OKEAANIAN TUTKIMINEN.

Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.

Tasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi.

Maanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja

Euroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä

Itä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa

puhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä

enemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä,

ja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin

sentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen

kehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja

ja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.

Kaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan

länsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi

ja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi.

Kapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen

salmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo

sai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat

purjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean

johtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata

kuin Etelä-Amerikkakin.

William Dampier.

Tasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian

luoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen

löytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen

rantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka.

Myöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat

haaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän

paremmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei

löytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.

Dampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja

seuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden

maan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia

ihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli

kauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan

sisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä,

mutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja.

Laiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä

jäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet

korjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin

Intiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he

alkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat

vähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier

saapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä

jonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin,

oltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen

matkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota

tarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin

valtion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä

laivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.

Dampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi

Brasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä

ohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun

1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa,

löydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä

Australian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan

tuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien

rannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi

siirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja

varastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja

vereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti

Uuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle

jättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston

[Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet

saksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan

jälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka

erottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän

luuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille

nimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin»

rannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin

»Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden

Pommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä

molemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja

lihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi.

Eräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan

hirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän

purjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien,

joissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää

etsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin

kotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon,

että se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan.

Länsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät

matkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier

oli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen

merkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan

»Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia,

ettei siitä tullut mitään.

Syttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan

perimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle

kaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier

lähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap

Hoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan.

Mutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi

riitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin

kanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin;

matkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin,

Robinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon

Amerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla.

Dampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen

espanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton,

sekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset

ottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni

Rogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander

Selkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin

neljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja

Selkirkin kokemuksista.

Aleksander Selkirk.

Kapteeni Rogers oli lähettänyt veneensä maihin vettä ottamaan ja odotti

sen palaamista. Hänen edessään kohosi komea saari, noin kahdeksaa

kilometriä leveä ja pariakymmentä pitkä, toinen pää matala, toinen

lähes tuhannen metriä korkeata louhista vuorta. Saarella kasvoi siihen

aikaan arvokkaat metsät, joissa oli paljon ensimmäisten löytäjäin

tuomia metsittyneitä vuohia. Sieltä oli siis paitsi hyvää vettä

riistaakin saatavana, mutta kun se oli merirosvojen tyyssija, niin

harvoin siihen poikkesivat kauppalaivat, joiden matkoihinkaan se ei

sopinut.

Veneitään odotellessaan Rogers näki rannalla suuren nuotion ja

pelästyi, että siellä ehkä oli ranskalaisia tai espanjalaisia, joiden

kanssa täytyisi tapella. Hän senvuoksi yön kuluessa suori laivansa

tappelukuntoon, mutta aamun koittaessa ei näkynytkään vihollista.

Maihin lähetetty vene palasi häiritsemättä takaisin ja sen mukana

vuohennahkoihin puettu mies, jonka kasvot vielä pukuakin enemmän

muistuttivat metsäläistä. Se mies oli Aleksander Selkirk, Skotlannissa

syntynyt, hurjapäisyyden vuoksi merille lähtenyt, kapteeni Stradlingin

hylkäämä tälle yksinäiselle saarelle. Selkirk oli saarella ollessaan

nähnyt monen laivan purjehtivan ohi, mutta näistä oli ainoastaan kaksi

käynyt saaren luo ankkuriin, ja nekin olivat olleet espanjalaisia.

Espanjalaiset merimiehet olivat hänet tavanneet ja ampuneet häntä,

mutta hän oli takaa-ajajat välttänyt kiipeämällä korkeaan puuhun niin

äkkiä, etteivät he sitä huomanneet.

Kapteeni Stradling oli hänet maihin lähettäessään antanut mukaan

vaatteet, makuulaverin, pyssyn, naulan ruutia, luoteja, tupakkaa,

kirveen, puukon, kattilan, piplian ja moniaita muita hartauskirjoja

ynnä purjehduskoneet ja -kirjat. Selkirk varusti olonsa niin mukavaksi

kuin taisi, mutta ensimmäisten kuukausien kuluessa häntä kovin vaivasi

raskasmielisyys ja kauhistuttavan yksinäisyyden synnyttämä pelko. Hän

rakensi pippuripuusta kaksi majaa jonkun matkan päähän toisistaan,

kattoi ne ruo'oilla ja vuohien nahkoilla. Niin kauan kuin ruutia

riitti, ei häneltä puuttunut ravintoa, ja helppo oli tehdä tulikin.

Kun ruuti alkoi olla vähissä, niin hän teki tulen hankaamalla toisiaan

vastaan kahta pippuripuun palasta, ja kun se kokonaan loppui, niin

hän juoksemalla tavoitti vuohet. Jokapäiväisestä harjoituksesta hän

oli käynyt niin notkeaksi, että juoksi kautta metsien, yli vuorien

ja mäkien uskomattoman nopeaan. Eräänä päivänä hän oli ajanut vuohta

niin kiivaasti, että hän saaliinsa perässä oli suistunut suin päin

tiheää pensaikkoa kasvavan kuilun partaalta syvyyteen. Pudotessaan hän

pyörtyi, mutta tointuessaan huomasi, että vuohi makasi kuolleena hänen

vieressään. Melkein kokonaisen vuorokauden hänen täytyi maata samalla

paikalla, ennenkuin pääsi suurella vaivalla ryömimään parin kilometrin

päässä olevaan mökkiinsä. Vasta parin päivän kuluttua hän saattoi

siitä liikkeelle lähteä. Selkirk lähti nyt kapteeni Rogersin ja muiden

merimiesten kanssa metsästämään ja helposti jätti jälkeensä laivan

parhaat juoksijat, vieläpä erinomaisen ajokoirankin. Pian hän juoksi

vuohenkin kiinni ja kantoi sen selässään merimiehille.

Nauriista, joita jonkun laivan miehistö oli kylvänyt, palmukaalista ja

pippurista onneton oli saanut ravinnon apua. Kun kengät ja vaatteet

olivat kuluneet repaleiksi, niin hän valmisti itselleen toiset vuohen

nahkasta, käyttäen naulaa neulana. Kun puukko oli kaiuttomaksi

kulunut, takoi hän uuden rannalta löytämästään rautavanteesta. Hän

oli siihen määrään puheesta vieraantunut, että hänen pelastuttuaan

oli alussa vaikea lausua julki ajatuksiaan. Rogers otti Selkirkin

mukaansa ja palkkasi hänet pursimiehekseen. V. 1868 kiinnitettiin

hänen muistokseen kirjoitus saaren korkealle kukkulalle, josta on

suurenmoinen näköala, ja jolta Selkirk varmaan usein oli tähyillyt

merta, laivaa odotellessaan. Defoe on käsitellyt aihetta vapaasti.

Robinson Crusoen saari on luontonsa puolesta troopillisempi,

muistuttaen enemmän Länsi-Intiaa, ja tietysti se oli paljoa lähempänä

muita asuttuja saaria, koska Auliit saattoivat meloa siihen veneissään.

Juan Fernandez-ryhmään oikeastaan kuuluu kaksi suurempaa saarta,

Mas-a-tierra, jolla Selkirk oli, maan puolella, ja pienempi, mutta

paljoa korkeampi Mas-a-fuera meren puolella, lähes kaksi kilometriä

korkea valtava kalliomöhkäle, tulivuorenpurkauksien jäännös, niinkuin

suurempikin saari.

Rogers kävi kahdesti Galapagos-saarilla ja muillakin sen

pohjoispuolella olevilla saarilla ja purjehti sitten Californian

rannikolta Tyynen meren poikki Guamiin ja Itä-Intiaan, sekä palasi

Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Dampier ei sen koommin merille

lähtenyt. Hän kuoli kotimaassaan v. 1715. Suuren maineensa hän

saavutti etupäässä matkakertomuksillaan, tarkalla havaintokyvyllään,

joka pani tähdelle varsinkin purjehdusta koskevat tieteelliset ilmiöt

sekä sujuvalla, selvällä ja miehuullisella tyylillään. Vaikk'ei hän

ollutkaan tiedemies, niin ovat hänen kuvauksensa,eläimistä ja kasveista

hämmästyttävän tarkat ja luotettavat.

Kapteeni Clipperton, kaapparilaivan päällikkö hänkin, etsi v. 1719

Magalhãesin salmesta tietä Tyyneen mereen Tulimaan läpi, mutta ei

tietenkään löytänyt. Kapteeni Shelvocke, joka purjehti hänen kerallaan,

tutki Patagonian länsirannikkoa ja jonkun aikaa Chilen edustalla

risteiltyään kärsi haaksirikon Juan Fernandezin rannalla. Vaikka hänen

väkensä kapinoikin, sai hän kuitenkin rakennetuksi saarella pienen

aluksen, jossa tehtiin vaarallinen matka meren poikki mannermaan

rannalle. Siellä tehtiin hyökkäyksiä espanjalaisten siirtokuntain

kimppuun ja anastettiin laivoja, niin että Shelvockella pian oli vara

valita, millä hän tahtoi purjehtia. Californian rannikolta Shelvocke

purjehti Tyynen meren poikki Cantoniin, möi siellä laivansa ja

palasi kauppalaivassa Englantiin. Shelvockekin julkaisi kertomuksen

matkoistaan, koettaen siinä parhaan taitonsa mukaan kaunistella

tekojaan.

Kului sitten parikymmentä vuotta, ennenkuin Englannista jälleen käytiin

rosvoretkillä Etelämerellä; kauppamatkoja sinne ei tehty ensinkään,

koska Englannin hallitus oli luovuttanut Etelämeren kaupan suurelle

komppanialle yksinoikeudeksi, eikä mainittu komppania etuoikeuttaan

käyttänyt. Vasta kun sota uudelleen syttyi, alkoi siellä parveilla

kaappareitakin. Näistä voitti enimmän kunniaa ja saalista Yrjö

Anson, joka myöhemmin paljoa enemmän hyödytti maataan sen laivaston

uudestaluojana. Uusia maita ei hänkään risteilyretkillään löytänyt,

mutta luonnollisesti tulivat väylät ja rannat paremmin tunnetuiksi.

Ranskalaisia purjehtijoita.

Englantilaiset eivät olleet ainoat, joiden kaapparit Etelämerellä

häiritsivät Espanjan kauppaa ja sen siirtomaiden turvallisuutta.

Ranskalaisille bukkaniireille ei Etelämeri tosin ollut yhtä tuttu

kuin englantilaisille, mutta lippuansa hekin siellä näyttivät. V.

1695 Ranskan hallitus, jouduttuaan Espanjan kanssa sotaan, lähetti

sinne kuusi laivaa kreivi de Gennesin johdolla, mutta tämä ei

vastatuulien vuoksi päässyt Magalhãesin salmen läpi, vaikka risteili

siinä toista kuukautta, vaan lopulta luopui koko yrityksestä ja palasi

Länsi-Intiaan. V. 1698 lähetettiin Etelämerelle kolme ranskalaista

laivaa Gouin de Beauchénen johdolla, kauppaa tekemään, ja hänelle

onni oli suotuisempi. Mutta seitsemän kuukautta pitelivät häntäkin

vastatuulet Magalhãesin salmessa, ennenkuin hän pääsi siitä, ja paljon

hän ennätti tällä ajalla täydentää sen karttaa. Paluumatkalla Beauchène

kulki Kap Hoornin ohi. Pian tämän jälkeen Etelämerellä alkoi käydä

enemmänkin ranskalaisia kauppalaivoja, kun Ludvig XIV:n pojanpoika oli

noussut Espanjan valtaistuimelle. Useimmat laivat lähtivät St. Malosta

ja poikkesivat menomatkalla Falklandin saarille. Näille annettiin

ranskalainen nimikin, »Malouines», ja jonkun ajan saaristoa siksi

mainittiin (Ranskassa ja Espanjassa vielä tänä päivänäkin). Useakaan

laiva ei palannut samaa tietä, vaikka sekä Magalhãesin salmen kautta

että Kap Hoornin ympäri aina on helpompi purjehtia Tyyneltä mereltä

Atlantinmerelle kuin päinvastoin, koska Etelä-Amerikan ja Antarktikan

välinen kapea meri kuuluu länsituulien piiriin ja on tunnettu rajuista

länsimyrskyistään. Tavallisesti palattiin Tyynen meren poikki ja

käytiin joko Kiinassa taikka Intiassa kaupoilla. Mutta purjehdittiin

myös vastakkaiseen suuntaan. Kun oli tehty Kiinassa kaupat, niin

palattiin Kap Hoornin tietä kotimaahan. Toiset näistä ranskalaisista

purjehtijoista harrastivat kartoitusta ja maantiedettäkin, julkaisten

Etelä-Amerikan länsirannikkoa koskevia teoksia. Eräällä retkellä

löydettiin Magalhãesin salmesta uusi aukko Etelämereen tavallisesti

käytetyn väylän eteläpuolelta.

