V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina

Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef

Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita.

Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen

laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki

Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään

suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen.

Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista

sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan

ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut,

sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten

ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin

seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet

asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten

sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa

rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat

vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin

vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla

kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan

aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa

seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden

ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa

asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti

huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin

tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi»

(suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet;

Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on

lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-,

kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat

linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä

(II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja.

Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä.

Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä

edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä

opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun,

joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen

väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä

hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi.

Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat

Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla

siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin

hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja

tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki

valmiina ja lähdettiin matkalle.

Ontario.

Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja

taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut

käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista

tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa

itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten

selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin

maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle,

jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli

saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten

liiton yhteinen neuvostuli.

Kuuden kansan liitto.

Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja

Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin,

Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he

hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon

kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden

kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat

liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten

siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen

varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka

nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun

Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta

ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen,

ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000

hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja

jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat

irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot,

ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä

vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen

englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen

taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on

kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja

että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat

menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä

rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset

siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta

julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja.

Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan

olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan

Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs

sen lujimpia linnoja.

Onondagain kaupungin piiritys.

Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana

päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven

kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja

kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin

sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli

lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin

juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän,

oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka

oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri,

parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa

ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan

kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun.

Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi

ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain

olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin

koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen,

paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta

pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet.

Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla

ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä

kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä,

vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin

sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta

kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään

paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan

taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään

ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi,

ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat

takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja

oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa

hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he

mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin,

ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen

huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin,

sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa

kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit

oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta

hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia

ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut

halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He

tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen

uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi

voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten

liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle

ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä

ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme

päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei

ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin.

Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla

nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan.

Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli

tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän

uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli

ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä

suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin.

Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään,

eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa

retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin

suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita,

»tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista

Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain»

luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä

tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain

kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.

Etienne Brulé.

Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko

joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät

ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän

niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita

pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista

intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan.

Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta,

ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki,

sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli

mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain,

maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen

kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt

irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt

ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti

kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään

kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot

vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni,

että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta

siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti

liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé

vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki

nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata

takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen,

jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta

sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti

andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan.

Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat

kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen

nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet

ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli

miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa.

Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan

pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut

miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä

juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska

se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla

puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota

yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että

päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä

Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa

ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat

hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta

v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin

kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa

ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa

huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän

aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä

kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja

tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen

puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän

rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta

Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän

keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta

vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit,

luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet,

keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten

polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen

lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä,

että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle,

josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi

kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen

sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen

toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen

heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle

samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa

Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut

suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä

omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan

ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista.

Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin

rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea

niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut

tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin

vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven

reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja

sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven

itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja

Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta

Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että

se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan

siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei

aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean

käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä,

mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että

niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että

niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin

lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen

siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia

lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit

kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän

olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä

satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten

merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän

väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita

houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki

heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi

kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet

typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen

kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan

työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä

irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että

muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja

samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset

tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun

oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan

tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä

tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi.

V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys

vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin

sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että

valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin

Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari

vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia

Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan

rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo

kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen

välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten

takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan

vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan

intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi

ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo

»metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat

lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi

löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain

masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset

itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään

noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta

intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan

ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan

matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä

laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös

Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin

vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan

ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen

rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo

nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti

herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun

hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli

heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa

ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän

oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa

solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien

luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet

otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana.

Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi

erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen

toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä

jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja

erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa

oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta,

kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa

lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista

rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten

Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä

ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson,

»sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja

lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat

vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden

aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin

saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta

alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen

kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja

jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja.

Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan

veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on

nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli

algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja.

Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta

tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi

löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla

esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa,

mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu

juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu.

Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin

kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään

oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan

pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac

niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka,

jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui

veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely

veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia

höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi

olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret,

että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja

miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle

rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin

valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään

häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi

hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu

siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli

kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset

eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin

huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat

siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin

ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet

itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa,

sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös

oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi

»haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi.

Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan

Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa

ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan

lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot.

Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan

ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta

henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet

kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet

näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi.

Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena,

kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty

Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset

kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin

vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin

sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa

tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä

Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle

saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi

vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta

hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana

Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten

isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että

tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja

Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei

taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat

sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet

keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian

lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja

muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin

tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin

kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui

kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä

ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta

perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin

viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella

loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät

viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä,

ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta.

Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä,

ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty

montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja

syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran

varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault

ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on

ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine

väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven

pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla

kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena.

Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin

lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa

halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat

eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama

»suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella

retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa

oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä.

Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka

kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat.

Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen

kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten

eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara

on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri

Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli

Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi

on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän

Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän

Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet

nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä

mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä

lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta

kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle

me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä

itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin

tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt

oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin

jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »_Sentio me

vehementer impelli ad moriendum pro Christo_ (Tunnen itseäni väkevästi

pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut

munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain

asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf

jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen

metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli

tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti

kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä

molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi

ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin

suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi.

Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin

v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä

linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja

kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa

herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli

vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys.

V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen

toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat

kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja

Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä

vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja

Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat

yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit

hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.

Virginia ja Uusi Englanti.

Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin

avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät

siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin

odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua

todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset

syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui

maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni

synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi,

kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä

tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon

rikkautta.

Bartholomew Gosnold.

Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen

rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi

pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat

siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki

seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla.

Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin

poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan

itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille,

sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä

reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä

suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27).

Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella

retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi

yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi

nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15

p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta

pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän

oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä

maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen

eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista,

metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia

ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa

maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto,

sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän

kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika

tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit

osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki

mukanaan takaisin kotimaahan.

Maine ja New Hampshire.

Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille

seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle

ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin

eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava

purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle

rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon

ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki,

nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat

olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä

viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin

silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin

kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa

Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin

talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin

kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja

Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason

sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä

kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas

nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan

Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja.

Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607

lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan

koettamaan.

Jamestown.

Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne

ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen,

vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen.

Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä

oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin

yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden

löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään

jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin.

Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi.

Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka

oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja

melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama

mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset

ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän

rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta

kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata

raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.

John Smith.

Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen

sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä

Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni

Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa

vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan,

päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen,

jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että

viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla

olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä

verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan

omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John

Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai

intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa

ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin —

paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona —

laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea

kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa

tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta

kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi

saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan

aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin

kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta

hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit

lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi

venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei

pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin

kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän

lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.

Powhatan ja Pocahontas.

Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön

luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja

juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle

kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa.

Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka

jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä

vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja

hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan

päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä

lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka

häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja

käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan

tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa

Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään

siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären

pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas

kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään

toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti

Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt

suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin

vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan,

sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan

romanttisimpia muistoja.

Chesapeake-lahti.

Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle

tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä

retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea

Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen

joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta.

Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin,

jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti

leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen

seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja

nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä

retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät

rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske

ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he

lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa

tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota

luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen

vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin

myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa

saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon

kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli

kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan.

Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin

Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli

uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen,

jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli

heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin

hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän

hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta

onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein

kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren

Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo,

josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat

jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan

mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies

näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin

uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä

helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä

ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia

jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin

lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain

parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla

asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi

sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä

englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän

liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin

kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja

niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin

kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen

joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin

intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän

teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea

maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin

ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja

keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle.

Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith

nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät

terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen.

Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä

onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan

vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä

rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut

eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta

viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun

tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni

erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen

sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana

vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa,

eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin

päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit

intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä,

ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat

tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa

räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja

liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana

talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä

ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.

Uusi Englanti.

Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen

ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi

Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin,

antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin

saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja

kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka

muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että

niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten

johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään

perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti

Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä

puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan,

vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani.

Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta

elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja

neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai

oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin

amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen

raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai

maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja

kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois

intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan

ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi

nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa

enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin

kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä,

että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa

kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset

olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet

taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset

oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet

työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin

sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön

avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten

siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset

hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin,

j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä

entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun

menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa

Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty,

ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita,

niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä

huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä

kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää

kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta

Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää

tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat

unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten

kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun

siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta

tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui,

ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat

hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä

ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään,

että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin

ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta

luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että

päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen,

kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti

siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä

ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen

itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko

siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen,

kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että

ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin

Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä

kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan

raunioita.

Puritaanit.

Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän

vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se

seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka

ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta

nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista

kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan

»puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut,

koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa,

voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike

kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus

pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän

puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin

puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen

rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat

pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen

maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi

täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti.

V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän

rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin

mainitsematta.

Plymouth.

Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi

Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli

kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa

heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta

jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki

sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus

hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona

maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin

Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä

»pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan

perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista

oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei

voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut

pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista

talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän

tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä

kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan

muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön

kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen

käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan

viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä

moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet,

mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli

ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin

mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia,

jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista

vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset

oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta

sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin

viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin

hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin

suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin

naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten

keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu

karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä

tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet

joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän

sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli

iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista

siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain

parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin

mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että

kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen

noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa

tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia

läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta

siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.

