Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi
Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja,
Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki.
Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden
temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen
herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren
afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen
katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien
savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät
rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin
lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat
autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.
Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät
jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen
kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista
uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin
liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden
mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".
Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan
haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään
pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman
ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää
kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.
Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne,
ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat
kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain
säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita
kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen
näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine
katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on
Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä
ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja
pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään
kuviteltavissa olevaa.
Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain
luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki
verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta
lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista,
Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta,
Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja
Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista
maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee
lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä
tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.
Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja
neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja
hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon
kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella.
Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan
kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin
Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja
uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.
Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee
tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on
käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla,
kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla
kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä,
aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön
kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli
uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät
kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa
Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan
sateen pisaraa.
Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä
salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa
ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten
yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin,
karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja
sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.
Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka
saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee
ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se
muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä
kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun
järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä
siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.
Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme.
Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme
Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa.
Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen,
samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin
ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista
kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä
niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro
alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta
vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä,
jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta
vuosituhansien.
Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka
paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään
polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat
merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema
käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon
vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo
löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita
päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.
Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme
kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas
on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian
lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja
helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum".
Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena,
tekee tuloaan.
Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän
lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle
ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea.
Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja
nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen.
Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin
tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja
työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin
kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme
suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen.
Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla
hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen
polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi
nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä,
jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".
Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on
saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei
tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme
sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme
etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä,
vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän
matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.
Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme
mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään
maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia
mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena
aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle
keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen
rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.
Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana
matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu
esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria
suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti
muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan
aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi.
Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä
auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on
nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten
raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän
erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua
kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee.
Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä
laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta
laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia,
sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat
kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä
muureina ja torneina hävityksen keskeltä.
Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan.
Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja
keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien
pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka
peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua,
ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia;
rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on
ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän
asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi.
Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on
myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on
terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä,
viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja;
he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he
halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja
karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia
matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa
sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet
elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa
palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla
on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä
päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja
yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo,
joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on
lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole
orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän
ylpeyttänsä ja uljuuttansa.
Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja
kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja.
Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman
vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta.
Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on
myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä
itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien
asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä
herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa
viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat
siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta.
Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina,
harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin
työntävät vihreitä versoja.
"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa
sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on
kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus
kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja
antilopit tapaavat niistä laitumensa.
Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja
suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa
kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on
hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat
purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät
taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee
etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan
aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä
yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit
käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on
keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen
telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi
hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot.
Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä
häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla
vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin
rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.
Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti
vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin
johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän
ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja
ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli
lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan
soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi
pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti
matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän
varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset
kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan
ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka
olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall,
Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat
jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa;
jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä
Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että
hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään
Sudaniin asti.
Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan
kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman
ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania
yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja
tuhottiin. -- Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon
kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.
Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin,
Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon,
"Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa
nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin
niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan.
Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi
alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja
omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta
Tripolin.
Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja
tuttavia Pohjolasta -- muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä
lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme
herttaiset räystäspääskysemme.
* * * * *
Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista
penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka
yhdistää Välimeren Atlanttiin -- se jyrkkä raja, joka erottaa mustien
maanosan valkoisten maanosasta.
Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme
arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista
vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten
niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel
askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja
Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä
nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin
Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada
jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa
Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija
piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin
olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset
muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492,
ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua
voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui
Alhambran torneissa.
Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen
merimies -- Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja
kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta
Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan
löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli
tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet
vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi
maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka
ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet
eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia
olisi ollut oikea nimi.
Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot
saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin
tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen
kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan,
purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen
nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien
saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset
yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja
Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen
ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät
aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa,
joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan
tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla,
joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.
Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.