Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle
rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin
oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet
hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin
kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet
kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset
köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä
kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat
viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma
kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa.
Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä
kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä,
ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle.
Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle
retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista,
joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän
hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen
ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden
puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat
kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui
pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella
lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia
taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti
niissä metsissä.
Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta
hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään.
Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai
soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos
hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä
Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut
sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä
aarniometsäinsä vankina.
Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja
hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä
kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja
tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut
isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään
ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli
suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa.
Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu
tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui
hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä
miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja
harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä
kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli
antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea,
ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni
apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin
kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi
kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen,
toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä
liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku
kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen
turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä
kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä
nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen
kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan
kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi
yksinäni; kaksi gorillaa -- se ja minä -- ei varmaankaan saisi
milloinkaan olla rauhassa."
Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban
rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat
olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat
samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti
hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän
tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan
korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben
punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus
voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.
Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä.
Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen
rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki
Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja
laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan
tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli
heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat
nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen
sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja
heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi
joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista
kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja
heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut
upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja
kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien
pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa
vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia,
joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään,
täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat
pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa
hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa
kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.
Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus
kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti
sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea
tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen
hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan
orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin
orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli
onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä
alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben
saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin
jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse
peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli
hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi
hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä
Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään
vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman
voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut
menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti
sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja
väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan
läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin
lokakuulla.
Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet,
mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa,
oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita
säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana.
Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut
lähetyssaarnaajan kuolleen.
Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi
olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien
käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta
samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa
jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan
lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi
henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti
hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu
ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot
kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla
varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin
minä."
Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York
Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt
hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli
perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea
monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin
villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri
joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn
miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän
viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui
valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa
yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä
pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen
päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.
Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen
kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan
pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet.
Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen
miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä
sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat
housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta
väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti
hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone
luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan.
"Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät."
"Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."
He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen
ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa
kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja
hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi
kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli
kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien
seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi,
että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen
ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja
hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä -- mutta
ottakaa selko Livingstonesta!"
Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he
yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan
pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään
siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen
Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja
kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150
metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän
todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen
luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta
oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin,
ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu.
Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin
kulkenut Afrikan keskiosan poikki.
Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen
lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa.
Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia
varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle
neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa,
purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita,
ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä
suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä
Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat
he sitte toisistaan.
Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia
kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis
odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli
hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui
Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan
kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri
yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai
täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli
suorittanut loistavan urotyön.
Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He
olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei
Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta.
Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka
suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän
lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki
taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen
eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia
vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia
erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat
ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät
muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut
milloinkaan tehnyt.
Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen
laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää
virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta
olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie
oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut
kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista.
Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja
riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän
eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana,
mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä
kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.
Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset
seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän
joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja
ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen
historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin!
Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana
päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte
tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta
leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja
mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.
Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen
taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa
tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään
lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi
liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan
Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi.
Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin
risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin
varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki
epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa,
jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian
suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.
Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa,
vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää
karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja,
kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä,
telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella
retkellä.
Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven
ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen
maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan
ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla.
Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.
Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa
laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana
valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet
tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti
keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli
arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne
tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä,
kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä,
sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta
johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki
muutkin.
Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas
mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla
kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen
päin Atlantin rannikolle -- tai sortua taipaleelle.
Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja
rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen
kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli
154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista.
Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja
saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön
hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin
kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja,
ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.
Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu
kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja
mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean
tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut.
Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa.
Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia
muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat
kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat
toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat
tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee
tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan
käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä
kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle
vilahdustakaan.
Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä.
Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä.
Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja
tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley
hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja
lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.
Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous
ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba
tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka
lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet
puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut.
Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet
turhaan kiistelivät keskenään.
Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli
asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin
vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä.
Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä,
tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta
veneitä.
Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti
tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank
Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka
olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa
jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli
purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset
vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun
edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia
koskia.
Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät
sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti
kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien
keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha
kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin
vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui
karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.
Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti
muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn
nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta
etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle.
Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia
asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja
meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne
tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä
vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia
sotalaulujaan.
Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja
ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä
kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia
ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.
Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään
asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä
he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat
pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla
seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.
Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi
virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti
Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin
korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa
kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi
kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana
vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.
Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella,
nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit
olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki,
esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen
joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet
kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat
he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.
Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa,
sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä
tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine
laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella
oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä
sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi.
Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko
laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.
Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran
päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva
tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut
lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat
virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin
kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle
tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.
Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin
Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta.
Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli
yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän
arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli
kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja
seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin
pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.
Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun
muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista
vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän
kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki
heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä
kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat
keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset
viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle
virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä
kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan
valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla
viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu
rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä
taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet
suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta
metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan,
mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley
ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja
soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun
muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia
kohti.
Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina
syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat
ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi,
ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan
eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä
suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata
polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta
puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon
verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.
Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan
yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää,
ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja
viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan
voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.
Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti
tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin
ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion
perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri
Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.
Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä
leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten
välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin
matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä
kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu,
korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja
kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja
väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja
ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja
tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja
hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he
saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.
Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley
ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä
saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut
pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin
lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita,
kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.
Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina,
ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina
suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia
käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta
herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään
rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi
ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin,
joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku
laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin
molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö
johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine
päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita
käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä;
levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen
merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja
seurasivat päällikön kanoottia.
Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta
kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt
oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina
putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan
länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan,
hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin
Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren
lähetyssaarnaajan nimen.
Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille.
Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin.
Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä.
Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti
ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen
telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi
kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella,
mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas,
ei tullut takaisin.
Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies
ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää
veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en
uskalla". -- "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui
maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos
kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui
kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun
kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies
poissa.
Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko
kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja
nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla
sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä
sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja
virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi
Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.
Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan
oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät
tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat
vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän
edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä
kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon
silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman
miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä
tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse,
ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana
perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä
nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua
peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan
kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley
vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin
löytänyt Livingstonen.
Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin
isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa
Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia
ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin
maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin
hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus:
"Henry Morton-Stanley -- Bula Matadi -- 1841-1904 --" ja viimeksi se
sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä -- "Afrika".