Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa
lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin
pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan
mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien
ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka
jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä
hyväksi.
Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla
ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin
kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello
kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen
miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan
kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas
tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon.
Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja
ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi
pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja
vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.
Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen.
Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua
lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen
auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja
opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän
isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta
markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua
palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin.
Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen
vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori
lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui
ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia
kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva
hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi
pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan
Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän
puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä
Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.
Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan
asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan
ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti
työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien
vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja
vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan
mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat
saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin
häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen
huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti
puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja
suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei
koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan
ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he
eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua
muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja
kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.
Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan,
joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin
menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä
vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti;
koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä
kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle.
Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä
etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta
se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen
elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt
sovintoon naapuriensa -- boerien -- kanssa, jotka vihasivat häntä
orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen
poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui,
alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät
heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli
sunnuntaisin tyhjillään.
Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas
pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla
hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin
kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä
Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja
matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä
härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä
pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui
uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin
rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.
Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu
toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla,
että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren
Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita
valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja
hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin.
Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön.
Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari
kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa
telmimisestä hänen omassa järvessään.
Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen
valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö
antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin
tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu
hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt
vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki
hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja
Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti,
että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut
muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä
sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli
tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane
keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki
kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja
ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen
viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet
naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa
päällikköä kuin likeistä ystävää.
Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen
Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin
valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli
Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta
kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen
eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa,
kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos
hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia
suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy
ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän.
Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa
ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan
voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia,
saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta
kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen
kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle,
joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot
liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen
orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone
suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä
kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja
sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.
Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja
lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten
heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi
Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä,
pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se
sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan
ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin,
mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He
olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen
karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa,
huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet
tuuleen.
He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet
kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja
kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli
rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa
alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta
ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt
boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa
pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien
isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa
poltellen ja raamattuansa lueskellen.
Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän
Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen
poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin
kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja
kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu
itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen
perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka
tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä.
Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti
Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista
päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.
Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli
tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle.
Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi
Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat
vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli
heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin
krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin
suuresti, että hän heti poistui paikalta.
Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan,
länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä
ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli
seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta
kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat,
heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia
ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden
sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli.
Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene
oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä
tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone
yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt
edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja
vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa
ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin
kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin
huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.
Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien
luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata
pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin
pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat
härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin
hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä
parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten
tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia
skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä,
mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat
henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta
jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla
puhuttavan.
Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka
olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä
keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti
kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden
kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli
uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä
tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä
rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää
Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut
hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen
kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin.
Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää
uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että
tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli,
että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja
itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta
kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen
Afrikan aarniometsiin.
Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen
lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia
vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen
postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen
kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui
sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen
täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita
kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja
matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen
laivaan.
Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi
Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen
itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja
kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen
satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui
yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien
ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen,
mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä
se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän
oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän
vieraanaan.
Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle
tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut
puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän
Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken
yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy
vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee
ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka
on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä
ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat
nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön
vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki
muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa
kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle
kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti
sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt
paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.
Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja
pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä
kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä
miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä
maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä.
Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan
pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle
virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän
makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin
kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren
rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen.
Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on
siitä tehtävästä suoriutunut.
Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa
kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden
1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä
kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään
tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista
kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta
ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika,
joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa
ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.
Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut
maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut
tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat
vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut
kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut
liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän
seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän
Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren
retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.
Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai
Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.
Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka
olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin
turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he:
"Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän
englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin,
ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli
nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin
yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin
verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran
läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan.
Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli
nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä
retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli,
saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä.
Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli
lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan"
portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan
käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin
ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja
purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen
uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan
penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa
kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi
kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan
kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista
tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan
rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.
Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja
rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät
merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään
ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli
säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen
kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja
ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut
vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen
kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin
meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja
kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn
suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle
pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa,
riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.
V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen
suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa,
monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on
ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta
tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle,
estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan
vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi
jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä
tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee
kokoelmia.
Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi.
Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja
luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan
saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen
taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja.
Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden
mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut
mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän
saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän
Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta
ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet
koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä
levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli
Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen
hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi
vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu
koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että
Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.
Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan.
He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan
maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille,
missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli
Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin
oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta
ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen
lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.
Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen
nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia,
Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat
norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia
orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin
kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset
kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla
vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui
hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa.
Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven
itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän
levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut
posti.
Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin,
joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot
olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää
rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei
mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät
milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan
neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan
saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot
olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.
Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon
kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä
Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee
Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi
kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä
omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien
maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi
uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja
länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan.
Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa
kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat
epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin
maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa
vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti
heille kaikki.