Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä
sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen
navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen
pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla
laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman
eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen
nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan
tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän
tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun,
sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin
korkeuteen.
Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme
kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin
viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen
alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta,
jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua
varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja
ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät
eri kohtiin napa-aluetta.
Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld
"Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa
saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät
kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä
kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella
autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte
piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.
Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi
sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä,
ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään
vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät
aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.
Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon
eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa
alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa.
Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin
kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä
sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen.
Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi
heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli,
rusentuen pirstaleiksi.
Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan
talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään
kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa
arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan
suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä
vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä
kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat
parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja
ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai
arvotus ratkaisunsa -- nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.
Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan
Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme
maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa
pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden
talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet.
Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä,
ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni
suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he
Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja
mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.
Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia.
Sen näimme Burken matkalla Australian halki -- jolloin retkeläisillä
oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse
laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon
lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui
takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin"
pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja
rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput
olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja
jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan
Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin
voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat
ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä,
sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin
"Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt
niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.
Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään
laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin
mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä
nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä
tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt
laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.
Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys
oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen
Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja
hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä
eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.
Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen,
missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä
olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti
hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan
argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman
uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset
tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.
Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott,
joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen
"Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi
ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta.
Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi
Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9.
p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin
pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku
tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin
ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun
lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä
tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä,
täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.
Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta
ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli
82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli
parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka
huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle
merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että
kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse
kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.
Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli
lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23.
p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti
hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi
laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" -- se oli
apulaivan nimi -- palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton,
Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa
saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen
Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat
magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt
varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja
saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.
Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi
siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen
sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita
niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä
enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä
ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan
entisen johtajansa työtä.
Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle
etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908.
Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään
veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu
Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja
voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia,
söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä
miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.
Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa
etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää
ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään
väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat
telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla
verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä
paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän
matkansa.
Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja
ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen
valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi
äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului
kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta
luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää
alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu
mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja
tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten
uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat,
sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".
Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa.
Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa
äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he
rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten
harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden,
jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.
Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin
ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja
tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli
Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita
vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki
matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.
Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen
täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle.
Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi
itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä,
noiden neljän miehen vetäessä toista.
Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt
suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri
valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja
samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt
ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi
halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen
saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään.
Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä
saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?
Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen
ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän,
jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla,
ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun
he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet
äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista
katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos
kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan,
niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.
Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse
ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse,
missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan,
oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!
Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt
avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä.
Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja
se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa
korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu
tienviitaksi.
Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan
kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun
etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin
viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää
kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja
pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.
Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle.
Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He
olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti,
mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja
sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.
Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla
merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä
sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön
kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen
yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.
Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti
saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan
varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi
kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää
voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla.
Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää
Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.
Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa
innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse
navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen
kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että
sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista
viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön;
arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun
maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän
kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä
etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista
pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja
tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti
kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli
vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa
takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen
lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan
sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia
monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan
tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.
Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen
tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko
sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia
ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä
näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä
omalla ja toverien hengellä.
Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla
tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän
varustausi aina mitä seikkaperäisimmin -- kenties sentään liiaksikin
ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan
niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi
varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja
keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v.
1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku
kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle
etelää kohti kuin mahdollista.
Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia,
jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle.
Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät
kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä
menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14
päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän
sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin
Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän
päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen
ehtinyt jo kuukautta ennemmin -- hän oli harjottanut miehensä
nopeampaan kulkuun.
Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja
sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua.
Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa
retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet
ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman
tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita
seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen
ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen
kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri
Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans.
Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa
viimeisetkin voimansa -- kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.
Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä
luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa
napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista
saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät
paikkansa -- yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin
niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että
Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta!
Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä
huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista
lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen
etelänaparetken järkyttävän päättymisen.
Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti
neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen
kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat
seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri
siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä
kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä
Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen
innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun
elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat
paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan
kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans
tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä
paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat
näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä;
muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se
teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan
17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen
taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.
Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli
matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein
valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä
harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan
päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien
historiaan.