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi

Australian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian

rannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen

vaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin

pieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa

pitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi

koottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin

alkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta

päästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p.

kesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli

kuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa.

Säät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin

nopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa

hollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan

Blighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he

sitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan.

Bligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut

ja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista

leipäpuunkin Länsi-Intiaan.

»Bountyyn» jääneet kapinoitsijat, kaikkiaan 25 miestä, palasivat

Tahitiin, jossa he olivat ennättäneet tehdä saaren impien kanssa

lemmenliittoja, — juuri nämä liitot olivatkin suurimpana syynä siihen,

että he kapteeniaan vastaan kapinoivat — osa heistä jäi Tahitiin,

toinen osa, kahdeksan miestä, Fletcher Christianin johdolla otti

Tahitista kuusi miestä ja kaksitoista vaimoa ja purjehti sitten

»Bountylla» Pitcairn-nimiselle saarelle, joka on Tahitista noin 2300

kilometriä länsilounatta kohti, Paumotu-saariston uloimpia. Saari on

jyrkkä, yli 600 metriä korkea basalttikeila, ainoastaan vähän päälle

viisi neliökilometriä alaltaan. Laaksoissa on erinomaisen hedelmällistä

maata ja ilmasto on leutoa, sillä Pitcairn on melkein käännepiirin

alla. Kiviaseista ja samanlaisista kivipatsaista päättäen, joista

Pääsiäissaari on kuulu, Pitcairn on esiaikoina ollut asuttu, mutta

»Bountyn» miesten sinne saapuessa se oli aivan autio. Christian

Fletcher nousi saarelle maihin ja perusti sinne siirtokunnan. »Bounty»

poltettiin. Petoksien ja hurjan elämän vuoksi ensimmäiset vuodet tämän

kauniin saaren historiaa kuitenkin olivat sangen synkät. V. 1800 kaikki

miehet olivat kuolleet, paitsi Alexander Smith, joka oli menestyksellä

kasvattanut nousevaa nuorisoa ja eli aina vuoteen 1829. Seuraavana

vuonna koko siirtokunta muutti Tahitiin, koska Pitcairnin ilmasto oli

metsien hävityksen jälkeen huononnut, mutta Tahitin löyhtynyt siveys

ja lämmin ilmanala oli pitcairnlaisille niin vastenmielinen, että he

vuoden kuluttua palasivat takaisin saarelleen. 1856 he taas kaikin — 60

nainutta ihmistä ja 134 henkeä nuorisoa — muuttivat Norfolk-saarille,

josta kuitenkin osa pian palasi takaisin. 1870-luvulla siirtokunta

oli erinomaisessa kunnossa, mutta viime vuosisadan lopulla huomattiin

väestökannan liian läheisten sukulaisten avioliittojen takia suuresti

rappeutuneen ja siveyden löyhtyneen. Saarella puhuttiin sangen

omituista kielimurretta, joka oli muodostunut Tahitista tulleiden

vaimojen kielestä. Suurin osa täysikasvuisista kuitenkin puhui myös

englannin kieltä. Väkiluku on nykyisin noin 170 henkeä ja saarelaisilla

on oma laiva, joka välittää heidän kauppaliikettään.

Huonommin kävi niiden, jotka olivat Tahitiin jääneet. Heistä osa

saatiin kiinni, kuusi vietiin sotaoikeuden tuomittavaksi Englantiin

ja kolme v. 1792 mestattiin. Lord Byron on tämän valtameriseikkailun

ikuistanut ihanassa »Saari» runoelmassaan.

Englannin hallitus lähetti kapteeni Edwardsin »Pandarolla» etsimään

kadonnutta »Bountya» ja saattamaan kapinalliset edesvastuuseen,

ynnä samalla jatkamaan tutkimuksia. Edwards saikin Tahitista kiinni

yllämainitut kuusi miestä, mutta turhaan hän muilta saarilta etsi

»Bountya» ja sen miehiä. Risteillessään hän löysi useita uusia saaria,

ja tapasi Vanicoronkin, sen saaren, jolla La Pérouse luulon mukaan oli

kärsinyt haaksirikon. Mutta kun hän ei lähettänyt maihin venettä, niin

ei hän kadonneitten ranskalaisten kohtalosta saanut mitään tietoa.

Torresin salmeen pyrkiessään »Pandora» purjehti koralliriutalle ja

upposi, osa miehistöstä laivan mukana. Suurempi osa kuitenkin pelastui

veneihin ja suoritti niissä tosin lyhyemmän, mutta muutoin täysin yhtä

vaikean retken Timoriin kuin Blighkin.

D'Entrecasteaux.

Samaan aikaan oli Tyynen meren länsiosissa toimessa ranskalainen

retkikunta, jonka johtajana oli Bruni d'Entrecasteaux. Sen päätehtävänä

oli La Pérousen retkikunnan etsiminen, kuten jo mainitsimme.

»Recherche» ja »Esperence» lähtivät Brestistä 28 p. syysk. 1791;

jälkimmäisen laivan komentajana oli Hun de Kermandec, jonka nimi on

säilynyt Etelämeren nimistössä. Useita tiedemiehiä seurasi retkelle.

Ensiksi poikettiin Teneriffaan, jonka huipulle ranskalaiset

tiedemiehet nousivat. Kapissa saatiin kuulla, että muka eräs

englantilainen retkikunta oli nähnyt ranskalaisten upseerien

univormuja Amiraliteétti-saarilla, Uuden Guinean pohjoispuolella, ja

sinne senvuoksi päätettiin lähteä etsimään. Amsterdam- ja St. Paul-

saarien ohi d'Entrecasteaux purjehti Van Diemenin maan, nykyisen

Tasmanian rannikolle, johon pysähdyttiin. Luonnontutkijat käyttivät

aikaa retken tekemiseen maan sisäosiin, jossa varsinkin kumipuut

(Eucalyptus) suunnattomalla koollaan herättivät heidän huomiotaan.

