Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka
päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen
maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime
vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista
ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista
nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja
ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on
suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]
Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä
alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt
Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset
seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat
suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä
siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä
menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan
astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista
ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun
päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat
monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu
paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja
toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin
navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi.
Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on
kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen
vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa
työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä
taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta
ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen
talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin,
Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä
samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa
takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään
-- koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha
kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle
uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne
ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on
varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä
tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja
jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti
väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä
vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia
suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.
Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies,
joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte
kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia
kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien
hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien
vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei
yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut
erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin
teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine
savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan
savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.
Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin
siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa
jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla.
Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään
valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä
yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita
ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.
Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä.
Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen
kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä
haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana
odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista;
hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi
säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti
varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti
synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea
Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi.
Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii
hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti
kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia
tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut
venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa
Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen
kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan
joukkoon.
Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan
yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka
ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä
kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput
luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä
melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu
nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät
käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat
sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan
laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo
valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta
ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden
mukavuutta.
Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista
aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä
seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on
tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään
kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä
pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan,
toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla,
puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka
miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren
kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia
miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma
langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti.
Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat
pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen
vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene
suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin"
perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin
merkillistä keksintöä.
Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää
levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät
ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan
näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella.
Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva
Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin
satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin
ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin
takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes
takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.
Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa.
Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat
kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset
ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset
sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä,
mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena.
Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas,
nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa
maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan,
laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn
vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan
kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin
rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja
sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka
päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten
maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat
koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta
vierailta.
Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin,
jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he
kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New
Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä.
Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long
Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja
yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia
yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku
Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa,
"Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma
kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei
suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä
sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja,
joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet,
saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.
Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta
vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta
asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain
koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se
kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain
ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään
maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä,
teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan
kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että
runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa.
Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on
siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä
mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan
laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta
viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.
Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja
kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien
yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa -- mikä riittäisi
mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri.
Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka
asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä
jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi
koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja
käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei
virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin
vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin
suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä
yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota
yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että
rautateiden pitää korvata niitä.
Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja
niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja
muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon
suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä
rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean
korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta
sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta,
ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä
näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä
tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on
jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta,
leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen
korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä
nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä.
Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän
rautalaahkon salmen yli.
Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla
kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa --
ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä
kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain
kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on
tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja
omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin
huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.
Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa;
muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa
tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa
kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen
ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille.
Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen
kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim.
San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan.
Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen
lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee
tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen
Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä
pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita
pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja
kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.
Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa
kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu
menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa
omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin
oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi
liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi
tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin
keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä
neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia.
Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä
pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he
kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja
keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas
laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.
New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka
tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta.
Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee
joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä.
Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon
ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen
palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, -- rautatiekuninkaat,
teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä
sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He
suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat
maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä,
leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään
iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu
tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja,
kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka
maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee
sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös
silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja
tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.
Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat
Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai
oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta
takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän
päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa
katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea
kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus
johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa
rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä
mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa
toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput.
Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee
luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat
asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät
jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä
nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla
paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka,
jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten
korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat
maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on
Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella
haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena.
Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan
tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat
välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät
sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos
jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan
sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi
istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä,
ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he
kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön
suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos
yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona
tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin
kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä
syvemmälle kurjuuteen.
Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen
amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan
siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia
kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja
valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja
valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat
mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän
sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla,
joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja
oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten.
Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin
Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti
"Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin",
siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten
ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.