Bouvet.

Varsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai

kaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen

eteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle

poikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa

sanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin

kauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä

ynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi.

Uuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta

valui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus

oli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin

nousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija

hänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen

pohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi

etelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut

olla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen.

Vasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen

uudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden

ainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on

valtameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.

Jacob Roggeveen.

Hollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä

joutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan

toimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli

yksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob

Roggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin

uudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni

hollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin.

Hänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta

etelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen

jonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen

lähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin

löydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia

tietoja.

Laivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen

mereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä

purjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä

ennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria,

jotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.

Pääsiäissaari.

Merkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722.

Asukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen

kohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu.

Hollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat

saaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin

jälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu

ruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten

kanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten

Roggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta

tietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa,

laiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian

komppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian

peruuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.

V. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka

voimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa.

Ne seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia

löytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn

alaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka

saaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty,

mutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä,

että entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin

vaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että

edellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä

retkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.

John Byron.

Englannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan

isoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli

laajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa

löytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti

Englannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo

edellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti

koko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan.

Byron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että

ne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria

ruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin

hylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne

karjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat

leudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan

monin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi

Juan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri

Edward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet

estivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta

nähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei

löytänyt.

Amiraali Byron palasi toukokuussa 1766 kotimaahan pari vuotta

kestäneeltä matkaltaan ja kirjoitti siitä kirjan, josta runoilija

on saanut moniaita aiheita »Don Juaniinsa». Hänellä oli niin huono

sääonni, että häntä merimiesten kesken sanottiin »Pahansään Jaakoksi».

Samuel Wallis.

Parempi menestys oli kapteeni Samuel Wallis'illa, joka vähän myöhemmin

lähti ulapoille. Neljä kuukautta viivytteli häntäkin Magalhãesin salmi,

ennenkuin lävitseen päästi. Wallis mittaili Patagonian rannikolla

maanasukkaita ja huomasi silloin, että niiden kokoa oli paljon

liioiteltu. Hän ei tavannut ainoatakaan, jonka mitta olisi ollut

enemmän kuin 5 jalkaa 7 tuumaa (152,4 sentim.) Kun oli salmen läpi

päästy, niin toinen laiva hitautensa vuoksi jäi jälkeen, eikä Wallis

sitä enää sen koommin nähnyt, vaan kumpikin erikseen suoritti matkan

maan ympäri. Wallis tuli ensimmäiseksi Matalille saarille, joista

hän sai väelleen vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita, koska

keripukki teki pahasti tuhoja laivalla; kapteeni itsekin oli siihen

sairastunut.

Wallis Tahitissa.

Löydettyään useita Matalien saarien läntisistä pienistä saarista

hän eräänä aamuna auringonnousun aikaan näki suuren saaren ja

ympärillään monta sataa suurta ja pientä venettä, joissa oli lähes

tuhannen alkuasukasta. Banaaninlehtiä heilutellen rauhan merkiksi ne

lähestyivät ja muutamat tulivat aivan laivan ääreen, jossa syntyi

vilkas vaihtokauppa. Moni kiipesi laivaan, jossa kauppa kuitenkin oli

vähällä saada äkkilopun, kun laivassa mukana oleva pukki puski erästä

alkuasukasta ja tämä siitä niin pelästyi, että suin päin hyppäsi

mereen. Kaikki hänen maanmiehensä seurasivat esimerkkiä, mutta vähän

tyynnyttyään he palasivat takaisin, olivat laivalla kuin kotonaan ja

kaupan ohessa varastelivat, erinomaisen näppärästi. Mutta kun lopulta

eräältä upseerilta varastettiin hattu päästä, niin tehtiin varkauksista

hetkeksi äkkiloppu. Hyvää satamaa etsien »Dolphin» verkalleen purjehti

pitkin rannikkoa, veneet edellä veden syvyyttä mittaamassa.

Englantilaiset eivät mielestään olleet koko matkalla nähneet niin

ihanaa maata kun tämä oli. Pitkin rannikkoa oli maanasukkaitten kyliä

lehtojen keskellä, joissa kookospalmujen sirot latvukset häälyivät ja

kauempana maan sisästä kohosi korkeita metsäisiä vuoria, taempi aina

edessään olevaansa korkeammalle, ja lehtojen ja metsiköitten läpi

juoksi merta kohti puroja kuin hopeanauhoja.

Eräässä suuressa mutkassa kokoontui luotaavien veneitten ympärille

äkkiä suuri joukko haapioita, ja vaikka kapteeni Wallis, hyökkäystä

peläten, ampui yhdeksän tykinlaukausta maanasukkaitten pään yli, niin

nämä yhä enemmän lähestyivät ja alkoivat kivittää englantilaisten

veneitä, haavoittaen useita merimiehiä. Veneistä vastattiin

pyssynlaukauksella, joka kaatoi yhden maanasukkaista, ja tämä sai

hyökkääjät päistikkaa lähtemään pakoon. Seuraavana päivänä »Dolphin»

kävi ankkuriin kauniin joen suuhun, ja paikalla kokoontui sen ympärille

veneitä, joissa oli kaupan sikoja, lintuja ja vihanneksia. Mutta

jälleen hyökättiin mittaamaan lähetetyn veneen kimppuun ja merimiehet

itseään puolustaessaan tappoivat erään maanasukkaan ja haavoittivat

toista. Seurauksena oli yleinen säikähdys, mutta sitä ei kestänyt

kauan, ja pian maanasukkaat jälleen lähestyivät laivaa ja vaihtokauppa

jatkui entistä vilkkaammin. Wallis kuitenkin päätti etsiä toisen

ankkuripaikan, mutta oli vähällä jäädä korallisärkälle matkalla.

Onnellista tuulenpuuskaa hänen oli kiittäminen siitä, että »Dolphin»

pelastui satamaan. Maanasukkaat uudistivat paikalla hyökkäyksensä

ja alkoi tuima kahakka, jossa hyökkääjät käyttivät aseina etenkin

kiviä. Englantilaiset taas ampuivat tykeillä karteesseja. Kun yksi

tykinlaukaus oli kokonaan halkaissut päällikön veneen, niin valtasi

yleinen pakokauhu maanasukkaat ja kaikki soutivat kiiruimmiten maihin.

Kapteeni Wallis lähetti nyt luutnantti Fumeauxin maihin pystyttämään

Englannin lipun ja valtaamaan saaren Englannin kuninkaan nimiin. Hän

nimitti sen »Kuningas Yrjö kolmannen saareksi». Maanasukkaitten kesken

sen nimi on Tahiti, ja sillä nimellä se kartoissa tunnetaan.

Tahitilaiset näyttivät nyt katuvan ja parantavan käytöstään, mutta

Wallis ei heihin vielä luottanut. Lähettäessään miehensä maihin

vettä ottamaan hän huomasi, että he puuhasivatkin hyökkäystä näitten

kimppuun sekä maan että meren puolelta. Wallis päätti joutua ennen

ja lähetti aseellisen joukon hakkaamaan rikki kaikki tahitilaisten

veneet, joita oli rannalla kumollaan päälle viidenkymmenen, toiset

pariakymmentä metriä pitkiä. Tämä teko sai tahitilaiset nöyrtymään.

He jättivät rannalle sikoja, koiria, kankaita ja hedelmiä ja

peräytyivät sitten. Näitten tavarain korvaukseksi vietiin rannalle

kirveitä, nauloja ynnä kaikenlaista rihkamaa, ja tahitilaiset suurta

iloa osoittaen veivät ne mukanaan metsään. Näin oli rauha saatu

aikaan ja seuraavana päivänä alkoi säännöllinen vaihtokauppa, jonka

kautta laiva sai yllin kyllin vereksiä ruokatavaroita. Rannalle

pystytettiin telttoja, sairaat vietiin maihin parantumaan ja terveet

alkoivat ripeästi laivaa puhdistaa, ja maalata sekä kaikin puolin

kuntoon korjata pitkää paluumatkaa varten. Wallis itse ensimmäisen

luutnanttinsa keralla oli vaarallisesti sairaana, mutta jo parin

viikon kuluttua kaikki taas olivat terveinä. Heinäkuun 15 p. saapui

laivaan saaren silloinen kuningatar, Oberea, joka oli tavattoman

kookas ja lihava, kapteeni Wallisin luo vieraaksi pyytäen sitten

kapteenia käymään vastavierailulla maalla. Vaikka Wallis vielä oli

heikkona, lähti hän kuitenkin, ja hänet vietiin suureen, toista sataa

metriä pitkään majaan, jota kannatti puolensataa patsasta. Katto oli

palmunlehdistä. Tahitilaiset ottivat kapteenin vastaan erinomaisin

kunnianosoituksin. Kun laivan lääkäri, kävelystä hiostuneena, otti

peruukin päästään pyyhkiäkseen päälakeaan, niin eräs tahitilaisista

sen huomatessaan kiljaisi kauhistuksesta, josta kaikkien muittenkin

huomio kiintyi lääkäriin. Syntyi äkkiä kuolon hiljaisuus ja kaikki

sanattomina hämmästyksestä katselivat ihmeentekijää. He eivät olisi

enempää hämmästyneet, vaikka hän olisi ottanut päänsä paikoiltaan

ja sitä pyyhkinyt käsissään. Vierailu päättyi molemmanpuoliseksi

tyytyväisyydeksi.

Seuraavana päivänä kuningatar Oberea piti pidot alamaisilleen, joita

oli koolla tuhatkunta henkeä. Palvelijat kantoivat vieraitten eteen

liharuokia kookosmaljoissa ja simpukoita puukaukaloissa, ja kuningatar

itse omin käsin jakoi niitä vieraille, jotka istuivat riveissä ympäri

huoneen. Sitten hän itse asettui jonkinlaiselle valtaistuimelle ja

kaksi naista kantoi ruokia hänen eteensä, tarjoten niitä hänelle siten,

ettei hänen tarvinnut muuta kuin suunsa avata ja syödä.

Luutnantti Furneaux teki pitkin rantaa länttä kohti tiedusteluretken

saadakseen saaren muodosta ja suuruudesta käsityksen. Kaikkialla

englantilaiset otettiin hyvin vastaan ja he tapasivat kauniin, hyvin

asutun maan. Asukkaitten kaikki aseet ja työneuvot olivat kivestä

ja luusta, josta saattoi päättää, etteivät he metalleja tunteneet.

Laivassa kävi kauppa yhä sangen vilkkaasti, ja asukkaat, varsinkin

naiset, halusivat niin kiihkeästi raudankappaleita ja pieniä

rautaesineitä, että merimiehet salaa kiskoivat lankuista nauloja ja

ruuveja, voidakseen tehdä heidän kanssaan kauppaa. Ja vaikka Wallis

tämän mitä ankarimmin kielsi ja määräsi, ettei ketään saanut päästää

mailiin ensin tarkasti etsiskelemättä häntä, niin veivät merimiehet

kuitenkin salaa paljon laivan rautaosia mennessään.

Saaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran

laakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä

hyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta

korkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi

itse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi.

Noustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä

rannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo

petti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle,

josta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja

kukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia

majoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen,

puutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti

meren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun

korkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista,

puista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan,

kirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja

viljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi

kukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti

lisääntyvän.

Oberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti,

että hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä

sydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme

suruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin

sydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla

valkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä

sydämellisemmät välit.

Niistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista,

mainittakoon:

Asukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri

ruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli

valmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen

nelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka

kiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä

miehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat

ihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he

osanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle,

senvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan

jumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta.

Eräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten

tavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat

mitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä

puvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla

syömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen

haarukkaa.

On arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s.

219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat

päättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren

kuulun paratiisin löytäjä.

Heinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa

miehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut

sairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin

nopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein

terveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin

merkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt,

vaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja

Hyväntoivonniemen kautta.

Carteret.

Wallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki

Tyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään

mainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria

turhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla

Mendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi

niille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan

tullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun

tämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin

Salomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi

oli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden

Mecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin

Uudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren

lounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen

kapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja

Celebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin

Englantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen,

joka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.

De Bougainville.

Louis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka

purjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies,

vaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut

sotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen

tieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja

sai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria

asuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille,

jotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän

maansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille

koko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä

Englanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska

vaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian

saatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle

merelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.

Bougainville, jonka toinen laiva, »La Boudeuse». oli suuri fregatti,'

toinen kuormalaiva, poikkesi Rio Janeiroon, Buenos Ayrekseen ja

Montevideoon, joita hän matkakertomuksessaan kuvaa, ja ohjasi sitten

Magalhãesin salmeen, kohdaten siinä samoja vaikeuksia kuin muut ennen

häntä. Tammikuussa 1768 hän ohjasi Etelämereen ja kaksi kuukautta

purjehdittuaan tuli Tuamotu-saarille ja sieltä huhtikuussa Tahitiin,

jonka Wallis oli löytänyt kahdeksaa kuukautta aikaisemmin. Tämän

saaren rehevä luonto ihastutti suuresti purjehtijoita, samoin kuin

asukkaittenkin ystävällisyys ja iloisuus. Ranskalaisten vastaanotto

oli mitä sydämellisin, ja vaikka sopu uhkasikin mennä rikki, kun

ranskalaiset merimiehet murhasivat useita saarelaisia, niin saatiin

se kuitenkin taas palautetuksi, kun Bougainville ankarasti rankaisi

syyllisiä. Hän ei kuitenkaan viipynyt saarella sen kauempaa, kuin että

sairaat paranivat keripukista, hankki vereksiä ruokavaroja ja lähti

uudelleen matkaan. Hän nimitti koko Tahiti-ryhmän Bomba-saaristoksi,

mutta tämä nimi sai väistyä Cookin antaman »Seurasaaret» nimityksen

tieltä.

Lähtiessään toukokuussa 1768 matkaa jatkamaan Bougainville ensinnä

löysi useita Samoa-ryhmän saaria, nimittäen ne »Purjehtijain

saariksi», joka nimitys niillä yhä vielä on alkukielisen rinnalla.

Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Samoa-saarilla kävijä; Roggeveen

oli niiden varsinainen löytäjä. Samoan asukkaat eivät olleet yhtä

luottavia, eivätkä muutoinkaan yhtä viehättäviä kuin Tahitin. Vielä

vastenmielisempiä olivat Uusien Hebridien asukkaat; yrittäessään

hankkia heiltä ruokavaroja Bougainvillen väki sai kestää ankaran

kahakan. Nämä ihmiset jo olivat paksuhuulista, mustaa rotua, josta tämä

osa Tyyntä merta on saanut »Melanesian» nimen. Bougainville nimitti

saariston »Suuriksi Kykladeiksi», mutta tämä nimi sai väistyä nykyisen

tieltä, jonka Cook antoi. Uusien Hebridien löytäjä oli oikeastaan

Quiros (II, s. 219); mutta hän ei huomannut niiden saariluonnetta, vaan

luuli suurinta saarta etsimänsä Australian eli Etelämaan osaksi.

Bougainvillen laivoissa oli keripukki alkanut siihen määrään tehdä

tuhojaan, että hän päätti kiiruimmiten purjehtia Molukeille. Matkalla

hän kuitenkin sekaantui siihen saaristoon, joka on Uuden Guinean

itäpään edustalla, ja vastaiset tuulet pidättivät häntä siellä melko

kauan. Saaristo sai Louisiadien nimen. Tämän jälkeen hän poikkesi

Salomon-saarille ja purjehti sieltä Bismarck-saaristoon. Kun ei

sielläkään voitu saada ruokavaroja, nim alkoivat nälänhätä ja puute

yltymistään yltyä, kuta kauemmaksi purjehdittiin. Burun saaresta

saatiin vihdoin ravinnon apua, niin että voitiin jatkaa matkaa

Bataviaan. Eri teitä molemmat laivat sitten palasivat kotimaahan,

puolenkolmatta vuotta matkalla oltuaan.

Bougainvillen matka oli ensimmäisiä, jolla oli mukana varsinaisia

tiedemiehiä, nimittäin kasvitieteilijä Commerçon ja tähtitieteilijä

Verra, jotka paluumatkalla poikkesivat Mauritiukseen havaintojaan

täydentämään. Tämä esimerkki näytti kaikin puolin noudatettavalta

ja sitä seuraten englantilaisten ja ranskalaisten seuraavat retket

erinomaisen tehokkaasti syvensivät maantuntemusta, vaikkei niillä

kaikilla löydettykään kovin paljoa uusia maita.

Cookin ensimmäinen retki.

Mielenkiinto Tyynen meren tutkimiseen oli näihin aikoihin käynyt

sangen yleiseksi ja retkikunta toisensa jälkeen lähti sinne löydöille;

toisinaan oli pari kolmekin liikkeellä samalla haavaa. Ennenkuin vielä

edellämainitut retkikunnat olivat palanneet, valmistettiin Englannissa

uutta, jonka tarkoituksena oli havaita Venuksen kulku auringon poikki

v. 1769 jollakin Tyynen meren saarella. Englannin tiedeseura sai

hallituksen varustamaan sitä varten retkikunnan, jonka samalla piti

tehdä maantieteellisiäkin havainnoita. Kun tiedemies, joka aluksi

aiottiin matkaan lähettää, ei suostunut meriupseerin ylijohtoon,

niin oli valittava semmoinen meriupseeri, joka kykeni toimittamaan

tähtitieteellisiäkin havainnolta. James Cook, jolle tehtävä uskottiin,

oli kaikin puolin hallituksen vaalin arvoinen. Niillä kolmella

löytöretkellä, jotka hän tämän jälkeen suoritti ja joilla hän vietti

enimmän osan kymmenestä vuodesta, hän osoittautui erinomaiseksi

purjehtijaksi, toisten mielestä ehkä parhaaksi, mitä milloinkaan

on Englannissa tai missään muuallakaan elänyt. Hän purjehti niin

laajalti siihen saakka kokonaan tuntemattomia meriä, että nämä vuodet

muodostuivat maantieteellisten löytöjen käännekohdaksi.

James Cook.

James Cook oli yorkshireläisen maanviljelijän poika. Jo poikana hänen

mielensä paloi merille, mutta vasta kahdeksantoistavuotiaana tämä

toivo toteutui. Palveltuaan muutamia vuosia hyvällä menestyksellä

kauppalaivastossa hän sodan syttyessä v. 1755 meni meriväkeen ja

palveli mitä parhaalla menestyksellä Canadan vesillä ja sitten

Labradorin ja Newfoundlandin rannikkojen kartoittajana. Hänen

julkaisemansa purjehdusohjeet herättivät huomiota etevyydellään.

Samalla hän itsekseen opiskellen hankki sangen laajat tiedot

meriasioista ja varsinkin teki erittäin tarkkoja tähtitieteellisiä

havainnoita. Hän oli siis kaikin puolin valmistunut siihen vaativaan

tehtävään, jonka hallitus hänelle nyt uskoi. Retkelle seurasi mukana

eräs nuorempi tähtitieteilijä Green, ynnä luonnontutkija Banks

ruotsalaisen ystävänsä, Linnén oppilaan Solanderin, ja usean apulaisen

keralla. Keripukkia vastaan hankittiin kaikki apuneuvot, mitä siihen

aikaan tunnettiin, etenkin sitruunamehua.

»Endeavour» lähti matkaan kesäkuun 30 p:nä v. 1768 ja seuraavassa

tammikuussa kulki Kap Hoornin ohi kokematta ensinkään niitä myrskyjä,

joista tämä niemi on niin huonossa huudossa. Muuan retkikunta kävi

maissa ja tunkeutui jonkun matkaa maan sisään, mutta yö, joka

sen täytyi viettää maalla, oli niin kylmä, että kaksi Banksin

neekeripalvelijaa paleltui kuoliaaksi ja tuho oli tulla koko

maaretkikunnan osaksi. Seudun kartat huomattiin hyvin puutteellisiksi

ja niihin tehtiin paljon arvokkaita oikaisuja. Cook ohjasi sitten

oikopäätä Tahitiin, jota Wallis oli arvellut soveliaimmaksi

Venus-havaintojen toimittamiseen.

Tahitissa.

Huhtikuun 10 p. nähtiin iltahämärässä taivaanrannalla kaistale

vuorista maata ja seuraavana päivänä oltiin Tahitin rannoilla.

Asukkaita tuli veneissä merelle, vihannat banaaninlehdet käsissään,

ja näitä he pyysivät kiinnittämään laivaan näkyviin paikkoihin

ystävyyden merkiksi. 13 p. »Endeavour» laski ankkuriin Matavain

satamaan, jota englantilaiset sanoivat Port Royaliksi. Cook hyvin

tiesi, mitä Wallisin saarella käydessä oli tapahtunut, ja koska

tähtitieteellisten havaintojen vuoksi oli välttämätöntä säilyttää hyvät

välit alkuasukkaitten kanssa, niin oli hän laatinut jyrkät ohjeet

meriväelleen, ja hän piti nyt ankarasti kiinni niiden noudattamisesta.

Ruokavarain ostaminen annettiin erikoisen komennuskunnan asiaksi,

kaikkia muita kiellettiin saarelaisten kanssa harjoittamasta

minkäänlaista kauppaa ilman kapteenin lupaa, ja jos merimies

maalla ollessaan menetti kiväärinsä taikka muun aseen, niin hänet

velvoitettiin se maksamaan, ja lisäksi häntä huolimattomuudesta

rangaistiin. Näillä säännöksillä olikin mitä paras vaikutus.

Kun Cook retkikunnan etevimpien miesten kanssa meni maihin, niin

hänet otettiin mitä syvimmällä kunnioituksella vastaan. Ensimmäinen,

joka heitä lähestyi, tuli nelinkontin ryömien. Kaikilla oli kädessään

vihannat lehvät, joita he heiluttivat, ja englantilaiset tekivät

samoin huomatessaan, että se saarelaisille tuotti iloa. Ensimmäinen

kohtaus päättyi kaikin puolin suotuisasti, johon englantilaisten

jakamat pienet lasikorutkin puolestaan vaikuttivat. Seuraavana päivänä

saapui laivaan ylhäisiä tahitilaisia puettuina paraihin vaatteihinsa,

jotka he laivalla riisuivat päältään ja pukivat niitten valkoisten

päälle, joille he tahtoivat osoittaa erikoista ystävyyttään. Mutta

kun englantilaiset seuraavana päivänä kävivät maissa erään päällikön

vieraina, niin alkoivat varkaudet, ja he menettivät kaikenlaisia

tavaroita taskuistaan, Solander muun muassa kaukoputkensa. Kun he

vaativat tavaroitaan takaisin ja vaatimukselleen parempaa pontta

antaakseen tömistelivät maata pyssynperillä, niin tahitilaiset

pelästyivät ja kaikki pakenivat. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin

palasivat takaisin, ja lopulta päällikkö toimitti takaisin varastetut

tavarat.