He näkivät niinikään mustia joutsenia ja kenguruita sekä kohtasivat

maanasukkaita. D'Entrecasteaux sitten purjehti Tasmanian etelärantaa

itää kohti ja kartoitti siitä kappaleen, antaen nimiä salmille ja

saarille. Tasmaniasta hän purjehti Uuteen Caledoniaan, kartoittaen sen

lounaisrannikon erinomaisen vaarallisesta purjehduksesta huolimatta.

Salomon saarien kautta matka sitten piti Amiraliteetti-saarille, mutta

vaikka ne tarkkaan etsittiin, niin ei tavattu La Pérousesta eikä hänen

retkikunnastaan vähintäkään jälkeä.

Hankittuaan Amboinasta vereksiä ruokavaroja d'Entrecasteaux purjehti

Australian mannermaan lounaisrannalle ja seurasi sitä itää kohti, ei

kuitenkaan niin kauaksi, että olisi löytänyt salmen, joka erottaa

Tasmanian mannermaasta. Luonnontutkijat kävivät maissa; kerran rantaan

poikettaessa Riche eksyi muista ja vaelsi pari päivää ilman ruokaa,

ennenkuin löysi takaisin muitten luo. Vastatuulien ja vedenpuutteen

vuoksi d'Entrecasteaux purjehti Tasmaniaan, ennenkuin oli saapunut

salmeen saakka. Mutta manteren rannikkoa kulkevasta voimallisesta

virtauksesta hän päätti, että salmi oli olemassa. Tasmaniassa

viivyttiin jälleen jonkun aikaa ja Labillardière, joka sitten kirjoitti

retkestä matkakertomuksen, kokosi paljon tietoja sen asukkaista. Matkaa

jatkettiin sitten Uuden Seelannin ohi Tongatabuun ja Ystävyyssaarille,

joilla viivyttiin joku kuukausi. Sieltä matka piti Uusien Hebridien

kautta Uuteen Caledoniaan, jonka sisäosasta näkyville vuorille

luonnontutkijat tekivät retken, nähden niiden kukkuloilta meren

vastakkaiselta puolelta. Tavattiin asukkaita, jotka yleensä olivat

ystävällisiä, vaikka ihmissyöjiä, mutta heiltä ei saatu minkäänlaisia

tietoja La Pérousen retkikunnasta. Ruostunut kynttilänjalan kanta oli

ainoa muisto, mitä siellä oli Cookistakaan säilynyt. Kapteeni Kermandec

kuoli Uudessa Caledoniassa.

Sitten d'Entrecasteaux purjehti Santa Cruz-saarille, joilla täytyi

tapella alkuasukkaitten kanssa, ja sieltä Salomon saarien kautta Uuden

Guinean itäpään edustalla olevaan saaristoon, josta hän löysi useita

uusia saaria, täydentäen Bougainvillen löytöjä ja antaen löytämilleen

saarille nimiä itsensä ja naapuriensa mukaan. Monta kertaa laivat

olivat vaarassa näillä riuttaisilla vesillä, mutta aina ne lopulta

pelastuivat umpimutkista. Vihdoin saavuttiin Uuden Guinean rannikolle,

seurattiin sitä ja poikettiin sitten nykyisille Bismarck-saarille,

joiden suurimman saaren, silloisen Uuden Britannian, kartoituksen

d'Entrecasteaux Dampierin jäljeltä täydensi. Mutta ennenkuin hän

vielä ennätti poistua tästä saaristosta, yllätti hänet äkkitauti ja

kuolema, ja Dauribeau sai retkikunnan johdon. Pontevan ja kyvykkään

d'Entrecasteauxin kuoltua taudit alkoivat tuhota muutakin miehistöä,

niin että molemmat ranskalaiset laivat hyvin heikontunein miesvoimin

saapuivat Javaan. Siellä Dauribeau kuoli ja suurin osa retkikunnan

jäsenistä otettiin sotavankeuteen, koska matkan aikana oli syntynyt

sota Ranskan ja Hollannin välillä. Sotavangit, joiden joukossa oli

Labillardière, kuljetettiin v. 1795 Mauritiukseen ja sieltä vasta

seuraavana vuonna kotimaahansa Ranskaan.

Vaikka retkikunta ei löytänytkään La Pérousea eikä saanut tietoja,

jotka olisivat hänen katoamistaan valaisseet, niin kartutti se

kuitenkin suuressa määrin Tyynen meren tuntemista ja varsinkin

luonnontutkijat toivat mukanaan runsaan saaliin. Labillardièren

kokoelmat tosin otettiin takavarikkoon ja vietiin Englantiin, mutta

Josef Banksin välityksellä ne luovutettiin hänelle takaisin.

Retkiä Tyynelle merelle tehtiin tämän jälkeen harva se vuosi, mutta

vaikka löydettiinkin ennen tuntemattomia pieniä saaria monella

retkellä, niin eivät ne enää olleet niin tärkeitä, että kannattaisi

niitä kaikkia erikseen mainita. V. 1796 kapteeni Wilson »Duffilla»

kuljetti lähetyssaarnaajia Tahitiin ja useihin muihin Tyynen meren

saariin. Matkalla hän muun muassa täydensi Fidshi-saariston karttaa.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla olivat Tyynen meren maantieteen

pääpiirteet selvitetyt. Neljänä viimeisenä vuosikymmenenä oli saatu

enemmän aikaan kuin koko sinä aikana, joka oli kulunut Magalhãesin

matkasta. Yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijoille oli jäänyt vain

yksityiskohtien oikominen ja täydentäminen.