Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä
Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun
ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla
hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, --
kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden,
kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.
Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja
taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi
ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi
latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki
Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne
risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne
päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me
viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa
niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä,
mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä
kadulla.
Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin
kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon
rikkainta -- taidetta ja luonnontieteitä edustavaa -- museota. Kuljemme
pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee
talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto
kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia,
kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa
kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle
laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia
joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on
vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät.
Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän
vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.
Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen
Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää
Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme
näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto
päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit
kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin
soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on
meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka
syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.
Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin
kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä
sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se
lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja,
raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset
hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu
huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä;
naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla
lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen
välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita,
kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja
korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla,
laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa
puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä
työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen
polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.
Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle
suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei
koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen
korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin
selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten
kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden
kaupitessa lehtiänsä.
Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle
ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät
pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan,
etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien
alle.
Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi
röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut
kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei
siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa
kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen
kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli
siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin
kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas
meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla
pysähdytään jälleen.
Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole
edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle
ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle.
Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku
poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen
tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa
väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat
yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.
Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä
katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista
kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin
korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee
yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän
matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta
Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja
teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia.
Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi
ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä
tekeväksi velvollisuutensa".
Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten
muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on
pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.
Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin
ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla
näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa.
Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai
pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa
ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka
pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien
muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita
tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon
pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina
vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän,
siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston
huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa
soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien
konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia
temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän
harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin
saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama.
Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun
päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän
matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton;
milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan
markan arvosta kultaa.
Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka
retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen
vuoksi venematka Thamesille.
Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa,
mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme
Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte
vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella,
armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan
Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan;
siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon
sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone
ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman
valtakunnan kohtaloita.
Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat
kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella
rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee
Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka
heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja
kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode
nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät
nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.
Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta
korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja
loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana
saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän
Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan
rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin
kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan
virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat
ja vaatimattomammat asuinrakennukset.
Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin.
Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo.
Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower),
Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha
linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas
rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan.
Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja
kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.
Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan
rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun
alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat
nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei
tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas
virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan
Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja
australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa
ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.
Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi
silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja
varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja
purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin.
Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit
ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan
tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi.
Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman
kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella
rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun
katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä
muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata.
Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista
virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät
vakojaan Thamesiin.
Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin
rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin
ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat
viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin
lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin
myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.
Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella,
missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja
missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä,
kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina
loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon
helmassa?
Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen
maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti
Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin
marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa
soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95
vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut
Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä
myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja
kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä
ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle
kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin
kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James
Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli
nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä
matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James
Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan.
"Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime
vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten
oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta
uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras
ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]
Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi
tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari
päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu
vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen
sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme
ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin
5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden
sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät
mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat
asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä,
seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu
babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta
hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten
jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla.
Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen
laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja
karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi
laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen,
pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven
kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.
Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen.
Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte
harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin
rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja
kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua,
jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme
mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on
näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska
jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme
Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös
tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.
Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta
miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta
hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat
menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme
tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja
viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain
on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän --
häviöön.
Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä!
Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä
komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja
Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä
askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme,
ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä
hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja
tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello
tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan
käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.
Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on
sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta
maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle,
sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään
muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on
herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia
huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten
sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin,
varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa
muuhun kuin kerjäämään.
Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin
soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin
kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja
kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli
oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli
nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään
rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi
harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava
voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin
kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä
armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien
kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta
ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet
joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja
rikoksen kurimuksessa!
Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut
silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon
vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja
nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei
ammattikunnan jäseneksi pääse -- se kunnia menee perintönä isältä
pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan
käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan
luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on
ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen
vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja
vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää
käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja
vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa.
Mutta riittämätöntä on apu sittekin.