Portugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan
satamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin
siihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II,
s. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä,
alkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja.
Ensimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de
Mendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka
Barentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.
Lähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin
maakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten
pääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan
korjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta
kuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta,
jonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa,
että kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.
Hollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä
Kiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä.
Nämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi
matkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan
sisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van
Goyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien
Sikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille
vesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen.
Pieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi
Min-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski
Tsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä
suurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja
kartalliset kertomukset.
Juhana Grueber Tibetissä.
Juhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan
Linzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen
Armenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa
viivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten
käskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen
laivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään
etäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen,
jesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle
Kuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot
lukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber
nimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat
erämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan,
jota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui
täten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan
palatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen
avulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti
Nepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he
kulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat
Agraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli,
mutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta
Eurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta
jo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli
Saksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa
kertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.
Jean François Gerbillon.
V. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista
jesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat
kaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen
vastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja
Shantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François
Gerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian
rajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi,
samoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä,
keisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka
asuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla
Gerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain
arojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä.
Retkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki
seuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti,
kunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse
yhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja
teitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan,
jotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan
pohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin
samana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa.
Seuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille,
seuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi
enemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698
Gerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa
khalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti
Khingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan
pohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla
hän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten
Kerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun
Karahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi
matkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva
joki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja
sen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin
välisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä
jo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon
tietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista,
joilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli
kulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä
ja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin
laaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin
runsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan
näistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.
Jesuiittain Kiinan kartta.
Pian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan
kartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä
osista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet
likimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen
perustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon
lisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi
kotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja
laajentamisen.
V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden
kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708
he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä,
jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti
Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin
hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan
mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat
Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi.
Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain
aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan
kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli
silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta.
Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat
opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717
Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta,
jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia
käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan
karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon
aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana
lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin
paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat,
niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian
suurien jokien lähdejokia.
Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi
jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä
d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän
teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän
jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.
Tibet.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki
vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui
Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden
solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä
aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien
kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan
saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama
lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin
kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte,
joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi
Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän
Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van
de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa,
sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan
(v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.
Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain
vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös
joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun
kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista
vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan
valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.
Siirtomaat ja maailmanhistoria.
Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto
joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti
menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan
vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa
siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658)
maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin
sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi
aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra,
nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta,
joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain
välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet
siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta
pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.
Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja
Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli
yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen
sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti
Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia
puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä
merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen
siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä
innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset
— ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä
samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli
Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti
merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta,
merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi
anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että
Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana,
miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.
Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja
kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa,
ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne
vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä
niiden kustannuksella.
Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut
kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään
Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat
mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka
syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi
ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig
XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin
aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa,
Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi
Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa
kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät,
mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin.
Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan,
jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan
hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian
saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa.
Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa
voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.
Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki
siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli
liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut.
Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä
Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin
omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla
kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka
omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset
saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin
muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka
sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti
suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres.
Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin,
mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille.
Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota
melkoisesti heikensi.
Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä,
vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain,
Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.
Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa
ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan
aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin
nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä
Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa
lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien
uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko
karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko
tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut
Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä
ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.
Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset
jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin
»Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan
ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista
suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä
skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman
kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa
Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon
uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren
komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen
hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen
häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat
aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat
laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista
kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen
Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet
suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi
kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana
ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa
Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.
Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve,
mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin
ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin
suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten
edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin,
mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti
tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan
puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina
olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä
paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti.
Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen
Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian
rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin.
Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka
yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta
hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat
samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka
Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan.
Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin
yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja
kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin
rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan
muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle,
jolla ne ennen sotaa olivat olleet.
Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta
ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin
kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin
kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia
säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan,
ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset.
Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista
aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen
vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat,
että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset
ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa
voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he
olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin
he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat
ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan
Englannin puolelle.
Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin
yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan
komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin
kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille
taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet
sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien
voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa
sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa
sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.
Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin
seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle,
vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan
kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian
korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia
oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen
kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta
sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli
suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat
edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska
Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan
valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien
takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille.
Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä
saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta
se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka
pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen
sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian
saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.
Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi.
Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset
maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi
Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat,
mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin
sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle.
Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten
oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta
englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai
takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä
markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki
vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut
valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan
ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia
rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin
entiselleen.
Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta
Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta,
jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain
ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia
voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka
siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin
hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa
itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että
nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat
itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että
heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä
1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi
Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota
ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa,
se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat
liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin,
Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat
vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta
englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti
puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin
luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että
Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt
ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat
muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja
Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla
muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä
viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja
senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen
luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun
saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin
Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat
liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782
tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain
itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana
vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa
siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä
kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita,
jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla
saavutetut voitot.
Vielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska
teki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin
sodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti.
Nämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista
vuosisadan historiaan.
Olemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä
maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten
uudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki
edistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin
taustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset
esiintyvät tehokkaammassa valossa.