Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista
siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin
alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään
voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten
pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset,
ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin
ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on
lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000
työmiestä -- se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki -- oli
aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.
Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä
siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II
Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia
kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui
samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta
kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät
retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen"
(Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui
joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden
kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja
tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen
Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat
minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät
ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen
eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen
länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen
paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin
nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen
penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat
majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.
Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset
tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä"
vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja
rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan.
Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia
Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa
sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala
oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain,
että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset
naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin
vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin
siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz
rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden
Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta,
ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt
ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan
tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli
hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa
kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle,
keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja
vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan
v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin
alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja
ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen.
Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä
eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta
nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan
eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.
Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset
menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan
vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa
hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa
Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä
heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä
harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja
vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen
äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli
suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa
maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina
muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin
Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet
olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut
lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.
Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut
omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan
itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi
valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington.
Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin
oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus
tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva
Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin
kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä
rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin
huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain
valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja
kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin
perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei
puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi
vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä
vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä
vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo
presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista.
Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin
ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan;
myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat
ainekset.
Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli
silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi
Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden
puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja
kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin
keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti
pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin
"Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan
Yhdysvalloissa jokseenkin vähän -- maihin karanneita merimiehiä ja
joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta
muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle
joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä
asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898
julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston
vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti.
Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen
komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia
vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa
Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka
räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan
syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi
tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea
kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi,
jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.
Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena
Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi
luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut
kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen
vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin
yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin
suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim.
italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen
tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin
kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten
kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin
samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on
amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta
kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa,
kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös
yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu,
että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin
tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen
amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään
kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän
ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet
pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä
Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja
harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se
ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa
sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen
suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä
maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.
Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina
1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin
takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia
suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja
henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta,
Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin
valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty
jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi,
joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia
kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta
erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin
suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen
pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat
suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja",
joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia
julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin
kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset
suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin
takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen
edistys vielä on alkuasteillaan.
Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa
meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin
valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole
perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he
parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa,
enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen
ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset
valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa
Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta
"Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat
asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen
kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti
edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja
kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat
julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen
kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita.
Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset
"lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin
valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa
kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin
tunnettuja suomalaisasutuksia.
Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia
haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee
kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen,
tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas
tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla,
laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla,
kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen
tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina
käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden
graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja
Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin
korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita,
mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja
valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen
ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä
soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu -- missä sudet
ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista
harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä
ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan.
Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka
onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa
liikkuessaan.
Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on
kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen
kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat
vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat
työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla
kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen.
Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan
ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin
taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin
petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on
maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan-
ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti
viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein
ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa
kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea
ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia
esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja
lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes
ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia.
Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien
tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu
metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla.
Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat
kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren
pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja
tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen
lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.
Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa,
jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei
heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut
saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee
melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden
mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot
ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.
Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin
kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa
sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden
rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia
höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä
kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin.
S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka
kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös
kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas
jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan.
Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava
virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin
lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten
jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman
hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien
miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin
kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri
valtioiden välillä.
Keväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa
silloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous
puhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee
oikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja
on helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki
saattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on
asukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana.
Rautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli,
samalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään
ratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen
kevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin
tuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen
omistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.
S:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä,
mutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin
hajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään
yhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen
suomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja
Pennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä
Washingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren
rannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio -- koko unionin
huomattavimpia -- on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja
suomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita
Ashtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme
saavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä.
Seurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin
edistyneet suomalaisten keskuudessa.
Pennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki
kiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia
lakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa.
Maissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja
paksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain
pieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme
pitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle,
ja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen
perikuvalliseen näytteeseen.
Chicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat.
Pohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia
tukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon
ensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret
teurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä,
sikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa.
Entiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on
Chicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides
kaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan
vuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei
tyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa
miljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin
rosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus
kaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin
hyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja,
vieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.
Lähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki;
ruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule
kaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten
siirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään
suurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä
kuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on
Illinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita,
joissa henkiset riennot menestyvät.