Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä
maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon,
ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin
kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin
puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen
aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin
oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman
pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen
kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä
mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään
rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he
tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin
tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en
olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin
käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä
hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla
osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.
Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin
mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta;
hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa
tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet,
joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on
270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on
hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä,
jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin
museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja
kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain.
Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on
Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät
maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta;
takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä
tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja
puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan
suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä
kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen
kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi
pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin
kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on
menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan
kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin
Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta,
matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän
edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän
enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän
leikki lapsena.
Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan
italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun
osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen
käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja
pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä
kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin
Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka
ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita
mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät
somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys,
mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen
kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka
tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.
Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä
ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina
kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat
pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen
päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla
kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen
hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa
vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat
vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.
Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee
talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja
viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen
poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä
kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään
vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä
laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia --
paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä
nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit
rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia -- antakaa vain pikku lantti,
herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät
kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He
pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin
herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä
tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää
keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen
ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia
silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken
Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista
ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas,
sininen ja sees.
Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean
Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni,
jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti
hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin
torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten,
kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta.
Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo
kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä
Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan
ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet
kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen
koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman
gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä
kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten
taisteluiden siihen koskematta.
Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää
sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin
univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi,
joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat
monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen
pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi
menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu
puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen
huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän
ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin
voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa
kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän
puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään
mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on
nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja
oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden
joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla
matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee
hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen
syntymäseudultaan.
Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja
hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja
ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta
hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu
kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja
liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui
kultaketjuihin kiinnitetty risti.
Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan
askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan
eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on
viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä
seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin
häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on
ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja
marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava
useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä
ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi.
Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia.
Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo,
panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa
apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat
neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien
anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun
kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki
tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain
myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä
sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.
Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy
pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä
sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin
välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti
v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle,
ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi
pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen
ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa".
Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt
neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän
kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä.
Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista.
Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen
etevimmät edustajat.
Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei
aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen
paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti
hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä
Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.
Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan
pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja
silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä
yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet
Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,
ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".
Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin
kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku
kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja
Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään
marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän
hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon
perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa,
sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja
pelastukseen! -- Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan
Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien
paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.
Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä
elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja
pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä
orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä;
on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja
vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa
matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin
liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö
on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla
toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne
kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä,
mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden
herkkäuskoisuutta.
Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa
päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä
ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin.
Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on
kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä,
sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä
seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma,
maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka
ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja
Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian
vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä
monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten
keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa,
tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen
edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei
rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt
hävittämään sen ihanuutta.
Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika
lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine,
vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden
raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla
ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari
Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan
kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen
vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia.
Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin
reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum
Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen,
markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt
ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta
komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.
Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän
Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka
pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen
syntymän.
Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä,
temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian
kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin
äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille,
saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla
suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan
hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella
näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta
ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin,
mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte
Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen
perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän
ajanlaskumme alkua.
Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit
Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin
valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea.
Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt
neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja
vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta
ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä
helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja
porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja
monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät
esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi
pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä
ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla
sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri
temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet,
kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui
roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, --
paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti
keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja
italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, --
lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja
matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja
Ateenasta.
Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä
leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään
näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja.
Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin
verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja
tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja
keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita;
hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina
näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen
viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat
laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri
järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret
soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot
pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan
roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa,
esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32
elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.
Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia
teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut -- Via Appia. Sitä
myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista
taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista
poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi
hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet
hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin
näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui
myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat
tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien
tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.
Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen
Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja
enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti
minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin
käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien,
kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat
niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee
lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen
vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita
uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan,
käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty
Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai
tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten
virsiä.
Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin
munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja
muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan
edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia
pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä
lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä --
roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun
katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat
tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään
jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla
viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.
Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle.
Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat
runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on
yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita
koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän
kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia
niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä
ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle.
Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.
Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja
marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista
kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai
kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen
merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa,
laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen
levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri
ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin
tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden
lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten
keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden
kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset,
aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla
tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.