Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet
ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla.
Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta
alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin
vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri,
jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.
1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää,
s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin
valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.
John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli
johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että
eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja
kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen
itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua,
ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella
sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa,
mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko
oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin
varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän
tutkiminen.
Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja
sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John
Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta
sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän
ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli,
epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha
miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi
Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän
vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan
pääjohtaja.
Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme
ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala,
kuolleiden valtakunta -- ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet
mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä
mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi
mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa
amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen
lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan.
Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja
perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli
hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista
miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin
pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu
napamerillä.
Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman
noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman
harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli
purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla
Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.
Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista.
Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat
menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa
päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista
tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun
he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.
Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli
kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa.
Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin
Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän
ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä
"Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset
jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja
särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi.
Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat
kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne
kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui
jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän
alapuolensa ylöspäin.
Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle
Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen
englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja
varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut
milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja
ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin
missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän,
"Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian
kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden
lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja
Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa.
He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien
kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin
ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi,
että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa
avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti
lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja
kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita
ja tynnyreitä.
Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen"
ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista
naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa
sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu
selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla
tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.
Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin
Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin
pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että
niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä
toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin
etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi
järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa
salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret
ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen.
Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte
kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran
suojaisan sataman.
Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei
tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja
tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien
luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä,
että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja
varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina
saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä
jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä
heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä,
kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja
miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän
toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa
tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat
vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja
pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä,
jolloin aurinko ei laske.
Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja
viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme
matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine
yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan
apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli
talvehtinut juuri siinä paikassa.
Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat
iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin
väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen
lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja
lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin
sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on
mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä
osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää
jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka
toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia
päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui
jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen
ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi
röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin
tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja
ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon
ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät
kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten
edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat
olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle.
Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei
ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä
aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi
"Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.
On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin
edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle
ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja
saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja
nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä
laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva
vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille.
Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla
valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja
laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta
on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin
hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on
ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla!
Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään
kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos
laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä
tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin
kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen
välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit
saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä
harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään
ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen
kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan
toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä,
tuo pitkällinen, julma pimeys.
Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin
tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka
oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut
peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia
rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat
olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea
vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä
mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. -- Jo toisena talvena
värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja
voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea,
olisi asema epätoivoinen.
Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä
vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua,
nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää
säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun
laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä
häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain
hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää
paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään
puristuksesta.
Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin
saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin
selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön
lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti
sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia
myöhemmin.
Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa
vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan.
Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän
kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä
myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen
elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän
silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.
Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä.
Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet
taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi.
Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin
lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili
amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt
olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan
paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon
amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku
englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen
seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu.
Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien
kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö,
kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja
vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan
veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan
hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa
jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille",
missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he
olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.
Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa
avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan,
missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin
jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti
laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko
jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa
tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut
nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana
pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin
pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin.
Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä
tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa,
ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen.
Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja
ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä
paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista
eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle
leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen
raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin-
kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin
hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä
mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan
alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut
esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista
ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa
kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.
Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat
peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan
ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi
noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät
tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille
kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset
toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi
laivoilla.
Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen
valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita --
kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään -- maihin
Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet
työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä
talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja
murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä
päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää
matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin
kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit
käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus
auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se
silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee
hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta
kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi.
Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen
viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille.
Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä
kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet
tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö
puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.
Pilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä
ilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin
parempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus
tekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin.
Pimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää
pimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen
sulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina
yössä.
Se, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa
napaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän
pimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta
sekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään
kuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin
kuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin.
Tiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin
tällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan,
mutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit
uskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että
silloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle
Valhallasta.
Tavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä
loistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät.
Pysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat
maidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta
ainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti
korkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä,
alhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä
yli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos
sädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan
revontulten "kruunusta". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä
sädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on
valo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se
poimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan
alas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa
liehuen.
Jään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat
revontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen
laihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin
ruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he
kojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli
heille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän
yksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman
kyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi
hautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli
kahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven
kuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin
sinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta
sen jälkeen.
Yön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä
ja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin
säihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi
miesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit
milloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.
Kapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet
henkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti
ja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli
kysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen
tekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta
useat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki
menehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin
mahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita
ja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat
olleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja
laskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta
oli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja.
Yhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä
pitempään näköpiirissä.
Kun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit,
tieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin.
Nuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle.
Sairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia
puuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet
vastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän
kohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen
ennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat
ruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.
Lähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan
omaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä,
puolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun --
viimeisen toivon -- ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun,
pitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit
menevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään
sellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he
jättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja
ja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin
sokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti
samanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien
pelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.
Huhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi
sälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli
lumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat
herkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä
lohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta
penikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti
painuvat "Erebuksen" ja "Terrorin" mastot ja rungot, mutta häviävät
kuitenkin viimein näkyvistä.
Nyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto
tarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin
toimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot
tavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen
sellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan
eskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei
jätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa
pelastus.
Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa.
Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista"
sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja
silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen
kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin
hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan
palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena
1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän
pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.
Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut
nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman -- Erebus-lahden --
rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä,
että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat
tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita
uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä
yksinkertaisempi mitä eteläisempi.
Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side
koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai
kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli
melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti
yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä
ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä
ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten,
valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle
Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata
hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.
Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista
etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään.
Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes
he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita.
Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei
hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se
näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina.
Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan
laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään
mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.
Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen
yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli
mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä
otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä
vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman
lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi
yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta
tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta,
ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.
Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin
raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi
takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka
tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on
salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä
hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä
päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen
lähemmin.
Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua
toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä
ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa.
Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja
tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt
jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa
apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25
milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä
oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.
Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet
englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin
patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen
muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.
Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen
lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli
tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen
joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi
riittänyt selittämään kaikki.
Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana
metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin
saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet
retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita
hän kuuli vanhoilta eskimoilta.
Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut
Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat
hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon
muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta
pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan,
pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot
käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä
haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja
nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat
eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen
lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät
yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei
heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen.
Erästä toista sanottiin "doktukiksi" -- tohtoriksi, ja hänellä oli
valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli
yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä.
Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.
Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren
etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita
ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä
makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan,
saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat
olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat,
kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat,
olivat eskimot vieneet mukanaan.
Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli
ollut monen miehen luurangot -- kuinka monen, sen he olivat unohtaneet.
Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä
onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset
olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin
muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja
korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli
pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet
mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita,
purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan,
jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi,
ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat
juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä
havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat.
Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi
Englanti mielellään maksanut miljoonia.
Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat
kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena
jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat
nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he
olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään
jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli
koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja
eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät
tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta
vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte
hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät
varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat
mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan
yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli
peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä,
täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman
kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai
"Terror" -- Manala vai Kauhu -- sitä ei tiedetä.
Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut
alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin
Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen
niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle
Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä
ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki
epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta
aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä.
Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa
mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko
taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi
ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin
kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta.
Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän
kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai
laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle
heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se
pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti
hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava
päivännousu oli liian etäällä.