Boston.

V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan

satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka

Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia

asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän

rannikon suurin paikka.

Rhode Island.

Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja

joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti

Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain

viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta

siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä

vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.

Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan

Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat

siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista

ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät

voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki

Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se,

että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia.

Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan

hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat,

ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta,

ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts

ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin

»Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden

siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta,

jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä

rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet

sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden

täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis

alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään,

ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko

Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin

Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell

voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden

Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta

täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista

vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös

vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta

karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista

muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he

vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.

Virginia.

Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen

itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun

hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät

siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa

surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti

kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa.

Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli

niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin

epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys,

joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että

yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan

James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä

kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä

ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi

myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja

hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat

niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan.

Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin

kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon

saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten

suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.

Maryland.

Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin

erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin.

Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen

suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen

uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö,

vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa

hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti

harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista

vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen

perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt

valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön.

Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla

menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle

rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista

oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo

toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa

enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin

puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo

taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.

Bermudat.

Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan

Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin

autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona

haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään,

että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen

komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita

viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta

ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi

ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet

sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran

huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja

miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin

näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä.

Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin

runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut

Englannille.

Uudet Alamaat.

V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki

joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan

Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin

seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata

ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle

komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti

yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin

ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn

kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia

hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen.

Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen

Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat

kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla,

niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä

ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja

kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan

käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista,

koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin

semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon,

varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi

nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus

tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina

aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta

laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja

Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi

alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys.

Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun

ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden

Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa

Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo

ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin

joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v.

1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut

halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria

rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut

sota Englantiakin vastaan.

V:n 1676 intiaanisota.

Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin

siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin

supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin

siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta.

Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli

eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja

sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät

myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen.

Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran

intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä

hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä

omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin

kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein

käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään

ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla

hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi

valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä

oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan

punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella

itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen

mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat,

-uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka

rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen

huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa.

Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin

kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin

siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa

ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista

valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti

musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään

ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton

heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten

alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat

rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä

seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs

päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole

mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin

kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten

puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se

iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut

sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia

kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja

kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä,

joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa,

ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten

poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu,

niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää

tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen

kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin

aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään

tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä

suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se

taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua

alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti

niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot

sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita

ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten

siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä

syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan

Yhdysvaltain muodostamiseen.

Cameronilaiset.

Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa

ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei

tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli

voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa.

Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa

kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei

tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea.

Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä

kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he

päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli

heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja

uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.

Kveekarit.

Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran»

lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin

varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin

varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja

valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä

alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta

näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista

suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja

Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat

muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä

suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin

harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja

kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän

kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi

ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he

lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata

New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin

hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican

valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt,

hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi

sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin

hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja

hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli

säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta

ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa

ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen

ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä

toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William

Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja

aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi

sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin

alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin

kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit,

kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia

kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori

kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon

kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja

jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu

ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin

Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin

— uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen

kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi

maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen

kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä

lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin

kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen

hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien

käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim.

suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko

takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle

ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren

summan.

Carolinat ja Georgia.

Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle

kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n

aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten

asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken

maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon

kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja

pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki

kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin

hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan,

kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan

asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston.

Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain

päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa

perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu,

niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi

montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan

siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä

ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi

kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat

vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen

vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen

ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen

uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli

paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin

siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka

Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat

alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat

vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin

nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien

vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä

suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain

kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului,

ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään.

Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää

englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.

Uuden Ruotsin siirtokunta.

[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja

Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin

rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi,

joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän

hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet,

joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli

perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian

Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja

pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin.

Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi

häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen,

matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin,

jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta.

Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi

saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden

toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja

monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli

suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja

Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin

myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä.

Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti.

Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi

450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan

eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa,

vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin

köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin

hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta.

Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi

tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti

Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina

lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja

saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät

tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian

sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys

siirtokunnan perustamiseksi raukesi.

Kauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se

ei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan

Amerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät

30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille

sangen vaikeaksi.

Hankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta

liikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin

siirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter

Minuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen

historiassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä

Uusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut

Hudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin

kaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja

kutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut

itselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia

ryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.

Minuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi

kannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi

ainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin

Uuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli

Minuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa

ensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel

ja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring.

Fleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä

innostuksella pitkät ajat.

Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle

lokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan

tekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia,

mutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi

ruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo,

jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli

palkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa

1638.

Minuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän

valitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä

Delawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen

vuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat

Delawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien

kanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin

oikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja

ennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se

jaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten

hyökkäyksiä vastaan.

Yritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt

St. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi

tupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan,

jonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei

laivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.

»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä

1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi

hoitajaksi jäi Maunu Klinga.

Tämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja

perustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia

siirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa

retkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja

linnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.

Alkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset

eivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät,

että siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo

lähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.

Maunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön

johtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja

halusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan

siirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa

tupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas

muuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset

kaikuivat kuuroille korville.

Silloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat

sille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle

IX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin

kaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut

lukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset

peltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja

kaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös,

osittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden

käyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin

tyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi

suomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu

Klinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille

määräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi

luvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa

kahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.

Näin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain»

ja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat

perille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista

kuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy

historiassa »neljännen retkikunnan» nimellä.

Nyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä

tupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja

koteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta

apua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota.

Yhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen

osakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas

Johan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein

itsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta

oston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui

Delaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.

Printz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla

linnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle

Kristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen

sekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän

kohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien

rakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia

suojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia.

Sellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen

Philadelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu

Klinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen

tullut Uuteen Ruotsiin.

Printzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia

Ruotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten

asutus pääsi laajenemaan.

Jo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion

rajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai

siellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset

olivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen

alkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland

(suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä

kauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.

Uuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut

kunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli

aina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei

ole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit

kävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä

hollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman

viittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin

yksi».

Kuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden

Ruotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti

tyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin

suomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.

Jos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut

tulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin,

tyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään

etupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului

vuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä

pohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät

keskelle kovin vähälukuisiksi.

Hollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä

vastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat

majavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten

tulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi.

Jo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan

vihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort

Casimir-nimisen linnoituksen.

Kymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa

päätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin

tehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada

lähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää

aluetta hallussaan.

Näytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia.

Ruotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin

kuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia

retkikuntia siirtolaisineen.

Tämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella

ylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort

Casimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon

lopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja

tuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin

maineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi

v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä

kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian

sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja

joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään

suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui

vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs

suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi

mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia

Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten

välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta.

Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin

täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden

Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille

1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen

siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät

esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴

järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko

liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä

herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi

itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen

kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan.

Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään

kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä

Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin

takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn

saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli

Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin

palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen

lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli

Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen

pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän

alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti

maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta,

Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien

kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka

kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja

kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi

nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti

kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun

pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin

kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia,

joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden

Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus

piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa

oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan

senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut

(viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v.

1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä,

kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet,

siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän

perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa.

Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä

on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää.

Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa

suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee

polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan

itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä

ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa

suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta

ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa

yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean

siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin

maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden

Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin

kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.

Canadasta Louisianaan.

Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin

suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia,

joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa

syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja

syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti

ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin

usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat

niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten

poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla

kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun

hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä.

Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja

voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla

ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien

vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut

kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin

rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti

vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut,

mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan

punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle.

Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain

syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että

eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin

ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon

seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan.

Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja

metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään

minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat.

Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton

matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä

vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja

lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä

ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.

Irokuoi-sodan loppu.

Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun

englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin

maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia,

talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä

asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri

keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet

hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä

ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet

henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös

joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja

tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen

saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä.

Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin,

että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he

olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä

Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva

lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman

tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan

pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen

kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä

enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta

ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi

taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin

johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä

kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin

joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme»,

kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat

kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen

lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa

nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu,

Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit

olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan

jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi

suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa,

mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin

he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon

vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa

hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä

oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun

sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä

liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä

julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset

sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja.

Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian

lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta

sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin

Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät

saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat

Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle

ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka

lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät

tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä

irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi

ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista

uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.

Chouart ja Radisson.

Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard

Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit

Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan

kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin.

Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta

elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja

reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi

jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat

hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo

kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja

nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti

hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli

tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi

sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein

kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka

kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen

ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni

kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti

Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä

meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan,

jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri

he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan

saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa

Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla

sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin

kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät

poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain

keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien

kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä

mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin

millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden

monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät

ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä

muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli

hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden

rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä

saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he

kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä

ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän

mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja

sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson

valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen

maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului

kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta

Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen,

joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he

asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä

Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset

eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia,

huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia,

joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne

saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille

tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä

syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia,

niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen

päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta

se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle

siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään.

Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he

elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan

Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.