Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset
ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin
tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia
Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat
mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies,
joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin
ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta
riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan
asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen
kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja,
johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus
humalapäissään Kemppaseksi... Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli
leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin,
joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä
tuli kemppaslaisia.
Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on
kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.
Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on
virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko
on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu
on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi
kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin
kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti
väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan
talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin
nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat.
Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin
on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten
paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan
vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin
potkineet keveämmän tieltään.
Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä
mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.
Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä.
Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan
vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän
aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä
autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja
lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.
Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita
herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa,
vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella,
paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä.
Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva
kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on
siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä
aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee
hiukan...
Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa,
niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja
sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä,
vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän
aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on
iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee
kaikenlaista.
-- Eino, nouse ylös -- nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele
-- että kerkiämme aamukahveelle. Noh --
Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton
nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus -- hän
nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä
pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä
Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.
-- Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin
palanneen meijeristä.
Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja
Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän
haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen
poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa
oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista
toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin
ajaksi.
Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta
kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan
tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa
eroittamatta jäseniä... Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi
tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan
maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri
parahiksi sillä välin unohtaa... Mutta pian ne sitten palasivat. -- Ei,
se olikin Kierikkalan kuski... Nyt vasta meidän kuski meni.
Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen
nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa
ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten
vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää
kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja
pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.
Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan
onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa
lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat
pieniä ja hiukan hävettäviä -- ison miehen paikat ovat hirvittävästi
toisen näköisiä. -- Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki
minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä
saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.
Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin
mietiskellä kaikkia asioita... Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki
alastonta ruumista.
Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja
samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.
-- Nouse pian ylös -- ääh, kun taas kastelit -- nouse pian nyt, paitas'
on vielä kuiva.
Siitä täysi päiväelämä alkoi.
Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan,
meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle
veikeän kysymyksen.
-- Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.
-- Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.
-- Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata
jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.
Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä
peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli
aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä
tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä
katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä
kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana
juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli
hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta
kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin.
Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä
ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin
lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen...
Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo
etäältä arvata, oliko Oskari huomannut...
Ei -- ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen
partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä
ennen. Oskari kaivoi kiivaasti -- se sai siitä yhdeksän markkaa
metriltä -- heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä
ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli
kovin lähellä sitä itseä.... Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta
pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää
tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana
riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että
Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt
kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot
nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut
oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta.
Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä
äkkinäisesti:
-- Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?
-- Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.
-- No mitä te titte tano, matki Oskari tiukalla äänellä. -- Mutta
minä tanon nyt hyvätti -- ja tarttui savikokkareeseen uhaten heittää.
Milloin milläkin tavalla hän karkoitteli mukuloita pois tieltänsä. Aili
lähtikin vihaisesti kapuamaan ylös päin, mutta Eero viivytteli.
-- Lähde vain sinäkin parooni -- kattos nyt kun joppi menee jo Jutilaan
päin niin että vaahto päässä.
Siellä tosiaan maitokuski jo palasi. Lasten oli lähdettävä saadakseen
perillä kannunsa täyteen kuorittua maitoa. Ojamiehen maailma pikku
jännityksineen jäi toistaiseksi tänne; mentiin taloon, jossa varmaankin
viivyttiin yli päivällisen, nyt kun äiti ja Einokin olivat siellä
heinässä. Kemppasen mukulat ovat tottuneet hiukan harkitsemaan; he
osaavat sovittautua sinne, missä kulloinkin hyvää keitetään.
Ojamies tulkitsi tämän asian huvilan isännälle, joka oli myös tullut
hänen työtänsä katselemaan:
-- Paroonikin siellä menee neitinsä kanssa Jutilaan päivälliselle -- on
hyvä mennä nyt kun vanha patrunessakin on siellä heinässä.
Mutta tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun sama pari jo näkyi palaavan
kannuineen. -- Nyt ei olekaan herrasväkeä pidetty hyvänä, ajatteli
ojamies itsekseen aukoessaan eväitään.
Päivällispäivät olivat käsillä. Eero ja Aili olivat jo päässeet sisälle
mökkiin. Ojamies katseli mökkiä suun käydessä tasaista käyntiään;
hänellä oli mielet mielessään. Nieltyään viimeiset palat hän kopeloi
esille paperossin, sovitti sen imukkeeseen ja jäi sitten paperossi
toisessa ja tulitikut toisessa kädessä odottamaan ryökäystä, joka oli
tuleva. Vasta sitten hän hiljakseen sytytti. Siinä poltellessaan hän
katseli mökkiä ja ikäänkuin läpi seinän myös siellä olevaa poikaa.
Paperossin loputtua hän sytytti vielä toisen, laski sitten tarkoin
jälelle jääneet, saattoi takkinsa hiukan alemmaksi ja asetteli
paperossilaatikon taskuun niin, että sen kulma hyvin näkyi.
