Kuinka Alamaista tuli suurvalta.
Nykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu
ensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin
Alamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat
tulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen
välistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet
likimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla.
Valtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet,
että suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa
mukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu
ja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian
näyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin
kuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden
jälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat
merien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat
molempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden
suuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku
ei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden
merenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon
suuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin
edisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen
edut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten
ajatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien
kansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden
puolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt
heissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.
Seuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä
siitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen,
samalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja
retkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.
Alamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä
surullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne
olivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa
oli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja
roomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan
syrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan
vaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin,
jolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein
itsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta,
Flanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin
kreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.
Yhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat
olivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään
alinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla
innostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät
miehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja
Jerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen
veljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein
yhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä
Robertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat
Alamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin
valloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan
hallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä
Länsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta
murtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat
joka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä.
Itämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne
elähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia
nauttivien kaupunkien syntymiseen.
Alamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa.
Tältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä
alkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien
ruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita,
niin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla
olivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat
Flanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen.
Kolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö
ja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een
ja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita.
Tärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin
enimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan
kanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan
maailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan
pikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen
aikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin
rikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka
olisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat
herättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.
Ne joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston,
petoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip
Hyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean
tyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka
Filip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun
Maria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin
kanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat
Habsburgin suvulle.
Kun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten
kohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja
sankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin
alkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta
jo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip
II:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi
Alamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen
päätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti
kapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan
hirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista
tuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa
kärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja
inhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta
ja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.
Alamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat
koettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin,
ja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman
vaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja
vaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut
historiasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm
antoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja
kilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset
»meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja
siirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla
hävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen
Alban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja
katolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin
ja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin
muitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta.
Turhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia
maakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi
kävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden
alle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin
piirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot
loppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus
olisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat
julkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip
kuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi
valtakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen
arkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan
takaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin,
vallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.
Pohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi
ja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat
perinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen
eteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli
kiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan
jälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas
että valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti
otti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen
ja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain
Intiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä
tunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet
Espanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat
taistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden,
niistä oli tullut suurvalta.
Pohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan
aikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä.
Kesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan
niitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja
kauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset
maakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset,
jotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli
muuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen
alussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti
rappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja
varallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin
Englannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät
kauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen
rappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli
monta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa.
Heidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa,
ammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja
mieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi
neljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten
ja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset
merimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät,
hollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille
maailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että
Hollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan
kaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen
kanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo
silloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot,
varsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen
muistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli
Hollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.
Yksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota
heidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan.
Alamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain
kuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171),
mutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian
niemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat
kaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla
toimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä
seikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan
rannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse
oli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta.
Hollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia
muita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta
sodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa
kaikissa Espanjan alusmaissa.
Englanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi
välillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti
sotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi
Espanjan merimahdille niin musertavan iskun.
Mutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain
kesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia
elinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457),
kuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä.
Mutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat
ylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin.
Englanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen
rettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen
Grotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien
vapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan
hyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin
ristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon
katkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa
Intioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen
olivat voitolla.
Saatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja
suhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja
lainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa
ja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman
pankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin
vuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat
ulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan
oloihin nähden oli suunnaton summa.
Seitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli
ollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla
niiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan
rinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet
ylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä
apulähteitään kehittää.
Länsivallat Intiassa.
Kun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat,
eikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä
päättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten
sivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat
etsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet
pitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen
hukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli
turha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut
muuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin
portugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen
ja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan.
Englantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli
voitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan
kärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja
Malakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin
Englannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat
hollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.
Äsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania»
varusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa
Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.
Houtmanin retki.
Cornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta
vuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja
tunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan
van Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium»,
joka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin.
Houtman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan,
mutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän
lopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu
ja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta
portugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä
vastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi
sortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta
Javassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan
estetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan
itärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan.
Paluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi
kerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten
vastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi
kolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät
tämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin
tuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen
kasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.
Retkiä Magalhãesin salmen kautta.
Yhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan
lähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä
Hyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V.
1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan
yksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat.
Erään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä
kotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne
toinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö
tuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi
William Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla.
Adams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta
häntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen
vaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai
luvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan
rupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän
kuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen
nimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä,
jota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen
muistoaan.
Parempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti
Rotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.
Anastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen
Filippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen
kautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.
Hän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.
Vuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali
J. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan,
jonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck
purjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa
laivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä
laivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta
asemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi
täydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti
kotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli
asumaton, ja istutti sinne puutarhan.
