Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun
Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja
näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot
kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä
häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija
itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. -- Se on yhtä
viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja
nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita
ja kavuten etelässä jyrkänteille, -- kaupunki, joka katselee
kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille
suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen
siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.
Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu
Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.
Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan
tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä
kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.
Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras
Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on
varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat
makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu
pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme
pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin
yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.
Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten
kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena
uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On
kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle.
Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä
närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka
laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia
koivunrunkoja.
Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme
Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme
Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy
Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut
kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien
metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen
pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on
hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.
Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata
rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja
sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.
Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme.
Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy
notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja
ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut,
taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen
pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven
yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen
laineissa.
Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana
kolme vuoriin louhittua varustusta -- ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä
on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy
tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä
terveisiä Tukholmasta.
Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme
tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme
perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on
viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja
uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat
yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa
hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa
päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki
lumottu tai hyljätty? Voi, niin -- keskiyön hetkihän nyt onkin.
Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla
koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko
kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten
oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa
kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi
isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu
junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun
ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja,
ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä
rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan
lastiruumaan.
Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja
tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät
johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi
kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.
Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget).
Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon
Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta
käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä
varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten
malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa
viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä
eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen
malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin
kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä
raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin
haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen,
tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole
verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli
malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se
loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset
valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain
söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.
Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta
toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin,
sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu
kotimaahan kultaa.
Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja
niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle
ilmansuunnalle kohti Lappia.
Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja
rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita.
Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu,
että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran
kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin
nykyinen kivihiilentuonti -- jollei turpeen muokkaus kävisi liian
kalliiksi.
Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat
muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja,
ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy
sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää,
sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti.
Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti
tuhanneksi vuodeksi.
Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo
ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme
ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin
tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis
menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää
kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä
alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin
päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.
Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys
rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei --
141 peninkulmaa matkustettuamme -- ole pohjoisessa enää paljoakaan
Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille
että jälkeemme tuleville.
Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni
varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja
siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia
voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka
kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven
itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna.
Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara,
joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.
Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät
voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä
Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut
taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt
hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta
jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan",
huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella.
Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli
vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan
kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte
työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois.
Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren
ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla,
ja taaskin jyräytellään.
Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku
junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen
tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta
lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille.
Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan
raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat
porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on
saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen
keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa
jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka
tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten.
Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka
joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua.
Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora
vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon
taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos
käytävistä.
Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla
kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen
asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka
lämpömäärä pysyy ainiaan samana.
"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.
"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella
vuorolla."
Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin
maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi
alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se
sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin
kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa
laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia
kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta
luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu.
Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka
tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia
viidentoista miljardin markan arvosta.
Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies
kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä
talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä
pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen
hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.
Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen
aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit
maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle.
Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä
likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka
pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli
merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari
vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla
näkyy vielä lumenpälviä.
Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on
tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona,
joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu
kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen
tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte
Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se
suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä
lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja
ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi
kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin
Tibetissä.
Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka
hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset
kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla,
sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa
muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä
radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat
kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin
yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.
Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin
viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole
ainoatakaan puuta juurtunut, -- missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä
lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden
ulkopuolella, -- silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on
yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot,
aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset,
tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina
taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan.
Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama
vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa
lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen
kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain _yksi_
toivomus: saada olla rauhassa.
Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet
riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman
yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte
luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna
soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa.
Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä
pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin,
mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja
hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin
vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin
Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme
perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.
Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän
maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten".
Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen
vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan
rannikkoa.
Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana
päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten
lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä
paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme
leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien
alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus
ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin
karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen
reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.
Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa
moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla
kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin.
Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana
kesäyönä.
Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen
taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso
auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän
kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.
Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja
museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on
kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee
koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu
tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo
taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli
kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan
kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat
muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde
rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat
tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.
Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin
kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine
purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin -- ja illalla
kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä.
Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia
vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä;
itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät
ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.
Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja
pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen
salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina.
Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono.
Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä
kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte
kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva
vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja
taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan.
Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna,
kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä
pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.
Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä
kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi,
joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli
päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin
kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää
syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo
myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.
Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä
lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja
maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta
keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta.
Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin
olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä
verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn
mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin
suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri
teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät
merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä
kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.
Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja
ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan
matkamme Englantiin.