Kauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet
Gordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä!
Mutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet
Bombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä
Li-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin.
Venäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli
kukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara
viisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli
parhaiten järjestettävä puolustuksensa.
Käännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet
Irlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa
englantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja
seuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla
on hän jälleen Englannissa.
Vuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin
kaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja
on elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua.
Ristiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia
aikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään,
vuorten varjoisia rotkoja -- samoja piirteitä ja värejä oli muinoin
Ihmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja
ihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.
Sillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli
lähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen
vallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka
saariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema
pelastamaan sorrettuja; hän oli "maadi" eli islamin Messias.
Muhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä
Egypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi
keräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen
päämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja
ylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin
kulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen
Afrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista
loihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille
huolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten
johtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat
niin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan
pelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat
olivat voittajalle hyvään tarpeeseen.
Nyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan
oli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa
ja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat
egyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas
Niiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin
yksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan.
Vuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli
tuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon.
Silloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien
varustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti
melkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän
suoraa päätä Kairoon. -- Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen
olisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.
Niinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet
turvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli
toivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja
maadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin
onnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän
tehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta
kärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti
Abu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta
Kartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie
esteettömästi avoinna.
Mutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä
apuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, -- kaikki Niilin
varrella olevia paikkoja, -- pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan
varusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat,
lähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne,
kinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella
ja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut
vähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa
kuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta
mereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi
pari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan,
kävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää
veturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber
jätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet
oman onnensa varaan.
Helmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin
kenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen
palatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet
rehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän
avautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit
päästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin
roviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet
särettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.
Sitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja
lasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He
pääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja
lapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo
kuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus
retkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren
rannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan
raivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla
ottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin
kannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja
niihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa
Kartumissa.
Niin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon
tuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli
tehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta
voitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin
joukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden
verilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt
Kartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin.
Tietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse
kaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä
katkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden
hiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan
sulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen
Niilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä
tiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.
Viimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti
linnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena
työskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa.
Hänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille,
piikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin,
joista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko
kaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä
vapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli,
mutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja
Krupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli
käynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita
keräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä
päivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla
kolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin
edustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä.
Kaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain
kysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut
tuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja
kun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa
kaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön
ja ottaa sen halvasta hinnasta.
Syyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja
Power palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli
järvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä,
joten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella
Valkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä.
Kuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun
avun lähenevän, -- sen koskaan saapumatta!
Niili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia
vyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja
Berberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi
höyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi
turvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus
lähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko
kreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset
-- yhtä lukuunottamatta -- menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli
viisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan,
kirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista,
miehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen
arvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän
valjetessa oli Gordon yksinään.
Gordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan
pääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois
kolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä
neljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä
enimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa
pelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja
kiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit
viheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana
tapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään
vain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon
parantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten
harjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen
vastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja
valvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi
rohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä
vaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen
myymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin
sinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät
teräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten
hyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea
tätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.
Mutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan
kaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet
koskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa
hylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit
joutuivat maadin käsiin.
Sitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä
joulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.
* * * * *
Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin
kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin
pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt
toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys
linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli
häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei
hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava,
joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin
perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä
hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin
liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat
päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen
pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta
vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan,
lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa
haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä
viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt
Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.
Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta
kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin
lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen
kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten
menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.
Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja
seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että
Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli
surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista
päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää
melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri
oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit
olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle
soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan.
Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi
itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta
horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.
Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on
sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt
valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen
onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli
lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä
joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä
oli linnuntietä 45 penikulmaa.
Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu
petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa
väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa.
Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä
Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin
puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan
kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä
viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen
mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka
joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja
seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi".
Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa
hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen
tehnyt".
Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset
viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät
täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on
kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka
kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000
asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti
ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta
porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin,
avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot
tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset
upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla
suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt
taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja
hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi
aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen
puolustukseen.
Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20.
p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin
tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä
kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia
kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi
ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen
suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari
päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän
aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki
Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä
niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti;
suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin
hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi -- ja lippua ei
liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään
ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina.
Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan
kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum
on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.
Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen
rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista
häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin
yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat
valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä.
He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja
täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin
Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja
palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti
aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten
reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion
poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta
määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon
dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.