Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan
virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v.
1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias.
Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen
viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan
Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen
ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin
heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta
kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa
hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa.
Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon
valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja
hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.
Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin
pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti
hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa
valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli
haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin
pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen
kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!
Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen
armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää
tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja
harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä
Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja
kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein
päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen
hallussaan.
Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu
Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa
kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään
Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä
ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten
hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja,
harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä
helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset
joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat
kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui
siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään
päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita,
telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen
armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina
teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla
Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat
kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen
alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja
keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana
Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.
Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin
enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä
pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta.
Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä.
Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.
Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla
helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee
päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä.
On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta
eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei
mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.
Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy
epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten
välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja
lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu
väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja
englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.
Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan
holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset
ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan
välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa.
Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri,
sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin
portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut
valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja
vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.
Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin
meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta
vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää
odottamaan yön yli.
Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen.
Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia,
niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat,
viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä.
Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne
paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava
myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa
liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin
musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha
perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli
tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle
kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän
riveihinsä.
Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi
tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa
raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen
haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat
ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää.
Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin
suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat
heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit
kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä.
Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa
veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin
kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan
jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät
takaisin.
"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi
englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa.
Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään
maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu,
joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen.
Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa
kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat,
heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa
etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen,
ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt
kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen
saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän
oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto
tai kuolema.
Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut.
Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta,
neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja
palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan
maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona
pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka
kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän
itsekin sai surmansa.
Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis
velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin
kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn
multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin.
Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa
toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen
rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle
kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman
virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin
Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.