Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta

pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti

houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet

ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät

saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan.

Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit,

lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset

olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella

irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti;

heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen

molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät

matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa

poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin

ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen

Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä

hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja

sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen

ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana.

Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki

Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon

keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle

kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan

paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin

kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin

nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo,

johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä

pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä.

Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän

kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista

kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla

englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa

on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään

poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen

sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea

merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä

takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun

vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet.

He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin

vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin.

Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta

matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan

Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden

komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle,

vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan

luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun

englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat

nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden

komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan

canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki

Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun

perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin

ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset

jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan

englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen

hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska

virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.

Jesuiitat ondagain luona.

Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat

perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan

tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen

avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa

viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat

vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata

kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle,

syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen

ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille

näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat

kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen

suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen

juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja

intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä

vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien

henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia,

sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista,

lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät

syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei

enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille

uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana

he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta

intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän

silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen

uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät

äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja

intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla.

Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että

intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.

Ménard.

Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain

keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia

turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat

kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän

kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona

kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi

hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse.

Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat

hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa

Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan

ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin

säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi

huronien kylät.

Allouez.

V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin

työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet

ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen

valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen

kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet

hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut

häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana.

Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti

Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten

valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti

ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta

taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet

painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava

kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli

kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja.

Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi

sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille,

siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle

ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli

ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen

ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty.

Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa

kostoksi.

Allouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien

seutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja

niistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän

palasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin

muutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs

maallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin

paatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen

heidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti

jaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan.

V. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle

winnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen

poikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota

olisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla

Michiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin

löytöretkelle.

Uuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun

v. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi

vielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V.

1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se

silloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia

Uuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti

kolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa

valitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin

toimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria

naisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten

jälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän,

lehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista

kruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi

palkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista

vuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen

lasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista

lapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka

mieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta

sittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut

kuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin

vapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin

englantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen

emämaan virkavaltaiseen tapaan.

Ranskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä

kuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista

kuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin,

johon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat.

Lähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi

sisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten

vaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin

tunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli

mitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle

merelle.

Irokuoitten kurittaminen.

Olemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana

esteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan

hallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä

ja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu

irokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi

sotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa

miestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De

Courcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien

maahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken,

jolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja

ruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken

jälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen

aikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat

huronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet

niin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä

ja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa

Canadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä

asevoimalla anastamaan.

Vihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä

alkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita.

Sekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle

perustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin.

Jesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin

oppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion

pohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille

tiloille.

Dollier ja Galinée.

Kuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja

Galinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli

kuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La

Salle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita

suuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa

ensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka

tiedetty muuta kuin huhuja.

Matka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain

maahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän

Niagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he

kuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien

siitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat

sieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta

kotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi

hämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja

Pérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet

Superior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu

aina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin.

Jolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki,

jonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä

Detroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki

mainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä

andastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä.

Jolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt

lähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit

päättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen,

jossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä.

La Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet

lähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne

La Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.

Molempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen'

hietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät

viettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea

kappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen

paratiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät

ovat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet

ja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos

kuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata

hirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään

puistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen

pienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti

Dollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen

autuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä.

He saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä

yksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.

Kevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran

heidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin

paljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet,

joilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he

ostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin

siirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät

voineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat

punaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli

piru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis

hakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja

paikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta

työstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä

tapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä

virrassa.

Matka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan

lähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he

tapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo

valmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli

raivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan

siellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa

huonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa

1670 saapuivat takaisin Montrealiin.

Isä Marquette.

Isä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja

siellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti

innostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka.

Huronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet

siouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin

saaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät

siitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan.

Mutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen

merkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat,

joita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet

ajatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut

muuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä

Marquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli

vähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat

Manitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta.

Marquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle,

ja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit,

toisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä

tuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan

alussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman

osan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän

juoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää,

että jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja

muuttivat pois.

Järvialueen juhlallinen valtaus.

Ylämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan

hallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä

niin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean

käsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen

ottanut.

Daumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan.

Hän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat

kaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat

juhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista

suurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla,

samoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja

virkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla

juhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli

Ranskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön

kuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez

puhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan

mahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä

kuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli

suunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma

oli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas

vihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja

kuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan

voinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin

paljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti

puheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain

siitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten

veisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.

Intiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut,

veisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen

aihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.

Jollietin ja Marqueten Mississipille.

Mississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että

Canadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja

tutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen.

Jolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja

kasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli

jesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla

heidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät

enemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli

Uuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut

Quebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen.

Joulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta

hänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti

toivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien

kieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja

intiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen

joen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla

asuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen

suupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet,

vaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät

matkaan.

He kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi

matkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet

siitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon

siemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja

joissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja

kulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä

erosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi

muuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan

tuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä

vettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä

ihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää.

Seitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista

puskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain

heidän editseen etelää kohti.

Jolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat

maanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat

sen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse,

puistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät

karjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli

kuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin

nähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin

löydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen

toverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan

tavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä

tavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä

kuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi

muuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset

lähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää

ja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä

tosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren

rannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset,

jotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä,

rauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme

Illinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä

tulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät

johdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme

alle.»

Kuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona,

Marquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan

mahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä

uutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen

suuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli

joesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan

saivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä.

Kun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat

sadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti

Marqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun

rauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva

sotaisia heimoja vastaan.

Matka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin.

Kanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla

herättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen

näyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta

kädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä

mahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan

Lännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin

laski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin

sanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet,

rauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta

irokuoitten vihoja.

Retkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi

tuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi,

ettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja

kaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille

sietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien

purjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen

sijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia

kukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin

Arkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille

saakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä

alkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta

koverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan.

Kuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti

rauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui

ystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa

muuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan

vieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä

oli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen

matkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä

puolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan

ja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja

selvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset

eivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain

sijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta

vielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä

intiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon

lahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan

tuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.

Marquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki

oli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen

vuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä

pelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin

intiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään

ja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin

olivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi

kovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin

hyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti.

Kun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen,

jonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin

kuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten

niittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla

asuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät

lähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa.

Eräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle

saakka.

Michigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon

jääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli

avoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi

kuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju

patosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet

arveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta

järviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen

tuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on

olemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.

Kanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten

meloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle

kannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin

asemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin

viipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa

Quebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään.

Lähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat

ja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko

venekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa

tavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä

säilynyt.

Isä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen

loppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon

keskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään

talvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien

kaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi

sitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli

apuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa.

Intiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia

intiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan

kuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli

saapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen

asemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan

vaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta

ja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V.

1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten

kirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa

luut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin

kauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.

Jolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi

siksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet

nimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi.

Löytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne

kalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet

kuoli köyhänä.

Jesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien

keskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat

ensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden

rannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.

La Salle.

Robert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle

kannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan

v. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa

St. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää

monella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan

seminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen

mies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa

tuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli

huonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat,

häneen kiintyivät.

Intiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen

määrään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja

Dollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit

mielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle

näyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin

sinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.

Maaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin

suunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin

ensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen

suosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja

puoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt

luovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi

komentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet

aateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja

hän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet

kulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja

siitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin

ja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa

vahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen

siellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten

henkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai

oikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi.

Hänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen

kaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.

Niagara.

Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa

Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta

mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen.

Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin

158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen

kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun

verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy

taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa

sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti

kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu

valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä

he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä

järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki

varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen

vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin

tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista

vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään

yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan

yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se

ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen

ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven

kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu

sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin

Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän

ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan

edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät

halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet,

ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla

ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski

raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui

ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän

Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi

kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien

jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä

kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä

ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja

siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista

rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt

haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse

neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta

hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi.

Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin

pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä

hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski

Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit

aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten

asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin

katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan

linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o.

»harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli

täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen

ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse

Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun

linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden

mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi

oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa

kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua,

niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan

maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran

poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja

sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin»

haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen

laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea

varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi

viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui

Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona.

Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa,

niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä.

Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri

kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita

oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen

miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta,

mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat

intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää.

Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku

alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet

joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi

kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja

poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä.

Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja

palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen

kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä,

että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La

Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava

alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne

eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja

ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan

La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan

uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi

Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut

La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun

kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty

hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti,

samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas

oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea

melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi.

Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen

matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän

tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi

vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä

niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi

Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen

matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen

yrityksissä.

La Salle laskee Mississipin.

Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran

selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi.

Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt,

samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta

Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan.

Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka

perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu

vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin

ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette

tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan

veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä

peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea,

jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin

kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin

Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä

kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan

kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta

he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen

työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita

ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua

saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon

kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat

paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen

vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi

kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen.

Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia

hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien

vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi

keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä

kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta

laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja

rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin

saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään

vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle

rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois

niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa

perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle

kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään

hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua

retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava

kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa

alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin

laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja

muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.

Louisiana.

Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat

kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon

koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten

juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja

maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä

ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien

syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi

kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin

paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu

purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun

verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla

kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin

matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin

Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen

Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin

suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St.

Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon

intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.

La Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut

löytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La

Salle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan

perustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun

pitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin

suistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa

kauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista,

vieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki

varastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä.

Intiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle

teki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden

kuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä

menetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen

miehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa

espanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia

hevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi.

Siirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin

pieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.

Kun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon

kärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä

maan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä

jätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin

puettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti

varustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle

matkalleen.

La Salien murha.

He seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun

puolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja

saapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan

löyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin

murhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten

La Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta

kuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat

maan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä.

Tonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta

johtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel

viiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti

myöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä.

Mexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi,

ne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä

espanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta

kuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La

Sallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.

La Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen

suuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa

vaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden

ansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.

Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.

La Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset

ryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti

Mississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden

veljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa

siirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka

lähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi

Espanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään.

Retkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa,

ja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen

Alabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta,

mutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi

D'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman

pakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli

Mississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta.

Vihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan,

voidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää,

ennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli

sekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja

uiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen

soudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet

tunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se

Mississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat

todistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle.

Veistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia,

silloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat

pakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin

siihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville

ilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä

merenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea

vielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon,

jonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut

aivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi

lasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että

valkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat

heitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto

mitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat

vieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta

D'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella

kerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle

päällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian

kulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli

levinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja

hän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin

seuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi

saikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat

siitä, että oltiin oikealla joella.

Viipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä

ei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä

siirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta

karkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita

vuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan

kultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan

siirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen

pois.

Uutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva,

hiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja

intiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä,

että joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä

tulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa

omanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle

kuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen

vuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta

canadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan

puhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli

hänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta

jokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista

»viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan

kaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija

lähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen

maan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä

kanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit

kääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän

katosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä

mullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.

Iberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui

natchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä

omituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä

oli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi

auringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat

epäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi

katalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta

myöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko

veneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi

teki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla.

Ibervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä,

Mississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset

Uudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa

metallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen

valtauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun

hän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin

huonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle

Mobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville

purjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän

sen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta

nuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli

kauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä.

Ei ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset

kuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen

kokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja

kuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta.

V. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot

yleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä

liikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet

turkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan

turvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.

Skotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti

epätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle

kannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka

oikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian

ja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista

siirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin

siirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman

Mississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista

korkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä

pienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen

suurkaupunki.

Joulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä

surkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle

ranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä,

mutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon

mennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka

joukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia.

Neekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin

hyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa

oli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan

saatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin

kaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli

saavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti

Louisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta

kuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko

alueen Yhdysvalloille.

Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.

Jacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea,

jonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy

Lake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää

sitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka

hän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen

maantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella

vuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset

asemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan

poikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet

olivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin

ensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727

lähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille

perustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.

La Vérendrye.

Näihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier

de Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä

eteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt,

vaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n

tappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan

hän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen

Superior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman.

Siellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi,

joka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se

luultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki

hallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä

puolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä

varten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla,

mukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä,

lähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti.

Retkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville.

(Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o.

»saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen

nimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski

suureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille

saapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La

Vérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen

jatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa

joutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen

surmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven

rannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle

prerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti.

Siten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää

valtatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.

Vasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja

tunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien

poikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin

varsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa.

Retkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä

mandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että

ranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin

paljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli

pellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin

intiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina

heitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat

heitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko

joukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä

pian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta

kuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset

tulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta

kaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat

he ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin

kertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka

ratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon

espanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän

muodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa

vuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).

[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa,

joka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää

tarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat

Grönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista

lähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa,

v. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör.

I, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun

ja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon

matkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli

virta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen

kokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä

maitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa

kanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli

yli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka

ja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu

oivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi

puun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen

häntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa

lähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä

paljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. —

Epäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari,

kultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]

[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman

siirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat

vaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus

voi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin

kääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään

Grönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät

paavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin

ankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain

poikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi

takaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta

johtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa

löytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja

he palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien

luona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa

tekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli

vaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka

rakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä.

Heillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa,

palvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis

näyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla

lähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut

mandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]

V. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja

tällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat

mandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat

maanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa

yhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja,

jotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän

joukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen

peittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta

kun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin

vihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä

kiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset

päässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat

aaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti

he tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston

pääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on

lähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin

päästä siihen suuntaan kauemmaksi.

Pohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät

Manitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja

perustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen

Saskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä.

Ennen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen

yhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen

päättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin

kapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän

myöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää

toteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat.

Vähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut

Pohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon.

La Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta

vääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä

niihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan

uusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle

miehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin

eteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen

sinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä

saarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa

tehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.

