Gordon Bennett -- se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa
selvä Livingstonesta!" -- ei tyytynyt uhraamaan suuria summia
troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä
myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja
pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen
päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan,
joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis
lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä
virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen
tullen ulos Atlantille.
Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia.
Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla
vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan
ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin
varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja
ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville,
lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä
oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä,
ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys
tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.
Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin
piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää
koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin
"Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega"
oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan
vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De
Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.
Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui
"Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja
pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes
saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki.
Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä
laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan.
Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen -- pitkät
jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden
vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin
naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet
takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa,
ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen
toivoaan.
Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit
söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli
otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin.
St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja
jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se
uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli
nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät
tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän
kohdisti kaiken huomionsa.
Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään
irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin,
kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin
höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka
puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He
ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin
hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli
muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat.
Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.
Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan
näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä
liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain
olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella
mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman
hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita,
mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta
Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.
Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja
väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä
jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita.
Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta,
observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan.
"Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri
jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää
paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä
jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi
olla varuillaan.
Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena
Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli
aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä
ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.
Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä
vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin.
Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista
kuukautta.
Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen
valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen
neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin
ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan
napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla
oli runsaasti työtä.
Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa,
sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli
vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan
nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari.
"Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi
ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia
töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät,
joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi
yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle
viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva
viedyksi pois ahtojäistä.
Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja
kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti
jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat
hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten"
kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.
Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha
odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä
pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi
syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä
kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja
ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun.
Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni
heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa
oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan
päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli
pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva.
Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari
koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi
ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan
lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan
suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.
Kaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti
matkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat
valmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan
jään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin
keskiyön aikana "päivällistä" syöden -- sillähän ei ollut väliä, kun
kerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja
imeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival
moneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin.
Ehtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja
avoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä
jäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka,
josta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.
Usein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon
kilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät
paitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan.
Koirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla,
jollei ollut riistaa saatavissa.
Sitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long,
että jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin
vaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat
etelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long
ilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka
olisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.
Jatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja
toista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.
Heinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu
ja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja
koirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että
lounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja
paksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin
Bennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön
kohotettiin löydön kunniaksi.
Bennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa
matkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli
aikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös
tarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin,
ampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin
veneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana
hypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi
pysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.
Saarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja
varustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä
sekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui
neljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins,
matruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen
intiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa
yhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli
päällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan
kahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.
Nyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita
tuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he
taas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja
laskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian
saariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja
työkalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat
Kattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10.
p:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin
näkynyt "Vegaan". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo
ateriaksi tuoretta lihaa.
De Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin
kunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti
mukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli
ennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian
mannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön
lähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä
taisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet
hajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa.
Kun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle
niemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina
satakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia,
jotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella
sijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään;
pidetään varmana, että sen peri meri.
De Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä
maston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13.
p:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli
maa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti
maihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina
kylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin
pääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle.
Seuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän
täytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa
pohjaa.
Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään
taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli
joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi
vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi,
ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat
kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja
hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä
reppuja.
Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet
muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa.
Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes
heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää,
ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku
ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky
pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät
illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon
kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.
Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa
lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle
jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus
"Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan
säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.
Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä
luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja
kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin
mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long
antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä
pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja
majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa.
Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän
pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen
eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.
Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa
"Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin"
oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli
pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu
pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja
ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa
myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä -- niiden joukossa yhdeksän
eskimoa ja Nindemann -- ajelehti suuremmilla ja pienemmillä
jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän
kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä
laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris"
oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle
jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat
varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan
kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he
kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi
jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo
ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin
pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet
"Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.
Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä
kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin.
Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja
vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat
turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun
19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne
iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan
saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät
pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella,
käytettiin polttopuiksi.
Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta
olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He
olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat
majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä.
Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan.
Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos,
näyttäytyi kynnyksellä -- tunguusi!
Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli
heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat
hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin
vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön
aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat
tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen
asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä
rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä
kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin
puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit
tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät,
pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät
olleet saaneet moneen kuukauteen.
Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa
rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä.
Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia
tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa,
mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit
nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja.
Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa,
eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää,
peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä
epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen
häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.
Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma.
Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen
kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista
harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille,
että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta,
johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat
matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat
Melvillen väen.
Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät
saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian
heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta,
lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja
tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.
Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan
suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin
onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen
leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta
ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins,
kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat
viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli
ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet -- he olivat
ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi
nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi.
Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen
palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja
lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen
muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta
näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin
ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat
eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon
kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa
meidän kuolla nälkään."
Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon,
joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan:
"Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä,
Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään
poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme
tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee
Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."
16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus.
17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen
rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä
vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me
peitimme hänet lipulla teltin alle."
Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita
kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään
matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi.
Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain
siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana
sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten
etsittiin polttoaineksia yöhön asti.
Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä
mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että
hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.
Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen
jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi
sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään:
"Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."
Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin
läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne
olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut
olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka
oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko
"Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L.
Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää,
että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden
Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin
tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri
paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian
jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.
Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin
reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof
Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy
liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.
Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet
pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän
tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset
olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja
hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla
laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien
väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät
kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää
puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja
kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.
Hitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että "Jeannetten" tavarat
olivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä
maapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi
hyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen
pisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen
vähempiarvoisena seikkana.
Niiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista
parasta. Laivalle annettiin nimeksi "Fram", ja kapteenina oli Sverdrup.
Hän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he
samosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja
heillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin
varustettuja.
Ensin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli "Vega" osottanut
tien, ja "Framin" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten
länsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden
puristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta
pienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja
ne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko
suunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän
viisautensa oli ollut riittämätön.
"Fram" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki
yli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei
tavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun
kahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit,
mutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20.
p:nä.
Kevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli
Nansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua
niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään,
Frans Josefin maahan. "Fram" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa,
ja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies
seuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta
marraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja
kuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen
antamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi.
"Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla", sanoi Nansen..
Siihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia,
jonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät
kalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista
sommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä
palkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia,
ja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt
tarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin
yli, tuottamatta mitään haittaa.
Koiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat,
ruokavarat, öljyuuni, -- kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa
lähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin.
Toisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut
liian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he "Framilta" viimeisen
kerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja
kaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä
valjakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten
se kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin
mikin reki tarttui kiinni.
Parin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää,
ja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän
tuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset
lakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he
olivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen
jäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat
joka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja
haavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.
Leiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen
hoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja
täyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä,
silloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he
makuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin
kylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista,
ja unessaan huudahtelee Johansen: "Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan --
ei, nyt menee päin honkia."
Kovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy
kantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat
pinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu.
Väsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin
näännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa
sipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari
on teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista
jotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.
Kun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta
kiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti
Nansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata "Framia". Monet
tuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin
suunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin
maaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat
olivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai
riistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa
ja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli
todellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat
saisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat
takaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.
Toukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki
pitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta
kylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli
viheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen
ja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien
ponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille
kävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle,
mutta ruokavarat vähenivät myöskin.
Kesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät
viikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä
leipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun
on enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.
Laskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen
suksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he
kaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa.
Viimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.
Vihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden.
Kerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään
reunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: "Ota pyssy!" Nansen kääntyi
katsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja
seisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa
luisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän
Johansenin huutavan aivan tyynesti: "Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on
myöhäistä!" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.
Viisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa
saapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi
merimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se
oli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin,
ja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.
Matka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut,
niissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien
saarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle
saarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen
mesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän
jälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä
paremmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja
pitkäksi aikaa.
Nansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa,
samosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen,
joka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka
katettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka
lävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi
ihratulella.
Nansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat
tähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien
näköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu
uskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä
talvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.
Ensiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti
saatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin
kurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi
kattauskin tiedossa.
Iso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa
työnnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin
jättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta,
ja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman,
mutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.
Parempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten
jäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat
luetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän
ei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä
silmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät
verta kuin rintatautiset ihmiset.
Nyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat
majalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties
oli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni.
Sillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi
navakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä
jäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine
lakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä.
Hehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata
aivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja
laahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä
saapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat
majaan.
Yöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti
tutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät
rannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin
kannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen
ja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa.
Toinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle
jäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois
tuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna
melkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden
lihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki
mursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat
pian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin
rannalle asti, missä ne ammuttiin.
Jo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu
mursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin
kurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden
valtaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat
rasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina
läheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään,
meri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.
Uuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi
suksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin
rekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden
majan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan
maahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin
karhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä
riittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran
tuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja
senjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen
avonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun
savutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla
heidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.
Lokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja
kolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen
kuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja
olivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa
ja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää
varastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät
lämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen
yhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa.
Koko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja
riitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä
miehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman
kettuseuraansa.
Keskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On
niin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat
makuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä
nenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat
horrostilassa kuin karhut pesässään.
Helmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin.
Se on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja
lintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä
paistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole
peseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit.
Nansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka.
Heille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen
asteen pakkanen.
Ensimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii
sisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä
käytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä
toinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät
Nansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat
he uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja.
Jalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia
liistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun
19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat
edelleen lounasta kohden.
Tuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he
olivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät
purjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei
Johansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen
jään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa
jäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan
olivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että
Nansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros
ammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla
huidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä
ja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden
ympärillä.
Kerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he
nostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja
antoivat luistaa, jotta viuhui.
Toisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat
poiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan.
Kajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren
laella huudahti Johansen: "Hei, kajakithan ovat karussa!" He ryntäsivät
alas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa
koko heidän nykyinen maallinen tukensa. "Ota kelloni!" huusi Nansen,
heitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti
uimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui.
Näytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen
mielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia.
Hän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki
välimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan
puutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta
ja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen
kajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua
lyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui.
Johansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä
saatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki
ja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän
uskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen
kajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli
torahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan
mukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi
Nansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle
jäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen
täyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi
heidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen
röhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.
Tämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa.
"Erebuksen" ja "Terrorin" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt
pelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka
olivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long
oli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi
norjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta
ilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.
Heidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi
Nansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka
oli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja
tutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin
haettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä
laivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat
he sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja.
Ainoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli "Fram?"
Eräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi
lähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti
odottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli
hän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. "Niin,
katsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää
mielenkiintoanne", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki:
"'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden
heti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin." Ja sähkösanoman lähettäjä oli
"Framin" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.