Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan
itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti
näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon
häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin,
köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin
riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin
puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin
Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä
vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa
niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin
juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät
vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat
rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin,
Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden
rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita
dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja
kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka
nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta
maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.
Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin
ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston
aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista
majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka
ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan
sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja,
jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi.
Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä
kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo
ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista
unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä,
elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta.
Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut
viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.
Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien
ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle.
Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta
siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea
lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien
olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia
ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi,
ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan
hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin
yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja
yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla
juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan
asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen
karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden
maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi
voinut tulla skandinavinen maa.
Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.
Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta
tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja
joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin
etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset
kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin
matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of
Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä;
toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»]
ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia
siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain
tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista
lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti
ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.
Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio
uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully
vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja.
Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin
olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit
olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa
menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli
eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti
taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä
hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset
ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.
Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan
turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen
suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan
tienraivaajista.
Samuel de Champlain.
Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina
taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n
asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon
(1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on
Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde.
Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo
aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.
Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja,
purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa
Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua
ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat
kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt
paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli
Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).
Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein
se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia
tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit
tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi
(Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän
vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana
oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit
uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset
vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut
sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.
Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan,
joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä,
epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että
polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja
varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä.
Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin.
Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa
jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat
päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että
iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen
nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko
intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on,
että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että
intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin
kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia,
epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti
vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua
joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia
ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista
uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet
uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla
retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman
bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.
Acadian ensimmäiset siirtokunnat.
Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan
ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään
hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella
mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen
siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully
vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin
huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen
turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä
ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen
kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.
De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa
olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli
kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit
turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa
sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman
vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys
oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä
siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen
osakkaiksi.
De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian
rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta
lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä
toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva,
Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin
ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin
lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka
on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin
valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan
lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin
nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi
(syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin
oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti
huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon
merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan
aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus
tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on
vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta
kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa
pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka
kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti
siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta
tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle
Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.
De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt,
Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin
lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa
siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan
tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt,
joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan
puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa,
jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja
jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan
löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa
itse oli kylläkin ihanaa.
Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven
kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute
tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat
lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään
päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan
aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa
viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät»
astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset
nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin.
Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti
ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei
heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan,
samoin kuin intiaanit yleensäkin.
Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti
toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä
tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa
lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin
kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan
saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka
uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti
Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin
puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he
viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän
huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta
Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton
veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain
on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää
siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta
ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet
saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina
olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään
tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi
olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli
Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä.
Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja
uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut
varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan.
Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja
Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan
kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.
Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin
se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan
häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset
siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen
kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.
Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan
ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin
ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät
ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä
pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä
päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.
Quebecin perustaminen.
Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän
karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi
vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan
suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden
ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle.
Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan
oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia
ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän
lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla
kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit
Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi
kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin
oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia
Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä
keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui
keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta
ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin
retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa
mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin
aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen
aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä
Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.
Sotaretki irokuoita vastaan.
Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko
tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit
valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet
huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään
mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja
irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon
vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit
olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen
järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän
kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä
saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa —
milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.
Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten
mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden
erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he
tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka
kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä
tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi.
Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan.
Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit
— huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai
ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä
Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen.
Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä
olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä
huolimatta olisi tehoisa.
Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin
Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan
syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä.
Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla
asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan
vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet,
että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen
saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski,
jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet
vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin,
vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan
kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet
kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen
veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen
jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu
tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.
Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo
Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin,
oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia.
Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri
nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt
joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten
maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit
päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa
tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle,
ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista
puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai
valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin
matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle.
Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon
kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden,
vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut
asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita.
Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä.
George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä
Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa
myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa
tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti
kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat
taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he
taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä
niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen
huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin
ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä
miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista
oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse
marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät
pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät
pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin,
ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän
kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat
tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi
tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia
retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin
joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin,
heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan,
noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.
Montrealin perustaminen.
Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt.
Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka
nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä
uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont
Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi
ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin
jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä
seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen
mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi
löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka
koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien
asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan
Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.
Huron-järvi ja huronit.