Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista
ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai
edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt
siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan
eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on
meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun
sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä
kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään
sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen
kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.
Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen
Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen
Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan.
Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt
pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin,
joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli
everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta
tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt
piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja
sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa
kumpaisellekin suunnalle.
Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson
kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei
niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria
viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan
samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän
leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä
kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa
petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut
tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan
jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa.
Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta
jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet
hirveään tuijotukseen.
Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi
eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat
leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan
lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli
hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee
lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista.
Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä
äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät
ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon
ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä
satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on
taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.
Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin
pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa
loitompana -- taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.
Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli
selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi
uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö
häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä
näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen
palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä
saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan
tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri
korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain
onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä.
Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat
helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti
kallioisella pohjalla.
Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas
sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin
johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan
tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita
kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä,
pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa
jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen
pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja.
Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin
kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli
leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja
seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän
oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona
oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut
hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka
takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt
hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta
tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri
aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut
suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa
vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut
ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä
kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.
Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat
toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet
alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä
istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi
ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat
olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen
metrin päässä.
Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona,
joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään
voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy
kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä
ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja
kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku
hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan
viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään.
Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet,
paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot
ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas
onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että
molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä
kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan
läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa
saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen
kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.
On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen
ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat
kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan
rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he
anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja
porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät
everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai
katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.
Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan
Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna
oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon
läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi
lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi
neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet
saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen
huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan
palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se
saaliineensa pimeään.
Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja
neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet
aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin
opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän
kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja
leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.
Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä
liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina
saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin
väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan
oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan
häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein
katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota
sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan
kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä.
Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu
ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää
vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti
tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja -- pyssy ei ota tulta!
Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja
toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että
leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen
kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti
turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle
raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava,
jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla
hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan
viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka
kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä.
Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä.
Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on
kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle
aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä
läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.
Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee
pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on
taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän
merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa.
Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen
läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja
ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen
ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala
olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli
hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain
yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti
kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla
hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo,
tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa
vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona
karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä
piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu
vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista.
Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.
Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle
rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon
ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin
vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas
ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon
yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen
päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi
hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.
Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja -- ei ainoastaan
leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien,
kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa.
Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon
yläpuolelta.
Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari
Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä
oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan
ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja
laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään
väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa
matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta
painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut
olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo
kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin
junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä
kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle.
Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä
pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli
kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall
tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä
pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin
kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle
lepäämään.
Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan.
Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi
vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään.
Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni
lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen
seuraan.
Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan,
joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla
loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon
rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle
ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää
astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät
palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen
onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se
taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä
hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas,
pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja
haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona
loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.