Miljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista
Pohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan
metrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat
ihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa
Afrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja
kuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä
Andien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko
länsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina,
milloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi
linnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin
korkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman
korkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana,
sammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt
kattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon
tulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi
muuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä
toimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin
Fujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen
kuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin
vuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun
espanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat
täällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla
raivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat
nähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta
rautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus
on valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja
laaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.
Päiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset
ikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään
jäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa
napaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka
näyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on
hyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä
rinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus
ylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen
aarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat
kämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut
köynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki
vyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin
ylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin
leveysasteisiin saakka.
Näiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen
kansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana
saavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi
joitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän
keskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein
sivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä
seudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat
lumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä "inka",
ja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata,
jonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.
Inkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas
nykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen
palveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto.
Punainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen
kuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi
ylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.
Cuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle,
oli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle.
Auringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja
kullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa
palveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät
ihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi
kuunjumalattaren kuva hopeassa.
Aurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen.
Mutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi,
että erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan,
peltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka
varjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat
vainajia hautaan.
Ruumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja
haudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita
myös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit
vierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille
pantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa
ja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin
kukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin
auringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.
Talvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin
esiintyi inka itse -- ollen auringon poika -- ylimäisenä pappina.
Silloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden
läpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä
auringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän
tehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille
ja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen
tai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.
Inka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn.
Paremmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa,
sillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin.
Yhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet,
oli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja
papistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä
valvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon
oikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota
saatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin
valtion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion
hyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin,
aseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua
rintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot
suoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä
pidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista,
vaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja
syntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa,
kukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen
järjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan
naapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin -- ja kuitenkaan ei tällä
merkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin
nuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys.
Jos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän
lähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi
ainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.
Sotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat
kaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne
yhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä
mahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja
lehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja,
joissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti
Cuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella
valtaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.
Vielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia
muinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita
rakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä
tiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja
linnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen
mestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä,
ja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka
julkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty
auringonjumalan kuvia ja kuvioita.
Yhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain
teossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko
etelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä
pronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän
haudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista
todistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla.
Kutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon
villaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset
peräti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman
osan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina
sekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka,
tyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta.
Alpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja
hienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen
palvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian
heinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo:
sortua intiaanien nuoliin.
Näiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa
vaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja,
naisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa
lyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä;
nauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä
tukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin
liereät tulpat.
Inka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin
metsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita
juurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät
maissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki
tuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla
puristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas
ruumiinrakenne.
Siten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja
aurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset
naapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula
solmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet
parveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat
aavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt
isältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään
valtikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen
vallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko
uusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun
kuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta.
Viekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan,
osottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen
määrättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa
lähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin
pysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on
Lima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta.
Siellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea
tuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746
maanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen
rakennukset; mutta se on noussut uudestaan. -- Pizarro, jonka juoniin
tuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime
vuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan
vihatusta ikeestä.
Kondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman
korppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea
peittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen
ja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi
liitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas
kallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan
ruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin
kun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta
kunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti
aurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen
ilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin.
Se levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten
ja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.
Se näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se
kuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja
kuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin
suppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan
kamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on
viettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se
liidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin.
Syvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin
moninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan
rantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten
jyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan
siellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat
sadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se
on huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä
kasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja
kumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä
joissakin laaksoissa.
Kuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman
asukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu
auringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa,
valitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei,
kiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois
Titicaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.
Kondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa
muinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista,
koristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan,
vanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen
auringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä
kohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat
laahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä
merenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset
miehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont
Blancin huippu.
Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu
sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei
mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi
maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen
lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja
valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet
ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa
painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä
kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto
syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.
Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö
yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman
avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin
tuulen huminan sulkapuvussaan.
Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri.
Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja
jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat
vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä
välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran
jättiläismoisten sivujokien kalvoon.
Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän
kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista
ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän
läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja
Brasilia häipyy näkyvistä.
Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti
vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa
penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä
Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.
Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa
Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti.
Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa
hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja
käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta
vaahtoavana halki laakson.
Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla
voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous
tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja
syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan
lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi.
Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä
tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään
jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.
Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas
Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta
Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon
tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai
osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen
seikkailumatkallaan.
Gonzalo Pizarro palveli veljensä -- vallottaja Franciscon -- alaisena
Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista
kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta
kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä
neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin
juurelta Napo-joen alankomaalle.
Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi
noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain
lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen
sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain
paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä
nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat
yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.
Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti
Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa
etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla
kauhuillaan.
Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen
alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen
miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan
vuolteen mukana.
Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä
eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret
rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät
kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.
Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota
mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.
Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen
vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta.
Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja
sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran
kalvossa.
Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai
ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut
intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme,
vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa
sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään
aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä
muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani
niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat
hiilet.
Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja
metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti
aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja
kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja
kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit
puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi
kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"
Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli
aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen
seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat
odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.
Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin
keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei
vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat
kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon
purjeita intiaanien heinävihkoista.
Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen
vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi
elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi
juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui
Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista
mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli
menehtynyt.
Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman
kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja
pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi
troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet.
Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa,
edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin
metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia
kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla
tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.
Kymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he "suuren veden", jossa
Napo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti
tulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan -- kesä- ja heinäkuussa -- on
sen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana
tasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat
päiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset
tulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista
paikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien
juurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.
Espanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta
on alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut
törröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille
seuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä
sellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo
viisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan
ulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli
intiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.
Nousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta
pehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa
jättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan
ryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui
matalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja
niitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden
painosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä
milloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja
kellahtaa kumoon.
Syväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä
sekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta
ulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut
poiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat
aaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa
kamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli
matalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.
Jos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin
uhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka
tulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä
nuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin
paljon kuin mahdollista.
Toukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä
valtaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta,
Venezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta
pohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti
siellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.
Siellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien
luo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset
laitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi:
maissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli
vilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden
munia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin -- eikä
ihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.
Vähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja
puolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut
paljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on
lähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian
Kordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.
Kuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja
loputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei
se ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus
tekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut
yksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti
liikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa,
alligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai
lamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se
pureskeli ruohoa rantaäyräällä -- suurena vaarana ankeriaan näköisille
keuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät
espanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa
ahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen
niiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus
Amatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.
Ja virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka
ulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja
Amatsoni-virran suulle -- tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka
peittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan
ja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat
virrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille,
hakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja
juoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin
suuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä
versoo ja pulpahtelee -- jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa
porehtii ja käypi -- jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia
ja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä
verhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, -- jossa
ikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten
maatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa -- jossa maata
alituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit
ja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän
valtakunnan haudoista.
Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja
sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua
läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat
kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa.
Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten
sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä
ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka
eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat
ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.
Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden
juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu.
Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen
laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla
koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla,
ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon
laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut
kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita
kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät
ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori
aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä
mielellämme -- nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso
vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen
maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin
katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset
hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit
työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta
herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti
matkoillaan.
Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa
viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset
lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen
pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina
vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet
riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit
jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä
eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri
ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä
suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.
Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma -- kahvi. Mutta
kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta,
ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta
Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan.
Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta.
Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa.
Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä -- ja entäs
minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!
Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta
tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi
hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta
takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti
-- mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat!
Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui.
Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.
Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen
savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen
pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää
vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä
leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa
kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää
kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se
uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain
puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli
laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.
Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on
yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä
nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se
syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.
Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on
varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat,
kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa
terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia
koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla
kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat
suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti
kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja
pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä
ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden
nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan
kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.
Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja
hänen molempien laivojensa kävi.
Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka
hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli
amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus
amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean
espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.
Ja he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat
maihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he
suojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla
kellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu
lumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat
enemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena
iltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen.
Kahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä
taipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan
joelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla
ihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he
varuillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on
yhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös
virtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein
Amatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.
Siinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan
avomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän
savenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa
saavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä
penikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen
meren pinnalla.
Orellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän
taipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin
kääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen
Länsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon
rannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet
tutkimusmatkailijat -- kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld,
koillisväylän löytäjän poika -- ovat vielä nykyvuosina tutkineet
ennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle
maailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.