Seuraavana päivänä Cook alkoi rakentaa rannalle pientä linnaa. Kun

hän vähäksi aikaa poistui työmaalta lintuja ampumaan, oli sillä välin

syntynyt kahakka, kun tahitilaiset yrittivät riistää merimiehiltä

pyssyjä, ehkä sulasta uteliaisuudesta, ja nämä siitä syystä ampuivat

erään saarelaisista kuoliaaksi.

Siitä taas syntyi uusi yleinen pakokauhu, jonka Tuborai päällikkö vain

erinomaisilla toimilla sai asettumaan. Alamaisiaan rauhoittaakseen hän

itse muutti linnan läheisyyteen asumaan ja nukkui Banksin vuoteessa.

Varkauksia kuitenkin jatkui edelleenkin, milloin vain oli vähänkään

tilaisuutta. Mutta jos vaikka mitä varastettiin, niin paikalla kaikki

sen tiesivät ja olivat heti valmiit johdattamaan varkaan luo, joten

tavarat enimmäkseen helposti saatiin takaisin. Laivan teurastaja

puolestaan koetti väkivallalla anastaa tahitilaiselta vaimolta

kauniin kivikirveen, tarjottuaan siitä aluksi turhaan naulaa, ja

tahitilaiset kantelivat hänen päälleen Cookille, joka päätti rangaista

miestä muille varoitukseksi. Teurastaja sidottiin puuhun kiinni ja

sai sitten raippoja. Mutta tuskin olivat ensimmäiset sivallukset

sattuneet, ennenkuin tahitilaiset heltyivät ja rukoilivat, että mies

saisi anteeksi. Kun siitä ei tullut mitään, niin he alkoivat itkeä,

kuin lapset. Englantilaiset yleensäkin huomasivat, kuinka erinomaisen

herkkätuntoisia he olivat ja vähimmästäkin sekä ilostuivat että kävivät

murheellisiksi, nauroivat ja itkivät, ja yhtä nopeaan unohtivat

mielenliikutuksensa ja varsinkin olivat valmiit paikalla nauramaan.

Mutta kuinka alati varuillaan piti olla heidän näpistelyhaluaan

vastaan, kävi selville siitäkin, että eräänä päivänä katosi

tähtitieteellinen kvadrantti, joka oli aivan välttämätön Venuksen

poikkikulun havaitsemiseen. Sekin kuitenkin saatiin kappale kappaleelta

takaisin ja voitiin ajoissa korjata tyydyttävään kuntoon.

Venuksen poikkikulku.

Poikkikulun havaitsemista varten Cook jakoi väkensä kolmia. Yksi

osasto Banksin johdolla lähetettiin Eimeo-nimiseen saareen. Cook itse

lähti eräälle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Venus-niemeksi,

kolmas osasto jäi linnaan. Retkikunta sai kokea kaikki nuo jännittävät

säähuolet, jotka sitten ovat niin monta retkikuntaa pitäneet Etelämeren

saarilla jännityksessä auringonpimennyksien aikana, mutta kesäkuun 3

p. vaikeni aivan selkeänä, eikä pieninkään pilvenhattara koko päivänä

häirinnyt havaintoja. Venuksen poikkikulku alkoi kilo 9 ja 21 min.

aamulla ja päättyi vasta k:lo 3 ja 10 min. iltapäivällä. Kuumuus oli

niin rasittava, että Cook epäili, tokko havainnot olivat niin tarkkoja,

kuin olisi suotavaa ollut. Se aikain epätarkkuus, joka haittasi eri

ryhmäin havaintoja, riippui kuitenkin yleisistä ilmastollisista ja

tähtitieteellisistä syistä, jonka vuoksi niitä ei ollut havaitsijain

viaksi luettava. Venuksen ja auringonreunan yhteensattumista on

mahdoton aivan tarkkaan määrätä optillisten ilmiöitten vuoksi, jotka

vaikuttavat näköhäiriöitä, ja sen vuoksi onkin tämä auringon etäisyyden

määräämismenetelmä myöhemmin kokonaan hylätty.

Tahitilaiset.

Cook teki sitten Obereankin, saaren kuningattaren tuttavuutta, jolle

lahjoitettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa nukke, josta eräs

mahtava päällikkö kävi niin kateelliseksi, että hänellekin paikalla

piti antaa nukke. On mahdollista, että he näitä nukkeja pitivät

kristittyjen jumalina. Cook seuralaisineen kokosi tahitilaisten

tavoista ja käsityksistä paljon tietoja. Saarella uskottiin, mikäli

voitiin selville saada, yhteen pääjumalaan ja alijumaliin, joita oli

vaikka kuinka paljon. Mutta ei minkäänlaisia temppeleitä eikä muita

palveluspaikkoja voitu löytää. Ruumiit haudattiin siten, että ne

nostettiin korkeille telineille, joilla ne saivat paljaan taivaan alla

mädätä, ja luut vasta peitettiin maahan tai piilotettiin luoliin,

joihin ei sen koommin kukaan enää uskaltanut lähteä. Ruumiitten luo

kannettiin kaikenlaisia uhrilahjoja. Hiljakkoin kuolleita vainajia

surressaan omaiset piirtelivät ihonsa veriin haikalan hampailla.

Veri pyyhittiin liinoihin, jotka sitten jätettiin kalmistoon surun

uhreiksi. Kalmisto oli »tabu», pyhä, eikä kenenkään vieraan ollut

lupa sitä lähestyä. Papit, »tahovat», olivat ruhtinaan jälkeen

saaren mahtavimmat. He tunsivat tähdet, merenkulun ja omistivat

kaiken muunkin sukupolvien keräämän tiedon ja sen kautta kykenivät

johtamaan. He saattoivat uskonnon vaatiessa määrätä ihmisuhrejakin,

jotka oikeastaan olivat vain katalia salamurhia, sillä papit

saattoivat määrätä murhattavaksi kenenkä vihamiehensä tahansa. Heidän

osoittamansa henkilön kimppuun hyökättiin takaapäin, hänet iskettiin

kuoliaaksi ja vietiin sitten uhripaikalle jumalille tarjottavaksi.

Toisinaan uhrattiin nuorukaisia ja impiä, mutta useimmin vanhuksia,

»särkyneitä kurbitseja», joista ei enää ollut mitään hyötyä. Usein

omaiset työnsivät vanhuksensa valmiiksi oven eteen, jossa hänen

päänsä sitten nuijalla muserrettiin. Tämän jälkeen uhri vietiin

»moraihin», nelikulmaiseen kivimuureilla ympäröityyn paikkaan, jossa

ne saivat mädätä. Cook luuli moraita kalmistoiksi, mutta myöhemmin

on saatu selville, että ne oikeastaan olivat yleisiä pyhiä paikkoja.

Niissä oli kivipyramideja, uhrikivi ja »koston kivi», »upus», jonka

luo jokainen, jolle oli vääryyttä tehty, sai paeta. »Ahut» taas

olivat kiviraunioita, joita kasattiin päälliköitten haudoille. Sinne

saapuivat uskovaiset rukoilemaan, ja eräästä semmoisesta Cook löysi

jonkinlaisen epäjumalankuvankin. Kaikki nämä paikat olivat »tabuja».

Pappien suureen vaikutusvaltaan oli syynä sekin, että he itse olivat

tabuja ja että heillä oli valta, samoin kuin päälliköilläkin, julistaa

toisia henkilöitä tabuiksi. Tabuksi voitiin myös julistaa esineitä

ja paikkoja pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, toisinaan kokonainen

saarikin. Sen miehinen väestö ei silloin saanut toimittaa minkäänlaisia

töitä, vaan sen täytyi aamusta iltaan rukoilla, ja jos tabu oli

oikein ankara, niin ei saanut pitää tulta, ei saanut lähteä merelle,

ei saanut uida, eikä majansa ovella seisoa. Ei saanut olla näkyvissä

kanaa, ei koiraa, muutoin sen omistajaa rangaistiin kuolemalla. Tämän

omituisen pyhitystavan tuntemattomuus tuotti eurooppalaisille paljon

vaikeuksia ja antoi aihetta hyvin moneen rettelöön, ja Cook itse sai

kolmannella retkellä surmansa senvuoksi, ettei hän ollut kaikista

tabu-säännöistä selvillä. Cook seuralaisineen kerrassaan ihastui

saareen ja sen asukkaihin. Miehet olivat kookkaita ja hyvin kasvaneita,

naisten joukosta tapasi paljon todellisia kaunottaria. Suuret mustat

silmät, pitkä musta tukka ja kukkakiehkurat, joilla he alati koristivat

itseään, pani monen urhean merimiehen pään pyörälle, etenkin kun saaren

kaunottaret olivat yhtä ihastuneita tulijoihin kuin nämä heihin. Saaren

viehätysvoimaa lisäsi asukkaitten erinomainen puhtauskin. Kolmesti

päivässä he meressä kylpivät ja joka aterian jälkeen pesivät suunsa ja

kätensä. Uimaan he olivat semmoisia mestareita, että eurooppalaiset

sitä hämmästyksellä katselivat. He uivat ulos hyökyaaltoihin, jotka

kokonaan peittivät heidät kuohuihin ja nakkasivat kallioita kohti,

niin että kuolema näytti välttämättömältä, mutta sukkelaan he

vaarallisimmalla hetkellä taas pujahtivat pakoon ja uivat takaisin

merelle, aloittaakseen leikin uudelleen. Yhtä intohimoisia he olivat

kisoihin, ja heidän karkelonsa olivat enimmäkseen kaikenlaisia

ruumiinliikkeitä, joita säestettiin laululla. He karkeloivat

enimmäkseen yöllä suurien tulien valossa, joka vielä lisäsi leikkien

romanttista viehätystä. Painikilpailujakin pantiin toimeen vieraitten

kunniaksi ja poikien ja tyttöjen kesken kilpajuoksuja. Tavattoman

kärkkäitä he olivat uhkapeliin, joka tapahtui vetoa lyömällä.

Tahitilaiset olivat rohkeita, avomielisiä ja vilpittömiä. Heillä ei

oikeastaan ollut muuta vikaa kuin varastamisen himo, josta eivät

ylimyksetkään olleet aivan vapaita. Eurooppalaiset saattoivat vapaasti

kulkea pitkin maata, missä halusivat, mutta helposti saattoi sattua,

että heidän aamulla herätessään vaatteet olivat tipotiessä. Vielä

kamalampi paha tapa oli lastenmurha, joka oli yleinen. Toiset äidit

kerskasivat surmanneensa kymmenenkin lasta, eivätkä he näyttäneet

vähääkään aavistavan, että se oli rikollista. Saaren etevimmät naiset

kuuluivat seuraan, jonka jäsenet olivat sitoutuneet tappamaan kaikki

lapsensa. Tästä voi arvata, että käsitykset avioliiton pyhyydestä

olivat hyvin löyhät. Naiset eivät olleet »tabuja», heistä voitiin

erota, milloin mieli halusi. Tahitilaiset olivat täydellisiä

nautintoihmisiä, huolettomia, itsekkäitä, iloisia ja joutilaita.

