Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita
suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta
Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi
hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat
pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He
löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea
kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta
mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi
nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita
suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain
päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.
Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin
Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien
näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian
reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa
ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain
väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan
rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien
suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli
Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.
Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian
rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset
asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa
että kauppiasta.
Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa
hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa
orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä
enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja
samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta
kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.
Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia
Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja
1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle
Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi
englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin
Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja
Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin
saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että
koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama
englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat
paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa
varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja
maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan
muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa,
että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse
Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä
ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli
Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.
Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean
Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin
kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita.
André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas
sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen
aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta
Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen
ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan
poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien
kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan
kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja
Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja
eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten
matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja
Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.
Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset
lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan,
jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia
ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja
kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla
seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle
etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä
oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota
maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen
johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.
Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo
ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan
kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää
kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja
tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat
määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet
orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät
portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään
pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen
vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista
tuli araabien parhaat orjanostajat.
Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa.
Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan
houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön
maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.
Monomotapa.
Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin
ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli
Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae;
ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat
sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin
sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin
selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin
oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt
etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin
siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista.
Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä
heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät
selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista,
virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä
ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.
Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä
lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä
tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi.
Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v.
1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo
portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven
laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.
Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla
toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty
kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti
ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa
palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan
Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta,
on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia
muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen
johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti
pätevä käsitys.
Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.
Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen»
maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien
valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua
abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli
poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi
portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja
korjaamaan.
Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André
de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin
suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa
Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588
sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla
araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta,
ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro
Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille
(1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka
(1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja
kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja.
Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään
toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez
kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen,
ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän
rankat sadekausisateet.
Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan
eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti
Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista
reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan
matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta.
Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten
kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta
yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia
matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen
matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden
hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi
palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi
tie.
Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan
kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä
araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa
Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi,
että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta
muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo
astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa,
josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin
matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista.
Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja
vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se
hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin
myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo
sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman
kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja
lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.
Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen,
ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta
maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi
paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin
saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat
turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan
pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta
ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman
kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon
kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta
paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job
Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin
kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat
kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin
ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten
jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan
perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on
v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä
huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin
kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin
kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko
heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti
Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet,
joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin
poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle
kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa
1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli
melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu;
kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri
kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin
ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun
työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet
yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin,
viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa
Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen
laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian
kanssa aikaan kauppayhteyttä.
Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten.
V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti
Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut
saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa
hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon,
vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat
lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen
liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen
hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen
uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja,
alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi
rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin
kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin,
Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan
alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä
edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan
seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja
Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin
englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan
Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan
poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän
kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan
alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos
he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena,
että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja
että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä
ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä
sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti
suurelle matkalleen.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika,
syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti
Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa
esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi.
Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen
suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin
lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.
Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä
perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita
ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli
matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin
hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä
ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten
m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa,
Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin
valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa.
Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja
kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille.
Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa
muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä
erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan
tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä
Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.
Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa
Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin.
Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai
suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli
abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena
apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin
seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet
Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli
laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui
karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce
astui Massovassa maihin.
Tästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas
koetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka
oli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta
Tigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle.
Kumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin
suuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi
maa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla
Haimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi
kuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet
hyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta
lääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi
hyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa
liikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce
pääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen
maakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut
soveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi
huonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan
kukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi
Alatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa
Tsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin,
heidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa
vastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen
armeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta
Fasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan
toivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa
vastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut
ensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti
Fasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen
heidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä
oman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa
suojeluksessaan.
Marraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä
kohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa
metriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä
oli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän
nousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin
Pyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan
nurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa.
Koska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät
jalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui
niitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin
päämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.
Bruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja
aikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa
ja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin
joulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin,
Niilin rannoille.
Laskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce
sattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun
ajossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa
arabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa.
Sennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja
lopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta
kultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa
kiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen
näännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui
muitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.
Paluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai
kuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen
löytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten
lähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan
piti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa
heidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella
Brucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut,
vaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli
ratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä
paras vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen
seuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti
matkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta
luotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla
epäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää
runsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.
Etelä-Afrikka.
Etelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista
vuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat
Hyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli
vain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi
seikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta
käsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset
tutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset
myöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon
van der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina
Vähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin
länsirantaa.
Pöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen
maanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun
hollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää
yhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia
talonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä
enemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse
retkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista
vuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen,
jonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti
kartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua.
Tehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi
huonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet
tekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen
tähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa
kirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki
melkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia
elefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä
surmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa
kuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.
Vuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä
tehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik
Beutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi
kartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä.
Retkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista
siihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen
saakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien
poikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen
rajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli
tuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi
kyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten
kanssa jotakuinkin hyviä välejä.
Paluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse
ja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta
ylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut
olivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja
marraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.
Kauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti,
mutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista
ja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin
joki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v.
1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen
retkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli
täällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran
pohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.
Tämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään
suurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin.
Hop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä,
niistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta
kulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle.
Matkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus
pakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika
Oranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan.
Oranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka
tuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin
onnistuneelta matkaltaan.
William Paterson.
Seuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka
olivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään.
Luutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan
kautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman
etelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka
matkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki
ja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti
Vaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei
kuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen
poikki toiselle rannalle.
V. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen
nuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka
suku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista.
Vuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi
Karruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten
Oranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan
poikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki,
Paterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen
ampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli
tunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.
Kuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt
käydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen
mukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi
härkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin
toisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green
River-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute
haittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen,
milloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin
muitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka
vihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen
näytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon
oli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle,
kohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen
nimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja
tehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale
ylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.
Vuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen
luonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti
kirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän
kävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki..
Toisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa
pituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja
hän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan
olemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta
pyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja».
Vasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.
Van Reenenit.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat
entistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van
Reenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella
olevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki
ja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi
kuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä
viisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja
näyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota
luultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja
sitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792
palattiin Van Reenenien maatilalle.
Tämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut
Oranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja
menestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja
tutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi
Van Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten
paikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen
osasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin»
poikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia
tietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse
etsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin
palasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä
autio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu
muutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.
Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin
Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset
kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja
loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta
yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi
pohjoista kohti.