Etelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen
äärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen
erottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin
nimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja
siellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset
intiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa
täytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut
häviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän
aikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta
vielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he
ovat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja
kostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin
metsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.
Monet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa.
Tämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista
tuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta
alas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan
saarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet
jumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita
vasten.
Kuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen
halveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat
tuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan
avaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu
levitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin
kaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän
siivekkäistä asujamista.
Se on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää
päättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on
kauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa.
Ne siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon,
kietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se
levittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat,
ohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä
hämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin
kaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin
albatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin
jaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin
toisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee
havainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin
huomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan
alallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää
siipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa
verrattomille "yksitasoilleen" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta
hoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai
vastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä,
kääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se
soreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.
Albatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei
siedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin
liikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja
kömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen
ainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen
pää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin.
Elatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se
viettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle,
seuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla
on se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa
päiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.
Paljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee
kaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien
pilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden
metrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian
saarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa
ulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten
taistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet
alituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen
venekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten
valtamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä
suuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain
mittaamattomille lakeuksille.
Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin
yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se
kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin
kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata
sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko
lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine
vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet.
Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi
alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan
kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot
jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu
keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet,
kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.
Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy
Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa
Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa
merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen
penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan
pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden
ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa
tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.
Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan
luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg,
kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo
yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän
saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän
maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja
kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.
Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on
sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden
joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset
ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien
valmistamista varten -- heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa
selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot
köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja
niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka --
niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa -- oli eksynyt tänne
aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi
sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen,
voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin
puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi
vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta
viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen
edustaja.
Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja
yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja
vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu
ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi
Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta,
vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön
laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti,
metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa
mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri
kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun
esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko
ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin
raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen
lannistumattomuuden perikuva.
Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka
suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman
yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se
useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät
ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja
selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain
puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme
valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan,
sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina
asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja
vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien
kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.
Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi
vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä,
mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut
niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä
ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on
85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on
tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi
on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina
pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.
Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala
tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien
muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit
ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät
jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa
elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.
Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa,
kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat
aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle
kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa
merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi.
Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat
ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja
leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden
rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot
murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte
vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee
kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita
kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle.
Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan
päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella.
Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas
näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse
riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on
kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä
havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.
Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso
"valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa
penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita
riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu
kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa,
jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on
atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on
maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret
näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen
keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella
saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien
atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille.
Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa
isoimmillekin laivoille.
Monilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä
niitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne
näyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen
latvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään.
Voisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti.
Viimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella
pauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin
korallien ja palmujen suojassa.
Seitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää "Saaripilvessä",
parisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja
perlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen
korkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita,
ananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia
merimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan.
He käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka
auttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta
toiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa "Saaripilven"
atolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.
Seuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin,
Tahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä
näkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania
kallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja
heinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas
laguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti
rakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut,
jotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan
maailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin,
tasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena
on ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta.
Myrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole
tietoakaan.
Alkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat
hiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata,
eivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat
tärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten
keskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti
näyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari
maiseksi paratiisiksi.
Nyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee
kiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita.
Jäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat
kalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät
oikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä --
viimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset
kuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat
vihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat
uusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja
on suunnattomasti.
Reheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole
onnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla
Tahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin
rannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.
Albatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee
fregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei
fregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei
uskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä
häikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja,
riistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti
luovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat
ovat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että
sitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja
räikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien
punaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne
laivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä
mikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä
ylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa.
Mieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne
levitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se
uppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja
jos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa
sen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen
tempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on
vaivattomasti nielaistavissa.
Albatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja
jatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival
avointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on
kokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se
on nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä,
tiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on
kuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että
syvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin
ihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän,
ennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt
vaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja
missä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.
Mutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se.
Tosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun
taasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari
tuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen
pelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu
melkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä.
Tiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan
elimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä
sammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin
syvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein
syvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään
kärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu
alituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka
viihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien
ajanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä
syvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien
oleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.
Kuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva
ei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut!
Myöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista,
kuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja
vuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni
karille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista
elämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes
takaisin.
Arvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden
kilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille
tahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me
ihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen
valonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin
tulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten
yhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi
vesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun
lähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse
aurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä
laiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin
puolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli
lämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein
on vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen
kristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.
Täällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä
ja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi
reheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja
lasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia.
Toisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän
veden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren
pohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja
uiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne
painautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä
evillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen
näkyvistä. -- Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä
nilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me
saapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt "mustepussistaan" mustaa
nestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne
ahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset
mustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia
isoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille,
sillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita
ihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.
Jokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien
välissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja
simpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos
tarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin
pehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä
tyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin.
Ainoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän
suusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin
ikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy
liian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. --
Juhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta,
hiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä,
milloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme
todellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen
solinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan
merenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.