Luonto antoi heille työttäkin mitä parhaan ravinnon, maa kasvatti

runsaasti leipäpuuta, kookospalmua ja monenlaisia banaaneja, jamsijuuri

rehoitti siellä, samoin imelät perunat, sokeriruoko ja eräät muutkin

kasvikset' Meressä oli kaloja, ja sikoja ja siipikarjaa oli helppo

pitää niin paljon kuin niitä kasvisruuan höysteeksi tarvittiin. Kesyjä

eläimiä oli Cookin saarella käydessä ainoastaan sikoja, koiria ja

kanoja, metsäeläimiä vain kyyhkysiä, papukaijoja, sorsia ja rottia. Ei

käärmeitä eikä petoeläimiä ollut tällä onnellisella saarella. Kalastus

oli melkein ainoa rasittava työ. Kala ja liha paistettiin, taikka

oikeammin haudottiin, kun Tahitissa ei tunnettu keittoastioita. Sitä

varten tehtiin maakuoppa ja kuoppaan tuli, jolla kuumennettiin kiviä.

Kun kivet olivat kyllin kuumat, niin valkea hajoitettiin, kuumat kivet

peitettiin lehdillä ja lehtien päälle ladottiin kalat taikka liha ja

näitten päälle uudelleen lehtiä ja kuumia kiviä. Vihdoin kaiken päälle

kasattiin multaa, ja kun ravintoaineet näin saivat aikansa paahtua,

niin olivat ne kypsyneet erittäin hyvänmakuisiksi. Juomana oli vesi,

mutta toisin ajoin valmistettiin kuitenkin ava-ava-kasvin juurista

jonkinlaista päihdyttävää juomaa, joka sekä valmistustapansa että

makunsa puolesta oli eurooppalaisille vastenmielistä. Saarelaiset

toisinaan joivat itsensä päihin ja tekivät silloin paljon tihutöitä.

Tahitilaisten huoneet olivat yksinkertaiset ja koruttomat, patsaiden

kannattama katto oli palmunlehdistä koottu, seinät bambusta,

varakkaiden talojen lattia matoilla peitetty. Mutta tahitilaiset

oleskelivatkin huoneissaan ainoastaan yöt ja pahain säitten aikana.

Joka kylässä oli suuri, puiden ympäröimä yhteinen maja, jossa kokoukset

pidettiin. Leudosta ilmanalastaan huolimatta kaikki tahitilaiset

kävivät puettuina. He kutoivat mulperi- ja leipäpuun kuoresta

kolmenlaista kangasta. Kuta arvokkaampi mies, sitä enemmän hänellä

oli vaatteita. Päässä pidettiin palmunlehdistä punottuja hattuja,

joita jokainen osasi valmistaa. Erinomaisen kätevästi he kutoivat

kauniita mattoja ja verkkoja, leikkasivat puusta somasti koristettuja

ongenkoukkuja, simpukankuorista ja kivistä valmistivat helminauhoja,

kovasta puusta jalomuotoisia kiilloitettuja aseita. Punaisista

papukaijansulista sommiteltiin komeita sulkakoristeita, joita päälliköt

ja papit käyttivät juhlatilaisuuksissa, ja muista höyhenistä lakkeja ja

kypäreitä, jotka muistuttivat vanhain kreikkalaisten kypärämuotoa.

Cook ihaili saarelaisten veneitä, joita oli erikokoisia ja erimallisia

eri tarkoituksiin. Suurimmat olivat sotiveneet, joitten keula ja perä

oli hyvin korkea. Tavallisesti niitä oli kaksi rinnakkain kiinnitetty,

metri väliä. Keulassa oli lava, jolla sotilaat seisoivat, ja melojain

vieressä oli varamiehiä, jotka heti hyppäsivät kaatuneitten paikalle

aukon täyttämään.

Perehtyäkseen paremmin saaren luontoon Cook veneellä purjehti sen

ympäri. Hän huomasi siihen kuuluvan kaksi puoliskoa, joita yhdisti

kapea kannas. Keskellä saarta kohoaa vanha tulivuori, jonka korkeus on

3000 metriä. Rantoja reunustavat korallisärkät, joihin sekä Wallis'in

että Bougainville'n laivat olivat tuhoutua, mutta korallisärkissä on

väljiä aukkoja ja ne ne muodostavat satamat. Saarella on melkoinen

järvikin, joka muodostaan ja syvyydestään päättäen on entinen kraateri.

Kolme kuukautta Tahitissa vietettyään Cook lähti matkaan. Banks istutti

sinne melooneja, oransseja ja muita etelänhedelmiä ja ne menestyivät

erinomaisesti. Ennen lähtöä karkasi laivasta kaksi nuorta merimiestä,

joitten aikomus oli ottaa saarelta vaimot ja jäädä sinne asumaan. Kun

ei saarelaisia saatu muulla tavalla karkulaisia takaisin toimittamaan,

niin Cook otti useita ylimyksiä panttivangeiksi, ja tämä keino

vihdoinkin auttoi. Englantilaisten matkaan lähti Tupia-niminen nuori

tahitilainen palvelijansa Tayotan kanssa. Tupiasta oli matkalla paljon

hyötyä, koska hän mainiosti pystyi hoitamaan tulkin tehtäviä.

Ulietean juhlat.

Tahitista erottuaan kävi Cook naapurisaarissa, ja Ulieteassa viipyi

enemmänkin aikaa laivan korjauksen vuoksi. Asukkaat olivat sielläkin

erinomaisen ystävällisiä. Eräästä majasta Banks ja Solander tapasivat

kolme niin kaunista impeä, etteivät he olleet ennen niitten vertoja

nähneet. Asukkaat panivat vieraittensa kunniaksi toimeen tansseja.

Eräs mies tanssi sooloa, päässään metriä korkea korupäähine, jolla

hän teki kaikenlaisia naurettavia temppuja. Vielä suurempaa ihastusta

herätti joukko naistanssijoita, joitten joukossa oli saaren ylhäisimpiä

naisia. He kulkivat karkeloidessaan sivuttain, pitäen tarkkaan tahtia

rumpujen mukaan, joita kaiken aikaa kovasti päristettiin. Sitten he

alkoivat omituisesti pudistella itseään ja asetella vartaloitaan

omituisiin asentoihin. Milloin he seisoivat rivissä toistensa takana,

milloin kyykkivät kantapäillään, milloin lankesivat maahan kasvoilleen

polvien ja kyynärpäitten nojalle. Varsinkin sormiaan he liikuttelivat

uskomattoman nopeaan. Lähtiessään Ulieteasta Cook nimitti koko

saariston »Seurasaariksi» Englannin tiedeseuran kunniaksi, joka oli

ollut matkan alkuunpanija. Tämä nimitys on säilynyt näihin saakka.

Seurasaarien eteläpuolelta löytyi pieni Rurutu, mutta sitten ei moneen

aikaan nähty maata, vaikka purjehdittiin aina 40:nnelle eteläiselle

leveyspiirille saakka. Lintuja toisinaan nähtiin hyvin paljon. Keula

käännettiin nyt länttä kohti ja lokakuun toisella viikolla 1769

saavuttiin Uuden Seelannin rannalle, jossa ei sen jälkeen, kun Tasman

v. 1642 sen löysi, ainoakaan purjehtija ollut käynyt. Tasman oli

tullut Pohjoissaaren länsirannalle, Cook löysi itärannan, valkoisen

kalkkiaisrannan, jonka takaa sisämaasta kohosi korkeita vuoria.

Uusi Seelanti.

Uudessa Seelannissa ei tavattu yhtä ystävällistä väestöä kuin

Seurasaarilla; sen asukkaat, maorit, olivat sotaisia, valmiina joka

hetki hyökkäämään muukalaisten kimppuun. Monta kertaa he yrittivätkin,

mutta ampuma-aseilla heidät verraten helposti saatiin pakenemaan.

Heti ensi paikassa, jossa maihin mentiin, alkuasukkaat yrittivät

anastaa laivaveneen ja pakenivat vasta, kun heidän johtajansa oli

luodin lävistämänä kaatunut. Metsään lähteneet tiedemiehet laukauksen

kuultuaan kiiruimman kaupalla palasivat veneelle, ja se olikin

heidän pelastuksensa, sillä alkuasukkaitten kuultiin kovaäänisesti

keskustelevan siitä, mihin toimiin olisi vieraita vastaan ryhdyttävä.

Seuraavana päivänä hyökkäys uudistui veneen taas maihin yrittäessä,

ja vaikka Tupia koetti heitä rauhoittaa vakuuttamalla, ettei heille

mitään pahaa tehtäisi, niin oli heitä kuitenkin hyvin vaikea saada

luottavaisina lähestymään. Tupian kieltä he kyllä hyvin ymmärsivät.

Kun vihdoinkin joukko saarelaisia lähestyi, niin he ensi työkseen

ehdottivat, että vaihdettaisiin aseita, ja kun valkoiset eivät siihen

suostuneet, niin he koettivat äkkihyökkäyksellä ne ryöstää. Valkoisten

täytyi kiiruimmiten peräytyä veneihinsä, eikä Cook harmikseen voinut

saada heidän kanssaan aikaan ystävällisiä suhteita. Hän koetti sitten

toista keinoa, anastaa väkisin pyydyksiltään palaavia kalastajia;

Tämä onnistuikin: kahakan jälkeen, jossa neljä maoria sai surmansa,

saatiin kolme nuorta miestä kiinni. Heille annettiin runsaat lahjat,

jonka jälkeen heidät lähetettiin maihin runsaasti syötettyinä ja

juotettuina. Mutta huolimatta siitä, että nämä sitten koettivat

taivuttaa maanmiehiään ystävällisyyteen, eivät maorit luopuneet

vihamielisyydestään, ja englantilaisten täytyi tyytyä heitä etäältä

katselemaan. He olivat vielä kookkaampaa ja voimallisempaa kansaa kuin

tahitilaiset, yllään puunkuoresta tehdyt vaatteet, miehillä sulkia

solmuksi punotuissa hiuksissaan ja koko iho aivan täyteen tatuoituna.

Korvissa killui kaikenlaisia leluja, toisilla oli nenäkin lävistetty

sulkaa kantamaan.

Matkaa jatkettaessa tuli rannan mutkista tuon tuostakin merelle

veneitä, joissa oli sotilaita täysissä tamineissa, ja keihäitään

ja muita aseitaan heilutellen he uhkaavina lähestyivät laivaa,

mutta pötkivät tavallisesti tykin pamahdettua pakoon. Eräässä

paikassa tulivat asukkaat kuitenkin kauppaa tekemään, mutta saatuaan

englantilaisten tavarat he kiireen kautta meloivat pois omia

tavaroitaan antamatta ja veivät Tupian pienen palvelijankin. Heitä

ammuttiin paikalla musketeilla, ja erään varkaista saatua haavan toiset

hätäytyivät, niin että pikku Tayota pääsi mereen hyppäämään ja laivaan

uimaan, johon hän varsin uupuneena saapui. Cook nimitti niemen Kap

Kidnapperiksi (»Lapsenvarkaittenniemeksi»). Mutta Tayota pelastuksensa

kunniaksi uhrasi jumalille ja heitti Tupian luvalla mereen kalan.

Pohjoisempana sitten tavattiin asukkaita, jotka olivat ystävällisempiä.

Saatiin vereksiä kasviravintoaineita, jotka olivat toisia kuin

Tahitissa, bataatteja, syötäviä juuria ja Uuden Seelannin pinaattia.

Asukkaitten pääravintona kuitenkin näyttivät olevan kalat, simpukat

ja äyriäiset, joita meressä oli hyvin runsaasti. Leipänä he käyttivät

erään sananjalan juurta. Majat olivat sangen yksinkertaisesti

rakennetut ja hatarat, mutta väestö oli sitä enemmän karaistunutta.

Naiset eivät olleet yhtä kauniita ja miellyttäviä kuin Tahitin, mutta

heidän äänensä oli kuitenkin sangen sulava. He maalasivat kasvonsa

punaisiksi. He valmistivat Uuden Seelannin pitkästä pellavasta nuoria

ja köysiä, verkkoja ja purjeita, jotka olivat paljoa lujempia kuin

samanlaiset eurooppalaiset valmisteet. Aseina miehillä oli sotinuijat,

tapparat ja keihäät, joita he käyttivät erinomaisen tehokkaasti.

