Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin -- ja minä
olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen
säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea,
jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä
kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen
kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita
viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin
pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia
laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka
lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte
kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole
kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.
Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan.
Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja
viheriöitsevän puutarhan, -- siellä on vastassani muinaisuus valtaisena
taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty
Pompejista.
Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta
perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin
lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän
ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150
vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään,
kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen
muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui
kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi.
Huomattavimman forumin -- kansankokous- ja juhlapaikan -- äärellä
kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja
marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit
rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella
temppelillä sijansa.
Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat
komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä
oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän
Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa
tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen
suuren Caesarin murhaa.
Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut
olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne
oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä
täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi
kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin
kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.
Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja,
kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä
kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin
jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen,
lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin.
Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät
varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja
tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten
itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän
palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta,
lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.
Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen
aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri
näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat
roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön
uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on
asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa.
Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi
patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa
pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin
atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen
allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät
aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan
vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi
vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria
nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja
laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien
säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka
viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.
Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä
rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin
kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka
kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut
Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia
vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja
tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia
rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan
"Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että
Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt
äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin
lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja
turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat
maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.
Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys.
Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan,
ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku
tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli
hävitti Sodomin ja Gomorran.
Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin
Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse
asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi
Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja
lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli
levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja.
Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi-
ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden
joukossa oli vanhempi Pliniuskin.
Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius
nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut.
Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä
tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja
rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa
Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja
leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka
leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt
ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka,
kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi
häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut
hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni;
sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas
maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme
sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon
tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet
itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai
pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on
valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat
pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli
lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt
hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun
tulleen.
Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja
tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla
tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista.
Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla
viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja
alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä
oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta
viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään
käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu
näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa
myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia
seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä
olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille
forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria
kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius
tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen
askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat
hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme
nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me
näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa
heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista
vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta
tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin
ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut
talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on
täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä
kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään,
ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja
hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka
oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet
asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät
liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä
sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan
kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat
sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.
Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet
varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset
ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja
kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan
elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä
kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin
vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä
kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä.
Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on
tavattu maanalaisten käytävien avulla.
Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin
salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia
mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa
kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä --
"halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta".
Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä
itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen
mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut -- hyvästi jääös!"
Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka
laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa
rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä;
löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan..." --
niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu
häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti
juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku
koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä
osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat
piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.
Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan,
joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin
viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa
soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen
luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta
viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi
viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta
pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi
luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin
jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se
valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan
tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin
kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne
aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia
sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.
Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille.
Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine
tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme
Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat
moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä.
Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien
syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.