Sen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien

tutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali

Wolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja

sekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä

jatkamaan.

Hudson-lahden maat.

Retket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle,

herättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että

siellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille,

kun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa

kilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku,

joka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella

menestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta

oikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan.

Englantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet,

mutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja

vielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita

turkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni

järjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia

vesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia

siellä oli.

Komppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti

intiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen

arvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen

saanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä

luovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja

hävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan

perustaja, johti moista retkikuntaa.

Englantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja

sisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija

tosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän

vaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen

perille tehtiin joku tärkeäkin retki.

V. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti

kahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä

Anianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin.

Hänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko

retkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni

Scroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin

saarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.

Kesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin

kahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea

Churchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti

seuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot,

jotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen

Streetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren

pohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut

länteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi

loppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli

vaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä

olevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin

Chesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää

kauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta

vaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin

pettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui

suolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki.

Sitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa

näillä kulmilla tutkimiset.

Ensimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin,

oli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin

asemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina

Saskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen

tutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan.

Ranskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät

uskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti

riistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki

tämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun,

jossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja,

jotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven

mustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla

lähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun

20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle,

suoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon

hyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen

päin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli

Englannille siirtynytkään.

Samuel Hearne.

Muista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat

maan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi

maantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.

Hearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka

luona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia.

Hän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja

joukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella

ja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla

hän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin

mukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena,

joulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten

ja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi

järvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja

chipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua

aina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat

sotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella

yhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot

ja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi.

Intiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat

koko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin

Kuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten

ensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan,

joka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta

olikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin

ensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi

tunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli

lähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.

Paluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka

nimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen

Athabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri

Orjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia,

kunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta

hän oli matkaankin lähtenyt.

Myöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja

rakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten

kauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782

tehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin

prinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia

keinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema

kaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla

kirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin,

ja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.

Hudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut

retkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset

turkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan

siirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut,

joihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat

vähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia

asemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja

sieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.

Montrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren

Luoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden

turkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet

komppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan

komppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori

skotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija.

Kolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka

se myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.

Alexander Mackenzie.

Nuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen,

halusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka.

Hän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa

oli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa

sieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat

alkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa

matkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen

leveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät

olivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren

Orjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven

pohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja,

joiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa

rakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään

kohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.

Hän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti

laskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on

annettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi.

Ensin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten

vasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta

retkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat.

Toiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että

Mackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta.

Heinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi

korkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala

joka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi

myötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan

ohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli

silloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta

ne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja

tultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden

kalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin

sille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta

vastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi.

Kohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa

Pohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat,

ruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin

jatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui

joen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt.

Heinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä

jokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.

Paluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista

virran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai

kuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia

miehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli

saapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen

tiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman

ilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä

olevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle

saavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan

rannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta

oli retki kestänyt.

Tämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta

huomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto

ei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä

koneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta

Peace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa

Athabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki

kulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren

rannoille.

Lokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla

Athabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea,

kunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän,

jättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina

Smoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä

hän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka

hänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana

juoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie

lähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa

kanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen

ja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat

erinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka

oli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua

kuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan

takaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista

ehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan

pensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun

yläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla

tämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa

yhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.

Lähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan,

virtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin

intiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia

miehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana

länttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille

ja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina

joen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin

saakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli

ensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan

poikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas

vuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen

Fraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko

retkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat

kääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään

sai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja

vaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie

luuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat

löytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä

lopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava,

ja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita

rauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan

hyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan

oikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi

muuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen,

joten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa

estääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin

kulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen

säitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri

ollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella

Coola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin

taas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p.

heinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka

luo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt.

Vancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren

yhdytti.

Mutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie

tiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle.

Eväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin.

Vaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin

kuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin

noustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa

kuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle

rakennetulle asemalle.

Mackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä

Pohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset

vaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli

saatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä

ja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.

Hudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään

ja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja

Saskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli

ensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi

työtä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen

suorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin

David Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia

tutkijoita.

Omituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat

osapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja

hedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien

turkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset

vähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla.

Sikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät,

eikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa

valkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä

maata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän

siihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla

toivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä,

joiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.

Näin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden,

Yläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen

suunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen

ja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen

retki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet

etupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat

vastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa

lukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä

saattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset

oli siten laskettu.

Uuden Englannin takamaa.

Sillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin

Atlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän

aikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan

Hudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään

johtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan

merenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten

poikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen.

Englantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan

rannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin

kuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset

kukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien

vuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan,

minkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli

varsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen

siten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista,

jotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli

vapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.

Kentucky.

1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan

Shenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka

silloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli

tässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua

aluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata

Carolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi

solan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen

tunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin

Kentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata

siniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja

puhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen

valtatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea

vuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen

Alleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea

tuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän

tuuman tyhjäksi.

Pennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon.

Philadelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja

sieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku

vuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille.

Kauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku

oli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan

kolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston

poikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan

aikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten

sai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist

lähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin

ja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli

laajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta,

lopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen

penikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin

asema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin,

käyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.

Washington ja Gist.

Talvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut

historiallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen

raja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään

Gistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet.

Englantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset

nimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion

laaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten

Ohion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on.

Paikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka

olivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen

kuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet

englantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin

heidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka

oli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta

kuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist

lähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan

intiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa

ranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä

saapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin

kohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt

vastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä

saamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä

lähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka,

ja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi

oikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen

intiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua

jommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella

he rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä

menettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle

heidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan

jäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää

ollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa

molemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset

seuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti

Ohion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin

oli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja

valloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto

Virginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä

syntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan

ensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa

olevat alusmaansa.

Daniel Boone.

Alleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää

veristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset

metsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel

Boone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana

kiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen

eräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine

laaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan

asumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata

ja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John

Finlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta.

Yhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle

tähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen

päästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta

ihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja

hirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki

näytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään.

Seikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti

suuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla

näkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen

kävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart

äkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi

hyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat

intiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista

sikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin

leiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt.

Seuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien

erämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi

jäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston

poikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään.

Heitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään,

eikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä

saavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti

uusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi

kuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään,

ja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa

mukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden

kuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista.

Kun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.

Cherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka

muutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten

muitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän

maan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion,

jonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan

rikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun

Pobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys

viranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin

asiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan

vahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa

rauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat:

»Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla

vaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.

Daniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset

siirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna.

Kiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja

surmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti

eri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin

säikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi

tehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja

rakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen

»Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään

noutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia.

Kentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja

sanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi

paikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion

siniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.

Mutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin

suuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja

kerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka

olivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli

jo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana

aamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet,

seurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa.

Erämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja

ryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään.

Kerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi

maasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion

pohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea

intiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan

päällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone

sitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain

valmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi

karkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä

Boonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin

ja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä

englantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota

vain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua,

mutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja

lähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään

rannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen

hänet surmatun.

1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan

asuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat

riistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen.

Kuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta

hän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan

alla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja

nimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000

tynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään

hankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun

Missouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti

omaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja

vahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista

huolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen,

mutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi

eräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli

v. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.

Daniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei

moni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä.

Hän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan,

tarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja

varovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä,

mutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen

eturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina

suoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa

kilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut

häntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni

ovat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan.

»Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta

menettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he

ovat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut

vain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta,

kesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen

välikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen

hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella

Missourista Kentuckyn pääkaupunkiin.

Espanjalaiset Californiassa.

Paitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia

maaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana

oli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II,

s. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein

unhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta.

Samoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat

maantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat.

Viranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman

etsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta

laivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten

Californian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin

olikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin

unhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että

Californian niemimaa oli saari.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa

Californian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla

retkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita

kuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin

vuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon.

Alkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin

toisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen

levittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä

varten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja

alkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen

laajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn

sillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi

pohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin

laajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan

rannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen,

yuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki

Colorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai

hänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari.

Monta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän

otaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen

tyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat

pääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa,

Colorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.

Salvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia,

joista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman

matkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan

veden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti

niillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä

ja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta

liejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran

suuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa,

lehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta

tultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti

umpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään

retkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi

palaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag

täydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset

jesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun

jesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin

jatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta

yhä kauemmaksi pohjoista kohti.

Espanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa

siirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun

laivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin

suotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen,

nykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin

lähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne

vievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi

Sonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San

Gabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian

rannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna

samat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan

perustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi

retkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin,

joissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin

perustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta

kun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat

maat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki,

Garcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.

Kaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon

pohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen

meren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka

kuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä

heinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan,

kulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten

Coloradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien

leirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa

luodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon

Wyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon

pelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he

eivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita

teitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven

eteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta

Utaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla,

vaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat

kuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän

keskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon

tietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana

olevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin

suolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä

kanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat

tulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta

kun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta

sen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa

heitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja

saapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään

elävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet

lähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja

tammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se

ei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien

tuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti

matkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta,

tuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen

retkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla

jatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.