Metsissä oli papukaijoja ja muita lintuja, mutta kanalintuja puuttui

kokonaan ja nelijalkaisia tavattiin vain rotta ja koira.

Marraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita

maanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein

ryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja

lapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja

siitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta

vieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä

ympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia.

Alkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä

riitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa

oloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa

nuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä

lopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä

mikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia

heille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen

ymmärtävän ja hyväksyvän.

Edelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin

alkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin

vähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei

viime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen

merelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa

keskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.

Purjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla

tuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean

lumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen

lahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni

tiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät

paljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä

alkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka

olivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta,

joka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus

siitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle,

sanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät.

Cook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin

paikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille,

holvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla

paaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla.

Kylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin

kaikki paikat.

Eräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät,

ja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin

olevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin

sitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin

ja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että

saaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen

Eteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui

vähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä.

Purjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy

saaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin

iso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä

ei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia

vesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä

länsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen,

joitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan.

Salmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei

huomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on

myöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset

olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat

samaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien

saarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että

kielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään

palannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä

reittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi

tullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä

aikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin

päätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka

oli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin

keula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka

Eteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).

Australian itärannalla.

Kun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin

istahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan

lähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta

ja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin

nähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän

kanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin

rannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin

uhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten

välien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet

maihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla

torjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta

heittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen

kauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan,

joissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista

luonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay,

joka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata,

niinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin

suurkaupunki, komea Sidney.

Jatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen

nokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka

alkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks

ja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä

maa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä

kasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä

kohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta

tekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän,

teräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä

täynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta,

jota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi.

Puitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin

kookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten

peitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat

tahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen

kokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se

hyppi kuin sammakko.

Mutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai

nimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain

vuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran

oli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti

koko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta

meren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen

ilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat

aivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän

vettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää.

Eräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi

karin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen

vaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan,

niin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita

uiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli

jouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että

veden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi

heittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja

kaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se

ei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin,

että oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas

raakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit

niinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa

kallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa

huomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä

ollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos

laiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta

»Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin

tyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin

niin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin

nopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos

laiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos

se taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki.

Veneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla

maihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean

vuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se

lähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei

se karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan.

Hetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan

vaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa

lyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että

mittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin'

vuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä

sitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse

silloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen

käytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja

kaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se

auttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen

joen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi.

Kun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että

suurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli

jäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut.

Sitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.

Sillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat

ahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks

hänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin

tavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat

tavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia

pussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene

nähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon

asukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset

tekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä

kooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat,

mutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu,

jollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet

epämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva

ja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä

merimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat

yrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he

vihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin

ympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja

paloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista

tavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle

penikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa

etäisiä vuoria.

Elokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että

voitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin

ylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja,

ja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä,

ennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä

kärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut

Australian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman

korallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin

20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja

on enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain

20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä

korallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien

suulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit

tule toimeen.

Torres-salmi.

21 p. elokuuta löydettiin saaria, jotka nimitettiin York-saariksi,

ja pian sitten Australian pohjoisin niemi, joka nimitettiin

York-niemeksi. Tästä avautui ranta länttä kohti ja Cook arvasi

saapuneensa salmeen, josta tie oli avoin Intian mereen. Hän luuli

olevansa salmen ensimmäinen löytäjä, mutta Torres oli purjehtinut sen

kautta jo puolentoista vuosisataa aikaisemmin, vaikka tieto hänen

löydöstään oli hautaantunut Espanjan hallituksen arkistoihin. (II s.

220). Tasman sitävastoin, vaikka olikin purjehtinut läheltä salmen

poikki, ei ollut sitä salmeksi huomannut edessä olevien saarien

vuoksi. Cook laski länttä kohti aivan maan nokatse solan kautta, jolla

kartoissamme on Endeavour-salmen nimi. Tässä jätettiin Uuden Hollannin

ranta luonnontutkijain suureksi suruksi, sillä mielellään he olisivat

tutkineet tätä omituista maata, joka kasviensa ja eläimiensä puolesta

niin suuresti erosi kaikista ennen nähdyistä. Merimiehet ihastuivat,

että nyt muka oli päästy särkistä ja riutoista, mutta heidän ilonsa oli

ennenaikainen. Torres-salmi on kauttaaltaan matalaa ja korallisärkkiä

täynnään. Uuden Guinean rannalta Cook olisi halusta ottanut

kookospähkinöitä ja leipäpuun hedelmiä avuksi keripukkia vastaan, mutta

alkuasukkaat olivat niin vihamielisiä, että yrityksestä oli luovuttava.

Maalla käydessään Banks huomasi, että kasvisto tosin oli uhkuvan

rehevää, mutta lajeista jotenkin köyhää. Asukkaat osoittivat uhkaavia

eleitä ja heittivät, niinkuin jo Tasman oli kokenut, tulta vieraita

vastaan, estääkseen heitä näkemästä. Suurta tehoa ei heidän tulellaan

kuitenkaan ollut. Tämän jälkeen poikettiin Savu-saarelle, joka on

Timorin länsipuolella, ja sieltä saatiin, hollantilaisen asiamiehen

estelyistä huolimatta, vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita ja

matkaa voitiin jatkaa Bataviaan, jossa »Endeavour» oli perusteellisesti

korjattava pitkää kotimatkaa varten.

Oleskelu tässä satamassa oli surullisin aika, mitä retkikunta sai

pitkällä matkallaan kokea. Batavia oli siihen aikaan epäterveellisimpiä

paikkoja, mitä oli missään tropiikeissa, ja nyt tiedämme, että siihen

olivat syynä kanavat, joissa kuumetta levittävät sääsket saivat

vapaasti siitä. Aluksi kuitenkin seurustelu sivistyneiden ihmisten

kanssa tuotti retkikunnan jäsenille suurta iloa, ja vielä suurempi oli

se hurmaus, jonka valtaan molemmat tahitilaiset joutuivat niin paljon

kummaa nähdessään. Kuultuaan, että ne kaikki erilaiset puvut, joita he

kaupungilla näkivät, ilmaisivat kunkin käyttäjän kansallisuutta, Tupia

palvelijoineen paikalla pukeutui tahitilaiseksi ja teki kaupungilla

retkiä, herättäen suurta huomiota. Tayota oli niin ihastuksissaan,

että hän kuin juopunut hyppi pitkin katuja ja pysähtyi vain, milloin

näki jonkun uuden kumman. Mutta kun oli pari viikkoa oltu Bataviassa,

niin oli melkein joka mies vuoteen omana, mikä kuumetta, mikä muuta

tautia sairastaen. Banks ja Solander koettivat parhaan taitonsa mukaan

hoitaa molempia tahitilaisia, vaikka he itsekin olivat sairaina, mutta

Tayota kuoli, ja pian sen jälkeen Tupiakin hoidosta huolimatta heitti

henkensä. Cook itsekin sairastui, mutta parani kuitenkin väleen.

Ja niin pian kuin »Endeavour» suinkin oli matkakunnossa — sen viat

olivat olleet niin suuret, että oli ihme, kuinka se oli Bataviaan

saakka päässyt — niin käännettiin keula kotia kohti. Bataviassa oli

joka mies vuoron jälkeen sairastunut, poikkeuksena vain 70-vuotias

purjemestari, joka oli ollut koko ajan humalassa ja monen luulon mukaan

juuri senvuoksi säilyi. Seitsemän merimiestä oli kuollut, ja matkalle

lähdettäessä oli vielä 40 sairaana. Viivyttiin vielä joku aika Prinssin

saarien suojassa, jotta potilaat ennättäisivät parantua, mutta kaikesta

huolimatta kuoli kuuden viikon kuluessa vielä 23 henkeä, näitten

joukossa tähtitieteilijä Green. Laivan lääkäri oli jo Bataviassa

tuonen tuville sortunut. Maalisk. 5 p. 1771 päästiin suurin vaivoin

Hyväntoivonniemelle, johon pysähdyttiin ja jossa potilaat parantuivat

nopeammin. Huhtikuun keskivaiheilla »Endeavour» jälleen lähti merelle,

poikkesi Helenan saarella, ja 10 p. heinäkuuta tuli Englannin rannan

näkyviin.

Näin oli päättynyt kaksi vuotta yhdeksän kuukautta kestänyt

tutkimusretki, joka laajuutensa ja tärkeitten tuloksiensa puolesta

herätti mitä suurinta huomiota. Tärkein osa retken tuloksista

epäilemättä oli Australian itärannan tutkiminen, sillä se ehkä

ratkaisi maanosan koko tulevaisuuden. Cook oli todistanut, että

tällä, halveksitulla maalla, joka Intian mereen päin käänsi niin

karun ja toivottoman erämaapuolen, olikin arvokas ja hedelmällinen

itäpuolisko, joka löytöoikeuden nojalla nyt joutui Englannin

vaikutuspiiriin. Sitäpaitsi oli osoitettu Guinean saariluonne, Uusi

Seelanti kauttaaltaan ympäripurjehdittu ja kartoitettu ja suuressa

määrin lisätty tietoja Tyynen meren saarista. Cookin kuvaukset

Tahitista olivat kaikkia edellisiä täydellisemmät ja luotettavammat,

ja tieteellinen maailma oli haltioissaan niistä luonnontieteellisistä

ihmekokoelmista, joita Banks ja Solander toivat mukanaan.

Cookin toinen retki.

»Endeavourin» suuren matkan tulokset olivat niin runsaat, että se

kehoitti viipymättä löytöjä jatkamaan. Cookia soveliaampaa miestä

olisi ollut turha etsiä, siitä oltiin paikalla selvillä. Hänen

purjehdustaitonsa, innokkaisuutensa, hyvä mieskuri ja erinomainen

huoli, jota hän oli väestään pitänyt, saivat kaikkien yksimielisen

tunnustuksen. Retkikunta varustettiin nyt yksinomaan maantieteellisiä

löytöjä varten. Vaikka Cookin matka oli osoittanut, ettei Tyynen meren

eteläosissa Tahitin ja Uuden Seelannin välillä ollut mannerta 40:ttä

leveyspiiriä pohjoisempana, niin oli kuitenkin mainitun leveyspiirin

eteläpuolella vielä niin paljon tuntemattomia aloja, että niihin

olisi mahtunut hyvinkin suuri maanosa. Cookin piti nyt tutkia nämä

tuntemattomat alueet ja siten ratkaista suuren etelämaan asia, joka

niin kauan oli purjehtijoita houkutellut ja niin monta kertaa kaikki

toiveet pettänyt.

Matkaa varten hankittiin kaksi uutta alusta, »Resolution» (462 t.) ja

»Adventure» (336 t.); edellisen johto uskottiin Cookille, jälkimmäisen

Tobias Furneauxille, joka oli kunnostautunut Wallisin retkellä. Banks

aikoi lähteä mukaan, mutta luopui sitten tuumasta, ja hänen asemestaan

lähti luonnontutkijaksi saksalainen Juhana Reinhold Forster, joka

kunnialla täyttikin tehtävänsä. Retkikunta varustettiin erinomaisen

huolellisesti; se luultavasti oli parhaiten valmistettu, mitä oli

vielä milloinkaan matkaan lähetetty. Heinäkuussa 1772 Cook Plymouthin

satamasta laski väljälle vedelle.

Etelä-Jäämeri.

