Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin
suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata
Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita
julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista
Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin
hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan
yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja
rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan
halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä
syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan
herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta
alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys
vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on
metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita,
missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.
Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla,
Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta,
oleksii _kameelikurki_. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka
sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla
ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen,
sillä se kaipaa aina vettä lähellään.
Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja
taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula
kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät
koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset,
että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan
on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää
se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat.
Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa
75 kiloa.
Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä.
Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen
kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa
täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä
pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai
polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät
jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.
Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat
hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä
siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin.
Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään
sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta.
Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla
hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa
koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa
yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta
ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen,
kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu.
Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan
nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville
höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat
paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella
kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.
Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras
munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin
peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua
murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo
silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon
kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä
läpimitaten.
Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään
nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan
ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät
myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia,
avaimia ja muuta sälyä.
_Paviaanit_ ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin
ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin.
Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja
hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan
jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä
kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan,
ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.
Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset
egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä
muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit
eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla
Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin
korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria,
hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta
pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen
kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen
lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset
laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse
vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.
Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä.
Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää
ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun.
Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas
jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa,
mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus
pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja
sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti
toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin.
Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle,
jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli
kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina
kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit
pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin
kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin.
Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat
useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain
muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen
kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle
koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta
siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras
rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta
välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla
tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä
ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat
olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään.
Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä
omiensa joukkoon.
Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän
pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat
graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt
leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena;
muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin
lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen
välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen
rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne
istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja
Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä
varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja
pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.
Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan
pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä
ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot
täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi
siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät
supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille,
arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.
Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista,
vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen
lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa.
Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos
vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään
salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne
syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä
päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja
rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat
loukkuun kokemaan durraa -- missä on jotakin herkullista tarjolla,
siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se
onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi
kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku
kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.
Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät
istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut.
Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra
ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja
lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä.
Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne
takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat
menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.
Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat
haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun;
vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät
vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia
kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23
paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle
vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät
väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin
yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa,
mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.
_Simpanssia_ olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia
Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja
virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma _virtahepo_. Entisinä aikoina
tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin
jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas
etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se
sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja
samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.
Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä,
nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen,
silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot.
Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee
harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on
kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka
neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä
täysikasvuista miestä.
Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se
maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti
ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen
usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista
kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se
sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin
meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme
tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä
vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne
ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa
ja hengittää mahdollisimman hiljaa.
Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat
rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa
mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän
äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin.
Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja
huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin
nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa
töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne
uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut
virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat
kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.
Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden
mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa
kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä
aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.
Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin
kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja
lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten
krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen
lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen
mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja
samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia
ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen
ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea
ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta
kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat
kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.
Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön
viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata
kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan
leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on
emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja
sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan,
jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja
tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa
ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu
korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on
haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin
odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.
Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat
salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan
hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden
virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä
alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan
kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.
Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla
nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on
narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle
lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia
pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki
on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi
vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä
ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan.
Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet
metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä
vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila-
ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan
lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin
nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.
Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa
veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon.
Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan
saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää
veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen
ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy
hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla
torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei
elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa
ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin
silpoutunut.
Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon
käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun
ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan
kömpimään ylös vedestä.
Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten
lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on
herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot
kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.