Hollantilainen Itä-Intian komppania.
Tämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan
tuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa,
jotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että
keskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti
kehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä
annettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian
kauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä
valtion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat
oikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa,
oikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan,
solmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja,
kaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät
kauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin
nähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta
aikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta
liike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten
satamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin
niissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.
Hollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen
laivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän
oli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne
Amboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der
Hagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen
Amboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi
Victoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa.
Amboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen,
Tidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät
jonkun aikaa puoliaan.
Englantilaisten retkiä Itä-Intiaan.
Hollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6
ja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella
ajatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian
komppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä
suurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä
retkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia
vastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui
sitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin
vähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista.
Malakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva.
Kovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui
kotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi
saavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja
Espanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin,
valloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa
jälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota
ja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva
matkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti,
sai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi.
V. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia
teitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle.
Englantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa
yhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin,
jossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja
alettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v.
1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen
silloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.
Englantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita
tärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen
ensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset,
joilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät
hänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti
Hiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen
matkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista
kaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon
pysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin
entistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin
tehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai
Suraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta
laivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin
yritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin
hoviin Englantia edustamaan.
Ranskalaisten retkiä.
Ranskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä
saadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi
Bretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin
onneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla
Etu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi.
François Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan
kieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti
maasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista
vihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen
kolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä.
Pyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut
päälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta
päästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja,
jotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän
kävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi
täydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana
yhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin
perehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon,
mutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa,
kerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610
Eurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen
hyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.
Vasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619
kolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka
muun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin
kaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja
oleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin
juuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon
luontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman
kertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset
hollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.
Paitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja
ruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin
jo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki
vararikon.
Batavia.
Alamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari
Both oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen.
Hän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla,
Bantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten
mahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan
rakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta
sitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja
rakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi
vuodelta.
Mutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen
puoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli
Ternatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten
kimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun
verran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä
enemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan
siitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta,
vieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli
vihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät
niitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä.
1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta
laivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla
Jakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta
se sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja
lopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa
maansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja
turvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan
pippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.
Hollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan.
Banda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon
ja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset
kilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin
vangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen
mestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta
suuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka
asia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis
ollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä
ja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita
vahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä
sen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia
tuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna
charta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus
Alamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto
oli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä
tappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden
kuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan
sovittajaisia Amboinan uhreista.
Englantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan
Banlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen
valloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian
tärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.
Hollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet
Malaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta
silti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan.
Javassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui
naapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta
Java vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla,
ja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti
itsenäinen.
Hollantilaiset Japanissa.
Siamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan.
Macaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa.
Kun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen
sieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga
kuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset
perustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle
Kiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä
kiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä
katolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat
paavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan
mielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja
siitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä
suvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta
heidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.
Ceylon.
V. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset
alkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla
kuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa
v:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle
rannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa
lähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta
sitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.
Hollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian
ensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin
pohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa.
Seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo
oli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka.
Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä
hollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet
valtiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan
Java. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten
kanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden
sisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.
Tästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana,
joka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin
jakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin
%. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti
järjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat
mennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat.
Laivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä
ja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja
metalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua
tilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin
kuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen,
joka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti
salassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten
valmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka
maanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne
olisivat hädässä olleet.
Mutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia
kauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset.
He eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan
koettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti
maan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava
semmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.
Uskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se
seikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä
portugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria
vihoja kristittyjä vastaan.
Kilpailu Etu-Intiassa.
Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset
Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan
lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet
pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta
kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle
kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen
prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja
ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne
Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten
Calcutta.
Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen
tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet
saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St
Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät
näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin
saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.
Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.
Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa
hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden
valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija
pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja
kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän
pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa
kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi
sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta.
Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset,
suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat,
kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan
karkoitettiin maasta.
Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa
vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi
toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään
englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta
muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän
aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin
olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten
harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin
aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko
saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja
muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen
joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin
Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.
Matkustajia ja seikkailijoita.
Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä
enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin,
ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi
maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen
Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien
Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan
saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon.
Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen.
Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti,
julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat
matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan
ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen
kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della
Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta
Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren
kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della
Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki
sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan.
Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon
arvokkaita havaintoja.
Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten
hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan
valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä
mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä.
Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian
silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian
virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi
niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja
muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia,
saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen
johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht
Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta
matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti
retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja,
kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot
mordvalaisten suomensukuisuudesta.
Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä
ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi
mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta
timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen
matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää
arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin
Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier,
oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa
käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa
Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot
oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja
matkustaja.
Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen
maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin
yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia
löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen
tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi
seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka
oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona.
Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat
myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja
näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille
alueille käymme seuraavassa tutustumaan.
Australian löytäjät.
Aina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli
piirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon
ja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain
mieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina.
Yhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen
luultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat
etsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet
(II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan,
eikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka
Del Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet
Intian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti
saivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden
Guinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla
kaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti.
Kun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian
kulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan
viipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.
»Duifken».
V. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen
laiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää
seuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka,
mutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen,
jonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis,
mikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian
rannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja
matalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden
Guinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa
alkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia.
Merimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän
»Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka
sai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin
kartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin
Sunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian
manteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla
Hebrideillä (vrt. II, s. 219).
Schouten ja Le Maire.
Torreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut,
ei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska
espanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä,
salassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät
v. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire.
Kun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla
ollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen
enempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä
lähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen
eteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen
meren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa
muutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja
Draken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti
olikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta.
Retkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le
Maire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta,
jonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai
nimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p.
tammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai
nimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen
takaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.
Poikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat
purjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta
tuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin
kaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin
kuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa-
ja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata
ei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti
ja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia
saaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli
täytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten
maanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian
etuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.
Australian länsirannikko.
V. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä
itäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen
sieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni
Dirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin
eteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen
edustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista
kohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen
sen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä,
että hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin
purjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi
laivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä.
Purjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä,
että kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V.
1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta
ranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.
V. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla
28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa
jatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin
ankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen
jälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta.
Asukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen
yhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan
Abrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi
kapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi
Australian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat
kauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden
kuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap
Leeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen
suunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva
purjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta
tämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.
Uusi Guinea.
Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren
sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka
korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen
salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian
rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa,
toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta
v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset
mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista
menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden
kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset
viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä
purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä
jatkamaan.
Abel Tasmanin retket.
Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633
ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle
uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian
komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä
kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta-
ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen
laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin
välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet
näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka
ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä
jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin
ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin
saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa.
Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki
Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat
siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen
saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki,
voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja
yhteenkuuluvaisuutta.
Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle
löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja
luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana.
Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren
eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä
ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi,
jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä;
toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli
selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.
Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu
vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja
tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin
sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä
päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi.
Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10°
etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli
nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.
Tasmania.
Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se
oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan
Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä.
Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen
lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta
jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi,
mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin
harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi
puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen
helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat
olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden
kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.
Uusi Seelanti.
Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin
kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea
tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä
muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren
länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le
Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet
Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen,
luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita,
mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi.
He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä
»Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri
oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston.
Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni
oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet
olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea
löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä
sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p.
jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja
tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria
Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko,
niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.
Hän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja
Hoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston
pääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti
vastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen
purjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun
niemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman
sitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi
Jilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut
hollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka
Magalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok.
14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja
viimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan
välillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut
salasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella
enää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta
meripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt.
Matkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen
jälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan
onnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa
Tasman taajaan kysyi.
Uuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä
varten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista
ei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta,
johon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden
Guinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi
huomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen
tämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten
Australian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin
saakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen
arvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi.
Maan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti
rannat.
Uudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin
nimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin
muutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä
enemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät
enää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän
kaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.
Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.
Uskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan
hengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot
ja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden
merkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja
vielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli
kuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia
lähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan
keskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli
kristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain
veljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt
uudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki
sen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla,
vaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä.
Sovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan
Pakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten
ja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja
Kiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle
kehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät
lähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen
kautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan
saarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän
tähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä
kiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat
Kiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä
vaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja
suureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn
varassa.
Bento de Goes.
Bento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen,
lähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa,
josta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka
kuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin
hoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut
maatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet
Kiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän
maista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko
Kiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi
Kiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin
hoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten
muitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä
uudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan
portugalilaisena sotamiehenä.
Goesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen
koommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla,
mutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän
lähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen
aikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään
ympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki
Badakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin.
Marraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka
noudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että
Cathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista,
joka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla
sai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui
maaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan.
Goesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän
muutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa
kaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet.
Hänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa
oli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja
reitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een
vuoteen.
Antonio de Andrade.
Antonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta
seikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin
maihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut
eurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme
nimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan
alkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse,
vaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370).
Pyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan
saakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen
vuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten
ja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista
vuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka
Tibetiin tehtiin Kiinan puolelta.