Portugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa
voimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta
peräytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan
Länsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin
voineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet,
mutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat
olivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse
vapautuivat.
Hollantilainen Länsi-Intian komppania.
Ennenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut
Uudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n
aikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa.
Espanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät
halvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös
laaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet.
V. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja
vapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni.
Samoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan
länsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta
saivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin
suulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun
tehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian
komppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen
kauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja
samanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian
komppanialla oli.
Uuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen
Amsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei
kauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan
vastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian
tärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne
alukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla,
ja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat
rikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä.
Komppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei
rehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton
orjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta
kaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta
hollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta
vielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he
espanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka
on Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja
tästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta,
jota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia.
Koko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta
lähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset
merirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti
lähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes
kuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa
v. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan
oli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten
johdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina
vuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista
merirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi
melkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot
nopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä
ollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun
hollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674
Länsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi
sen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten
kenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi
kaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.
Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian
saaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi
espanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten
harvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja
eikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli
sukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti
soveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa
saatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat
Jamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.
Vähät Antillit ja »flibustierit».
Espanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä
kun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu
ruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä
kalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista
vuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia
meriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia,
harjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin
yhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti
ja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä,
ja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St.
Christopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin
ensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot
keskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan
kimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin
ja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin
vahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle
Haitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein
pääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.
Englantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat
useita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien
eteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan
väestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi
Barbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta
valkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari,
joka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja
espanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I
kuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka
oli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla
harjoittamansa orjakaupan tukikohtina.
Ranskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen
ja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa.
Hollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston
pohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä
mainitsimme.
Guayana.
Guayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437)
houkutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa,
eivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia
perustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa
hallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta
näihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä.
Hedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet
kuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä
sokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät
kuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat
samalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta,
ja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä.
Amazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada
jalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän
rakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan.
Espanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen
suistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin
Tordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan
omaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli
siitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.
Hollantilaiset Brasiliassa.
Huonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian
muita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään
omistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian
reittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian,
jonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa
valloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden
puolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka
sai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle
mannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja
siitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi
vapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.
Alamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin
muuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa
liiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia,
että he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset.
Seuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui
kaikista vaatimuksistaan.
Bukkaniirit.
Samoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan
ilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten
englantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa
muodossa.
Joukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti
melkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään
villiytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian
muihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei
sukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla
ruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen
tapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen
nimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan
»bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi
bukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja
purjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät
uskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten
vihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja
Ranskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä
töistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle
oikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa.
Kuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he
ryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti
v. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.
Espanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei
asevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat
espanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa,
etteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena,
että ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät
maanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.
V. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat
Panaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä
kannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680
uudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja,
joita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William
Dampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä.
Intiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit
kannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi
kannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla
Tyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään.
Aikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan
Kap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian
länsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.
V. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley,
John Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja
anasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka
muutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten
purjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan
Fernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit
purjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen
kunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan,
että bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat
säilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen,
muun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli
saanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta
purjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän
bukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä
tehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä
ranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla
johdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota
taistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla
laivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta
paikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa,
ja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.
Dampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan
ja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota
hän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen
meren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet
hyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta
bukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier
muiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier
sitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi
jälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin.
Kaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa
tiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä.
Timorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita
kohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana
saamme tutustua retken jatkoon.
Jesuiitat Paranán laaksossa.
Etelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa
jotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta.
Seitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä
jesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta,
Brasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten
toimesta.
Roque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán
jesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman
Uruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki
kauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán
jesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit
hänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat
kovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta
tunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka
hyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat
kristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä
»paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat
portugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia,
englantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät
naimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet
veripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua
kuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti
maa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä
orjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki
Paranán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman
asukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia
vaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville
hyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä
kovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia.
He yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle
itatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São
Paulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien
täytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn
välillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat
eivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat
araabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen
aseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja
ainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.
Brasilia.
Brasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II,
s. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin
tutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista
tunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain
joukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin
väsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja
jalokiviaarteet.
Marcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla
nykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja,
mutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja,
niin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä
etsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään
huolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa
tutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle,
löysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät
myöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi
maakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja
koko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on
mannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo
seitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat
tunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta
vasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä
syntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.
Pohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla
tarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten
sisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen
häntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa,
mutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta
hollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät
retkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset
jesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen
vesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616)
merkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin
edistyksen keskuksena.
Lähetystyö sisämaassa.
Enemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko
fransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon
intiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta
vihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia
kuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet
poissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea
Amazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.
Teixeira.
Se käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira
varusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka.
Molemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta
nousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin
Napota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan
väestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui
syksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle
Napota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa,
jotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat.
Saatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on
vesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta
Rio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän
estetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen,
latelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista.
Joulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen
matkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.
Vuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa
miestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin
työskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan
intiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan
Tocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä
sen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien
intiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin
Maranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin
Rio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen
muihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen
paremmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen
vesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä
seutuja.
Amazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.
Perusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat
asemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen
latvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain
toimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi.
Paljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut
lähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat
käännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua
maanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän
parastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä
kaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri
vahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista
karkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain
ja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran
latvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla
chunchos-intiaanit asuivat.
Useita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa
piti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella
olevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain
valtakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan.
Sanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin
sitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito
Quiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit
perustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban
vuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi
itään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen.
Näillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät
lähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä
todellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan.
Paraguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien
keskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden
intiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria
»selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu
etelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta
laimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan
tuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin
portugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset
rikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät
jo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta
puolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että
kun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin
ja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten
kesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja
Chiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.
Samoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat
kahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät
Etelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa
maanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut.
Portugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten
etsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla
Etelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin
työt.
Olemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin
koettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka,
chiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset
seikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen
mainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö
oli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin
chiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille
munkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman
syrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten
sotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat
säilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa,
ja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä
avohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa
perustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään
sitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan
kaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat
asemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana
erämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään
alkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon
parantamiseksi.
Manoel Felix.
Matto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi
portugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez
de Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön
tiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan
asuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.
Manoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului
etupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa
Madeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli
joukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix
onnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle
mojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti
vastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset.
Manoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin
Benin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten
haitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien
paljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat
onnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin,
ja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa
retkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten
ylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin
sitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin
syrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.
Kun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten
toimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin
tavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria
vaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä
jatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.
Muuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen
vesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat
vaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi
Paraguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki
vedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle
lisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.
Rajariitoja.
Espanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet
kosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa
piti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet,
niin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät
ristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo
Lemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan
kuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa
mura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla
täytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta
kysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin
ensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten
odotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin
tapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa
portugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien
naapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet.
Vuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät
rämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta
retkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin
nykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan
jälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu,
portugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi
saada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten
välttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus,
joka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä
tunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus
ei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja
ennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset
käyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja
kolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin
saakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka
sen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.
Don Felix de Azara.
Tämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan.
Hän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja
vastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen
yhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa
käyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien
vitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja
laajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta,
joka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti
tämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli
monet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa.
Samalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa,
vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin
töihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään
Espanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön
sotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea,
mutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja
näistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán
alajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen
asutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn
jälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon
kateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten
puolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin
jäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan
hän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän
aikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.
Rio Negron vesistö.
Tutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa.
Amazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen
kautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja
sotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta
vangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä
puolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten
etujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset
asuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen
munkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa,
kunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden
keralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua
välivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin.
Siellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan
Avogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi
täsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi
Euroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä
vuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle
lähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat
vaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka.
Tältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten
Bogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen,
joilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El
Doradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita
matkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan
Guayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen
pohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti
olivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä.
Monta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen
uudelleen edistyi.
Quiton astemittaus.
Merkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa
kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian
toimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis
tovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset
oppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka
ylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen
mittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun
tähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi
kului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja
Andien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743
työ saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat
Eurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi
Peruhun.
Bouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki
Amazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin
olivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan
poikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen
sen kartoitukselle.
La Condamine Amazoni-joella.
Toukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki
ja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien
juurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski
Chincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä
olikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin
rotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista
on Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La
Condamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja
muistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja
vesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän
kiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.
Pongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi
ja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät
rannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt
ihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui
Lagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli
siihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat
koonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin
ja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset,
mutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien
suun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama
kulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen
nopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti
mittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän
vielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita.
Heinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit
olivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä
metsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja
vaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet
laskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he
erinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu
niin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman.
La Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky
Euroopassa tunnetuksi.
Seuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon
melkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja
yhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan,
simaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin
mainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä
ja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille
moisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan
longitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen
perustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.
Lähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat.
Joki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä.
Seudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli
pumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja,
peilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he
ostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa
paremmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen
kolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.
Rio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja
takamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen
Casiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle.
Pian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa
näkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne
olivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La
Condamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan
Amazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata
vastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten
laivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi
Ranskaan helmikuussa 1744.
Rouva Godin.
Vaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi
pitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän
edeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota
teki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa
odotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien
poikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka
kävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva
Godinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti
kaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki
seuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai
ypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät
ja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan,
jossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien
aikain matkailun merkillisimpiä.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti
merkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne
kuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.