Poikettuaan Kapkaupunkiin, jossa hollantilaiset viranomaiset sallivat

retkikunnan täydentää varustuksiaan, Cook 22 p. marraskuuta ohjasi

etelää kohti, jakaen miehistölleen lämpöiset vaatteet, koska nopeaan

tultiin yhä viileämpiin seutuihin. Raju myrsky ottikin pian laivat

valtoihinsa ja ajoi niitä edelleen. Cookin piti ensinnäkin tutkia

muutamia maantuntuja, joita aikaisemmat purjehtijat olivat luulleet

etelänapamaan pohjoisiksi kärjiksi, mutta ne saatettiin piankin

osoittaa saariksi, missä niitä oli ensinkään olemassa. Etelämeren

ainaisten myrskyjen, sumujen ja lumituiskujen vuoksi oli tosiaan hyvin

vaikea erottaa maata lyhyenkään matkan päästä muuta kuin sattuman

kaupalla, ja siitä saa selityksensä, miksi edelliset purjehtijat olivat

saattaneet luulla mannerniemiksi pieniä yksinäisiä saaria, jotka

sakeasta sumusta olivat pistäneet näkyviin. Jatkaessaan matkaa yhä

etelämmäksi Cook pian kohtasi Etelä-Jäämeren jäävuoria, jotka valtavan

kokonsa, pystysuorain sivujensa ja tasaisen selkänsä puolesta eroavat

pohjoisen napameren jäävuorista. Kuta pitemmälle hän matkaa jatkoi,

sitä sakeammin alkoi näitä jäävuoria olla ja meri muutoinkin niin

täynnä ajojäitä, että oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi etelää kohti,

vaikkei mannerta näkynytkään. Mutta Cookille alkoi jo selvitä, ettei

se saattanut olla mikään viljelyskelpoinen maa, joka tämän äärettömän

jäävarustuksen takana ehkä odotti löytäjäänsä. Hän tahtoi kuitenkin

purjehtia koko tämän jäisen etelänapalakin ympäri nähdäkseen, eikö

siitä toisilla pituusasteilla pistäisi maata kauemmaksi pohjoiseen.

Myrskyisien länsituulien mukana, jotka Etelä-Amerikan, Afrikan ja

Australian eteläpuolella kiertävät piiriä maan ympäri, Cook jatkoi

matkaansa itää kohti. Liikevoimasta ei ollut puutetta — suotta ei näitä

latitudeja sanota »kiljuviksi piireiksi» — mutta sitä vaikeampaa oli

selvitä vaaroista. Usein oltiin pimeässä, sumussa ja myrskyssä vähällä

törmätä jäävuoriin. Purjehduksen onnellinen suoritus näillä siihen

saakka tuntemattomilla vesillä todistaa, kuinka oivallinen purjehtija

Cook oli. 17 p. toukok. 1773 purjehdittiin ensi kerta eteläisen

napapiirin poikki. Siten Cook oli todistanut, että valtamerta ainakin

tällä kohdalla ulottui kauas etelään semmoisillekin aloille, joitten

oli luultu olevan suurta etelämannerta. Vaikka meri oli jotakuinkin

avointa, ei Cook kuitenkaan uskaltanut laskea kauemmaksi etelää kohti,

vaan käänsi itää kohti etsiäkseen saaret, jotka kaksi ranskalaista,

Marion-Dufresne ja Kerguelen-Tremarc olivat vähäistä aikaisemmin

löytäneet Intian merestä. [Kerguelen luuli löytämäänsä suurta saarta

ensinnä etelämaan pohjoisosaksi ja kiirehti paikalla kotiin antamaan

löydöstään tietoja. Hän kuvasi tämän uuden maan kauneutta niin hehkuvin

värein, että hänelle varustettiin retkikunta sen valtaamiseksi.

Toisella retkellä hän sitten huomasi maan saareksi ja ylen karuksi, ja

kaikki asutusaikeet saivat raueta.] Mutta helmik. 4 p. molemmat laivat

eksyivät toisistaan sakeassa sumussa. Kun »Adventurea» ei näkynyt,

ei kuulunut, niin Cook päätti purjehtia oikopäätä Uuteen Seelantiin,

joka oli sovittu yhtymäkohta. Siellä olikin »Adventure» ankkurissa

sovitussa paikassa. Se oli matkalla poikennut Tasmaniaan ja seuraillut

sen itärantaa aina lähelle saaren koilliskärkeä. Päätellen saaren

lopultakin olevan yhtä Australian kanssa Furneaux ennen Bassin salmea

oli kääntynyt itää kohti ja purjehtinut Uuteen Seelantiin odottamaan.

Alkuasukkaat olivat siellä yrittäneet salahyökkäyksellä vallata

»Adventuren», mutta kun yritys ei onnistunut, niin he rupesivatkin

ystävällisiksi. Cook heille istutti puutarhan, jossa oli kaikenlaisia

eurooppalaisia vihanneksia.

Kesäk. 7 p. lähdettiin uudelleen matkaan etsimään Uuden Seelannin

itäpuolelta etelämaata, vaikkei miehistön terveys ollutkaan kaikin

puolin tyydyttävä. Erinomaisen tarkalla hoidolla ja monenlaisilla

keripukkiruohoilla Cook tosin oli saanut terveyden pysymään hyvänä

omalla laivallaan, mutta »Adventurella» oli keripukkia. Kun oli

purjehdittu melkoisen kauas itää ja etelää kohti, eikä mitään maata

löytynyt, niin Cook ohjasi Tahitiin, koska miehistö vilun ja kosteuden

sekä vereksien ruokatavarain puutteen vuoksi alkoi olla suuressa määrin

virkistyksen tarpeessa.

Tahitissa.

Tahitissa olivat olot sillä välin paljon muuttuneet. Heidän entiset

ystävänsä olivat menettäneet valtansa ja Otu-niminen päällikkö oli nyt

muita mahtavampi. Hänkin kuitenkin osoitti englantilaisille suurta

ystävyyttä. Cook kävi hänen vieraanaan ja Otu puolestaan, kauan

esteltyään, koska hän sanoi pelkäävänsä tykkejä, suostui kuitenkin

lopulta käymään vastavieraissa laivassa. Englantilaiset soittelivat

hänelle säkkipilliä, ja Otu pani heidän kunniakseen toimeen näytelmän,

jonka esitti viisi miestä ja yksi nainen, kuninkaan oma sisar;

säestystä hoiti kolme rumpua. Englantilaiset eivät oikein ymmärtäneet

näytelmää, mutta koska siinä tuon tuostakin mainittiin Cookin nimi,

niin päätettiin sen sisällyksen olevan hänen kunniakseen.

Ulietea.

Tahitista purjehdittiin Huahineen, jossa vastaanotto oli mitä

sydämellisin. Viimeisinä päivinä tämä hyvä sopu kuitenkin häiriytyi.

Rannalla muuan mies nuijalla hyökkäsi Cookin kimppuun; Sparmannin

kimppuun taas hyökättiin hänen ollessaan metsässä kasveja kokoamassa,

häneltä riistettiin vaatteet ja väkipuukko. Päällikön ja hänen

sisarensa avulla varastetut tavarat kuitenkin saatiin takaisin, vaikka

saarelaiset olivat vastahakoisia niitä luovuttamaan. Huahinesta

purjehdittiin Ulieteaan, jossa niinikään tehtiin vilkasta kauppaa.

Molemmat kapteenit kävivät kuningas Oreon vieraina, joka hyvin muisti

Cookin edelliseltä matkalta ja otti heidät vastaan lähellä meren rantaa

olevassa majassaan. Toisella käynnillä hän vieraittensa kunniaksi pani

toimeen näytännön, jonka esitti seitsemän miestä ja kuninkaan sisar.

Se oli jotenkin yksitoikkoista huvia lukuunottamatta varkauskohtausta,

jonka kaksi miestä suoritti niin mestarillisen sukkelaan, etteivät

englantilaiset vielä olleet sen vertaa nähneet, vaikka olivat saaneet

kylläkin paljon kokea maanasukkaitten näpistelyitä. Kuningas tuli itse

laivaan saattamaan ja kaikki pyytämällä pyysivät Cookia ilmoittamaan,

milloin hän palaisi takaisin. Cook otti saarelta matkaan Oedidi-nimisen

18-vuotiaan nuorukaisen, joka oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja

Furneaux sai laivaansa Omai-nimisen nuoren miehen, joka oli sodassa

menettänyt kaiken omaisuutensa.

Tonga-saaristo.

Tonga-saarilla taas viivyttiin ja päästiin asukkaitten kanssa mitä

parhaisiin väleihin. Saaret olivat erinomaisen hedelmälliset ja kun

asukkaat viljelivät maatansa tarkasti, niin sen tuotantokyky oli

niin suuri, ettei Cook ollut mielestään koskaan nähnyt sen vertaa.

Ilma oli täynnään sulotuoksuja, maisema kuin yhtä puutarhaa, talot

yksitellen, puitten ja korukasvien varjostamia, välillään hyvät tiet.

Asukkaat olivat kookasta ja kauniisti muodostunutta kansaa, iho vaalean

kuparinväristä. Naiset olivat luottavaisia ja samalla kuitenkin

kainoja. Heidän käsivartensa ja sormensa olivat tatuoidut, silmät

kauniit, ääni soinnukas. He lauloivat viehättäviä, vienoja lauluja,

säestäen niitä huiluilla, rummuilla ja sormillaan tahtia liksuttaen.

Tervehdys tapahtui neniä yhteenhieromalla samoin kuin Uudessa

Seelannissakin. Kaiken, mitä heille lahjoitettiin, he kohottivat

päänsä päälle; vaimot muun muassa usein kohottivat Cookin kädet päänsä

päälle. Kaikilta asukkailta puuttui toisesta kädestä pikkusormi,

lapsia lukuunottamatta. Sormen poikkileikkaus Cookin luulon mukaan oli

surunilmaisu jonkun omaisen kuoleman johdosta.

Tongalaiset osasivat valmistaa sangen taidokkaita kankaita

paperimulperipuun niinestä. Kookospähkinäin kuiduista he palmikoivat

kaikenlaisia karkeita kutomuksia koristellen niitä hyvin aistikkaasti.

Huoneet olivat avarat ja taidokkaasti somistellut, siirtoseinin eri

osastoihin jaetut. Mutta kaikkein emimmän englantilaiset ihailivat

saarelaisten aluksia. Kukin vene oli koottu monesta laudasta, jotka oli

niin taidokkaasti yhteen ommeltu, että saumaa tuskin näki. Molemmissa

päissä oli kansi, mutta keskusta oli avoin. Kuhunkin veneeseen kuului

pieni rinnakkaisvene, se kun kapeutensa vuoksi muutoin olisi helposti

kaatunut. Pitkillä matkoilla käytettiin täydellistä kaksoisvenettä,

jolloin veneiden välillä oli lava ja sillä huone. Cook nimitti

Tonga-saariston Ystävyyssaariksi erinomaisen sovun vuoksi, joka näytti

vallitsevan asukkaitten kesken, ja myös hänen retkikuntansa osaksi

tulleen ystävällisen vastaanoton muistoksi. Sitten hän jälleen palasi

Uuteen Seelantiin, lahjoittaen siellä eräälle päällikölle pari sikaa,

neljä kanaa, kaksi kukkoa ja monenlaisia siemeniä ja kehoittaen

häntä pitämään hyvää huolta, että ne kaikki hyvin menestyisivät ja

lisääntyisivät. Merellä »Resolution» uudelleen eksyi »Adventuresta»,

jonka vuoksi Cook yksin jatkoi retkeään. Hän ohjasi nyt hyvin kauas

etelään, kohtasi paljon jäitä ja jäävuoria ja kulki kahdesti napapiirin

poikki. Tammik. 30 p. 1774 saavutettiin 70° leveyspiiri ja pian sen

jälkeen kiinteän jään reuna, joka kohosi korkeiksi särmiksi, ikäänkuin

vuorijonoiksi. Mahdotonta oli tunkeutua kauemmaksi etelää kohti ja Cook

kääntyi takaisin pohjoiseen vakuutettuna siitä, että jos tällä puolen

oli mannerta, niin se oli vielä paljoa kauempana etelässä.

