Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine
kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja
vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä
rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten,
köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee
komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.
Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden
multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita
polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti.
Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista
liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin,
voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain.
Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten
häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä
Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.
Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa
kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä,
laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä
voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja
tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena
vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä.
Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset
tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos
myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin
jättiläisviikatteella niitettyinä.
Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten
kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan,
Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa
sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa.
Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka
ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka
Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele
tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.
Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden
Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta.
Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on
seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo
honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta
pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista
lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin
suihkukaivot.
Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin
Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä
pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä
ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen
jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija
Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine
lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa
havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin
kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja
saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren
puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.
Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä
ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat
tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan.
Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja
höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon
kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen -- sekin pelkkä juoksija, --
saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien
Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta
syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia,
joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät
maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.
Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko
ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja
pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää
neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten
tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat
he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.
Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt
Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.
Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita,
missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää
suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä
kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä
puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta
takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri
palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki
merestä mereen.
Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian
siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin
johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui
täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota
tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden
halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta.
Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat
pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada
aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala
palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian
pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi
kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä
sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat
riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.
Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista
mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan
erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän
ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills.
Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja
kuormastoa.
Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen
erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi.
Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman
virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne
pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania.
Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin,
mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen
viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.
Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla
ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä.
Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei
ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen,
Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa -- mukanaan
kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat --
tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki
Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä
hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja
ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.
Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista,
luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat
Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä
määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan
23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.
Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien
partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa
tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen,
ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.
Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin
maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa.
Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja
epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi
seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi,
sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen
eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen,
eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.
Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja
hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli
halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä
täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät
pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin
vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin
että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat
suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.
Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi
hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli
niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin
kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita
kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he
eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka
seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on
yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he
myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on
lammaspaimenten kauhu.
Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja
bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat
villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä,
tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat
puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he
tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet
koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi
kyttyräselkäisiä.
Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun
poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä
leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja
palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä
he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja
räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.
Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki.
Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän
hänelle itselleen.
Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut
surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa.
Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi
rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja
kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui
yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke
laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi,
ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti
matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana
tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.
Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme
tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen
lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen
luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti
laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan.
Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata
kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.
Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan,
sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän
lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he
tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.
Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin
näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän
paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he
ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja
etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.
Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen
puunrunkoon vain oli piirretty: _Kaivakaa. Huhtik. 21 p._ He kaivoivat
ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat
lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti
takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria
ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille
asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa
risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän
verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja
alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että
jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille
ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä
menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin
ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.
Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa
toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi
kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä
voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa
koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään.
Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää
tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden
kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" --
pahaenteinen nimi.
Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja
jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia
survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina
hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita.
Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen
lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli
se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".
Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille.
Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan
saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin
nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä
ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.
Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He
päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills
ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.
Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui
variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä
iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes
olen aivan kuollut... Jättäkää minut sitten hautaamatta minua".
Seuraavana aamuna hän oli hengetön.
Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena.
Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut
muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi
päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."
Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia
lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja
muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein
löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari
kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt
tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän
hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin,
Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän
tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän
haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta,
joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon
"Epätoivon vuoren" juurella.