Marquesas-saaret.

Kun miehistö nopeaan ränstyi Jäämeren vilussa ja ankarasta työstä

jäävuorien, sumujen ja myrskyjen keskellä, niin Cook jonkun ajan

kuluttua palasi tropiikkiin hakemaan vereksiä ruokatavaroita ja

suomaan väelleen hyvin ansaitun levon. Itsekin hän sairastui sangen

pahasti, vaikka toipui pian. Tavattiin ensiksi yksinäinen Pääsiäissaari

ihmeellisine, kömpelöine kivipatsaineen, joitten alkuperä vieläkin

on hämärän peitossa; mutta kun sieltä oli mahdoton saada riittävästi

vereksiä ravintoaineita, niin jatkettiin matkaa Marquesas-saarille,

jotka Mendana jo v. 1595 oli löytänyt (II s. 217). Sieltä souti

merelle monta venettä, joissa oli ihmeellisesti puettuja miehiä, ja

vaikkeivät he suostuneetkaan laivaan tulemaan, niin saatiin kuitenkin

joku verta leipäpuun hedelmiä ja kaloja. Yhtä ovelia varkaita olivat

nämä kuin kaikki muutkin polynesialaiset. Mutta he ovat kaikkia muita

Tyynen meren kansoja kookkaammat ja kauniimmat. Ihoväri on keltainen,

naisten hieman ruskahtava. Forsterin mielestä suuri osa heistä olisi

kelvannut kreikkalaiselle kuvanveistäjälle malliksi. Tatuoiminen oli

täällä vielä runsaampi kuin missään muualla, miehet olivat näistä

kirjailuistaan hyvin ylpeät. Mutta tämä kaunis kansa oli niin sotaista

ja tappelunhaluista; julmaa ja hurjaa, etteivät fidshiläisetkään näiden

ominaisuuksien puolesta heistä voittoa vieneet. Kaatuneet vihollisensa

he empimättä söivät. Ilmanala oli paljoa kuumempaa kuin Tahitin, mutta

terveellistä siitä huolimatta. Maa oli niin hedelmällistä, ettei

asukkaitten tarvinnut paljoa työtä tehdä elannokseen. Mutta siitä

huolimatta oli Cookin niin vaikea saada sieltä ruokatavaroita, että hän

päätti taas purjehtia Tahitiin.

Jälleen Tahitissa.

Matka piti Paumotu-saariston kautta, jossa mentiin useassa paikassa

maihin.

Huhtik. 22 p. »Resolution» saapui Tahitiin ja laski Matavain satamaan

ankkuriin. Vastaanotto oli yhä edelleen mitä paras ja ruokatavaroita

tuotiin runsaasti. Eräänä päivänä saatiin nähdä mahtava sotalaivasto,

joka oli koottu erästä naapurisaarta vastaan sotimaan. Siinä oli

kuusisataa kaksoisvenettä, jotka kaikki oli lipuilla ja viireillä

koristettu, ja lähes parisataa pienempää venettä ruokatavaroita varten.

Sotilaita ja soutajia oli kaikkiaan lähes kahdeksantuhatta. Koko

tämä mahtava sotavoima oli koottu yhtenä yönä, niin että valkoiset

jo säikähtivät ja aavistelivat sotaa; mutta heidän pelkonsa oli

aiheeton. Ihmeteltävää oli, että näin mahtava laivasto oli voitu niin

alkuperäisillä työaseilla rakentaa. Päälliköt ja sotilaat olivat

parhaissa korupuvuissaan, päälliköitten päähineet niin korkeat, että

ne kerrassaan haittasivat kulkua. Mutta komea näytelmä se oli ja

tahitilaiset koettivat parhaan taitonsa mukaan lisätä sen vaikutusta.

Sotalaivaston päämääränä oli Eimeo-saari, joka oli vapautunut Tahitin

yliherruudesta ja jota nyt oli kuritettava. Otu kuningas olisi

mielellään suonut, että englantilaiset olisivat lähteneet häntä

auttamaan, mutta Cook ei tahtonut millään tavalla sekaantua heidän

riitoihinsa. Sota kuitenkin päättyi verettömästi, sillä Eimeo päätti

viisaimmaksi ajoissa taipua.

Eräänä päivänä saatiin muuan tahitilainen varkaudesta kiinni

ja häntä siitä raipoilla kuritettiin. Kurituksen jälkeen muuan

päälliköistä piti kokoontuneelle kansalle pitkän ja kaunopuheisen

nuhdesaarnan, ja parempaa tehoa antaakseen näille varoituksille

Cook antoi merisotamiesten marssia esiin ja ampua ilmaan muutamia

yhteislaukauksia. Eräänä päivänä taas yritti muuan laivan

järjestysmiehistä karata tahitilisen naisen kanssa, mutta saatiin

estetyksi. Tahitilaiset olisivat piilottaneet hänet saaren sisäosaan,

jos pakomatka olisi onnistunut. Näistä karkausyrityksistä, joita

varmaan olisi sattunut paljoa enemmän, ellei kuri olisi ollut niin

kireä, saattaa arvata, kuinka ihanalta tämä paratiisimainen saari

lempeine ja kauniine asukkaineen merimiehistä näytti. Lähtiessään Cook

poltatti laivassa ilotulituksen.

Huahine.

Huahinella pantiin vieraitten kunniaksi taas toimeen juhlanäytäntö,

joka tällä kertaa esitti nuoren naisen karkumatkaa Tahitista

muukalaisten miesten kanssa. Tämän naisen seikkailut esitettiin hyvin

elävästi, vaikka nähtävästi liioitellen, ja tosiaan oli englantilaisten

mukana eräs nuori Tahitista lähtenyt nainen, johon näytäntö teki niin

syvän vaikutuksen, että hän puhkesi kyyneliin eikä mitenkään tahtonut

katsella kappaletta loppuun saakka. Huahinelaisetkin olivat sangen

ovelia varkaita, kuten, kaksi' englantilaista aliupseeria sai kokea

linnustusretkellään. Saaren sisäosissa oppaat näyttivät merimiehille

lintuja; toinen ampui, toisen pyssy ei palanut, ja paikalla sen

huomattuaan molemmat oppaat lähtivät käpälämäkeen, vieden mukanaan

merimiesten laukut kirveineen, nauloineen ja muine tavaroineen, joita

oli otettu mukaan rahaksi. Ja sille tielle jäivät kaikki ne tavarat.

Oedidi jäi nyt saarelle ja erosi valkoisista ystävistään suuresti

suruissaan. Cook antoi hänelle passin, jota hän saattoi näyttää muille

laivoille, kun niitä sattui saarella käymään.

Uudet Hebridit.

Kesäkuun jälkipuoliskolla »Resolution» Fidshi-saariston eteläpuolitse

purjehtien saapui Uusille Hebrideille ja kävi Mallicollon luo

ankkuriin. Laivalle paikalla saapui maanasukkaita, osaksi uiden;

osaksi veneissä. Nämä olivat rumaa kansaa ja erosivat kerrassaan

niistä kauniista ihmisistä, joitten kanssa oli tähän saakka oltu

tekemisissä. He olivat melkein alasti, ulkomuoto oli neekerimäinen,

melkeinpä apinamainen. Kun ensimmäinen oli laivaan noussut, niin nousi

hänen perässään paljon muitakin, täyttäen lopulta laivan köysistönkin.

Ei kauan kulunut, ennenkuin he kävivät niin nenäkkäiksi, että syntyi

julki riita ja täytyi haulipanoksilla ampua tunkeilevimpia, jotka

uhkailivat laivaväkeä myrkytetyillä nuolillaan. Suotta Cook oli heitä

kajuuttaansa kutsunut ja koettanut kaikella tavalla heidän ystävyytensä

voittaa, loppujen lopuksi täytyi ajaa pois koko joukko, ja kun eivät

pyssynlaukaukset tehonneet, niin annettiin tykkien jyristä, ja niiden

äänen kuultuaan villit suin päin pakenivat rantaa kohti. Jonkun ajan

kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin ja nyt alkoi vaihtokauppa.

Heille eivät kuitenkaan kelvanneet kirveet eivätkä naulat, mutta sitä

suurempi arvo oli heidän silmissään pienilläkin kankaankappaleilla.

Lahdessa oli runsaasti kaloja, mutta eräänä päivänä sairastuivat

kaikki, jotka olivat kalaa syöneet, ja siitä saattoi päättää, että

kalat olivat olleet myrkyllisiä. Kun saarelta sen luonnonrikkaudesta

huolimatta ei voitu saada riittävästi ruokavaroja — asukkaat viljelivät

vain sen verran, kuin itse tarvitsivat — niin jatkettiin matkaa.

Alkuasukkaat seurasivat laivaa veneissään ja vielä matkallakin tekivät

vaihtokauppaa. Vaikka he olivat rumia ja häijyjä, niin olivat he sen

sijaan hämmästyttävän rehellisiä ja muuan venekunta seurasi laivaa

pitkät matkat, se kun oli saanut tavarain hinnan, mutta ostetut tavarat

olivat jääneet kiireessä antamatta.

Cook kävi sitten useilla muillakin tämän ryhmän saarilla ja enimmäkseen

seurustelu alkuasukkaitten kanssa alkoi pienellä kahakalla. Helposti

heidät kuitenkin pyssynlaukauksilla saatiin nöyryytetyiksi, ja milloin

ei pyssyistä ollut apua, ei tarvinnut kuin ampua monias tykinlaukaus.

Elokuun alkupäivinä näkyi tulivuori, joka tuprutti ilmaan savua ja

tulta, ja samalla kuului maanalaista jyrinää. Saari oli Tanna nimeltään

ja kuului Uusiin Hebrideihin. Alkuasukkaat tuota pikaa tulivat kauppaa

tekemään, mutta kävivät sitten niin röyhkeiksi, että heidätkin täytyi

karkoittaa tykinlaukauksella. Ensi pelästyksestään toinnuttuaan he

kuitenkin uudelleen lähestyivät ja äänekkäästi uhkaillen ja aseitaan

heilutellen aikoivat käydä laivan kimppuun. Nähtävästi he päättelivät,

että tulivuori jyrisee vielä kovemmin eikä kuitenkaan sen kummempia

aikaansaa. Mutta laivasta nyt ammuttiin monias laukaus rautaisia

rakeita, ja ne auttoivat. Lopulta tämäkin väki saatiin luopumaan

vihamielisyydestään. Englantilaiset saattoivat ottaa vettä, pilkkoa

polttopuita ja vetää lahdessa nuottaa. Mutta vihanneksia ei saatu kuin

hyvin vähän, sillä hedelmällisyydestään huolimatta saari tuskin saattoi

omaakaan väestöään elättää. Tulivuori oli kaiken aikaa toimessa,

ja varsinkin yöllä näkyi sen kidasta kohoava tulipatsas. Maan alla

jyrisi, ikäänkuin olisi tapahtunut suuria kaivosräjähdyksiä, ja kaiken

aikaa satoi hienoa tuhkaa, joka kirveli silmiä. Sadevesi oli kuin

liejua. Rannalla nähtiin kuumia lähteitä ja monessa paikassa maa oli

polttavan kuumaa. Lopulta alkuasukkaat rupesivat englantilaisiin siihen

määrin tutustumaan, että Cook erään päällikön välityksellä saattoi

käydä heidän kurjassa kylässäänkin. Saaren kuningas kävi laivassa,

eikä voinut kyllin sanoja löytää ihmetystään julki lausuakseen.

Eräänä päivänä vartijasotamies ampui saarelaisen, joka oli, ehkä vain

leikillä häntä jousellaan tähdännyt, ja tästä asukkaat siihen määrään

säikähtivät, että kiiruhtivat tuomaan laivaan, mitä heiltä suinkin

vihanneksia riitti.

Uusi Caledonia.