Vaikka mökissä nyt oli yhtä paljon aurinkoa kuin aamullakin, oli se
kumminkin Eeron ja Ailin mielestä tällä hetkellä tyly ja ikävä. Oli
ruvettava syömään -- sitä mitä oli: joppia ja kuivaa leipää. Päätään
kallistaen lapset järstivät kumpikin neljännestään ja ryyppäsivät
läkkilitrasta tuota valkoista nestettä, joka tänä aamuna jo oli
ehtinyt olla monessa kieputuksessa: ensin lehmän nunnussa (minkä
lehmän ja missä talossa, siitä ei ihminen nykyisellä tiedon-asteellaan
olisi voinut saada selkoa), sitten lypsäjän kiulussa, kuskin
rattailla aika tärinässä, meijerin pastöörikoneessa, separaattorissa,
välillä pumpuissa ja putkissa, sitten taas uuden kuskin rattailla,
sitten Kemppasen Eeron kannussa nokkospehkossa siihen asti, kunnes
isäntä karkoitti Eeron ja Ailin talosta, huomattuaan omilla
pojillaan paperosseja, joita piti yhdessä ruvettaman polttelemaan.
Nyt tuo monivaiheinen liemi vihdoin oli tuossa lasten pöydällä
himmeässä läkkiastiassa, joka vielä antoi sen maulle oman pienen
lisävivahduksensa. Siitä se solahteli melkein suoraan lasten vatsaan;
suussa sitä ei saanut pysymään. Mutta jos tuo sinne tänne riepoitettu
neste pitikin liikaa kiirettä, niin oli leipä sitä hitaampaa
laskeutumaan pienistä kurkuista. Ailille se melkein toi vedet silmiin
-- elleivät ne nyt olleet niiden vesien jätteitä, jotka olivat
herahtaneet esiin jo silloin kun isäntä heitä torui.
Vaisu tyydytyksen tunne kumminkin seurasi syöntiä; oli hiukan hauskempi
taas olla täällä omassa kopissa, jonne ei kukaan tullut torumaan.
Aili löysi vanhan tyttinsä, jonka huvilan lapset olivat hänelle
luovuttaneet, kiipesi sen kanssa äidin sänkyyn ja nukahti tuota pikaa.
Tämä seikka puolestaan lisäsi Eeron tyydytystä: oli tullut hänen
ainoa vapautensa hetki. Hän kuunteli Ailin hengitystä, katseli hänen
nuhraantuneita kasvojaan; hiipi sitten kyökin puolelle, avasi kaapin
oven ja pisti taskuunsa vielä toisen leivän kappaleen. Sitten yhtä
hiljaa ulos, telki oven päälle ja nopeasti akkunan alle kuuntelemaan,
olisiko Aili herännyt. Hiljaista oli. Hän näki kärpästen vatsapuolet,
kun ne kävelivät ruudulla, ja eroitti hiukan hyrinääkin niiden
lentäessä pois. Aili nukkui varmasti. Ympärillä sihisi pouta. Kun
Oskari tuolla alempana heitteli ojamultia, niin kopsahdus tuskin kuului.
Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne.
Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös
multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan.
Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt
häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin;
ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään
sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi
näkyvissä paperossilaatikon kulma. -- Jo tulee, jo tulee, -- Istus nyt
p--le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria
pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt -- nyt sormi hypistää, nyt
on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.
-- Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös
kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron
ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy.
Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa
käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja -- iskut putoilevat
väistyileville pakaroille.
Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin
onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan;
ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle
kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä
kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla
hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.
Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin
nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli
kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin
hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme.
Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki
kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet
emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat
he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta
Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo
elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut
herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena
on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo
alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa
työhön -- Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin
ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön.
"Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.
Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut
äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan
raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla
pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat
viedä heidät maantielle -- sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin.
Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin
vähän särvintä... kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä
kuoli.
Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien
vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan
kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja
siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa.
Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi -- ei paljoa, sen
sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä
työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista
kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä
kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.
Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi,
heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko
heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi
-- kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa -- eikä itse
keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli
aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei
lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski
Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian
johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta
puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut
oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla
huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. -- Se on semmoista, kun ei
niitä panna pienestä työhön -- kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua
siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin -- en minä ole leipääni
ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla
horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä
-- Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä
on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös -- ollaan yhteiskunnan
elätettävänä -- kyllä verokuiteissa tuntuu...
Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: -- Niin
kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka
jäämään kuin köyhän vatta repeemään -- eikä se sitä keittoa nyt niin
kovin paljon syönytkään --
-- Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin
hieno vivahdus tuota luokkahenkeä...
Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että
ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää.
Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain
ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää
särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois
tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö -- mutta
mistä-mä saan sen rahan...
Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero
jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen.
Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos
huvilan rouva sitä taas torunut.
Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli
Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä
se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten
poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi
tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti
vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja
palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili
meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin
Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös
oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.
Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen
alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin
tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen
lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona
ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan -- hän, Eino,
ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin
välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin
vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero
kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi
siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä
aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä.
Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin,
Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.
-- Olipa huominen sunnuntai -- hoh-hoi.
* * * * *
Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin
arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin
tarkoituksensa.
Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa
kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan
heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän
juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä
lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?"
-- kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin
sitä mieltä, että kai sen jostakin saa... Aili pyrkii halailemaan
äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin
hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.
Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa
myöhäiseen -- missä asti mahtoivat käydäkään -- kello kävi kymmenettä,
kun tuli. -- Jopa herää -- ääh -- nouse ylös, että-mä saan siivota."
Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei
Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta
kumminkin hän menee akkunan ääreen. -- Ei ole, multajonot lepäävät
siellä sunnuntaivalaistuksessa.
Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä
hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu.
Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan
tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin;
se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika... Värsy alkaa,
jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka
kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu
vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat
siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten
pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa
värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.
Jos lauantai vielä oli täynnä kaikenlaista tukaluutta, niin on
sunnuntai sitä auliimpi. Herra saa siinä kuulla Einon kivun ja että se
menisi mielellään mummun tykö. Ennen pitkää on laivaraha Einon kourassa
ja Eino ääntää kumartaen: "Kiitoksia oikein hyvin paljon". -- "Mutta",
sanoo herra ja on salaperäisen näköinen, "milläs sinä sieltä takaisin
tulet?" -- "Kai minä jollakin lailla --" ja Eino arvaa jo asian ja
hymyilee hänkin. Hän saa myös paluumaksun herralta.
Ja ennenkuin Iita on saanut herraa tuskastuttavan mielistelynsä kunnon
alkuun, huudetaan jo mökin edestä: "Pukkilaska, tulkaa pian tänne."
Siellä on Jutilan palvelustyttö tuomassa emännän antimia, on lihaa ja
kaunis tuore juusto. Voiko olla ihanampaa päivää. Tuoja, nuori iloinen
tyttö, istuu ja puhelee asioitaan Iitan kanssa kahvia juoden; Iita on
nuorten palvelustyttöjen uskottu. Huvilan herra lapsinensa viipyy mökin
lasten seurassa...
-- Tule Eino syömään, jos sinä laivalle menet.
Tuntuu melkein siltä kuin Eino olisi eilisellä kivullansa ansainnut
tämän hyvyyden. Nyt se pääsee mummun tykö ja saisi olla siellä vaikka
viikon, mutta kun tulee kotiin ikävä melkein oitis...
Olisipa tuolla Eerollakin semmoinen luonto.
Mutta Eerolla on omat tietonsa. Eilen ehtoolla hän oli Jutilan poikien
kanssa Pajalahdessa ongella ja siellä puhuttiin yhtä ja toista. Oli
paperossejakin. Vieläkin tuntuu mielessä sauhun ja rohkeitten puheitten
suloinen hekuma. Kun Eino on mennyt ja äiti taas rupeaa veisaamaan,
silloin....
Se onnistuu hyvin. Äiti on vikitellyt Ailin sängylle kuuntelemaan
veisuuta, jonka onnelliseen väreilyyn tyttö pian nukahtaa. Eero menee
jo tiellä vinhaan kävellen ja välillä taakseen vilkaisten. Kun on
päässyt näkymättömiin, tietää hän samalla varmasti, että koko iltapäivä
on hänen. Röykönpohjassa on palokunnan huvit, pojat kertoivat. Se on
melkein liian kaukana, mutta kyllä sieltä kotiin osaa. Jutilan Kustaa
ainakin menee, jolleivät pojat pääsisikään.
Riihten tykönä vähdätään -- Kustaa, renkipoika on mukana. Isäntä on
pirtin sängyssä pitkällään sanomalehti kourassa, välillä sikeässä
unessa hoornaten, välillä taas lukien; ei se pyhäsin pidä väliä
missä lapset ja rengit juoksevat. Ja mitäs se Kustaalle voisikaan,
kuukausikaupalla olevalle miehelle. -- Ei -- ei Eero kanssa rupea ikänä
muuten kuin kuukausikaupalla, sen hän on päättänyt. Tai kyllä urakat
oikeastaan parhaita ovat, kun hyvin luonaa. -- Ajatusten päälle pikku
viheltely.
-- Mitäs parooni Pukkila tietää, kysyy Kustaa. Onko selkä kipeä?
Se on tavannut Oskarin! Varmaan Oskari menee kanssa palokunnan juhliin
ja on siellä juovuksissa -- uskaltaakohan sinne sittenkään mennä. Mutta
Kustaa vetää paperossin esiin ja sanoo:
-- No ota nyt tuosta sauhu tropikses'. Puhutaan keitä menee iltamiin.
Menee Kustaa ja ehkä Urho. -- Niin ja Olka, sanoo kuusivuotias Tauno.
-- Meneekö sekin? -- Menee kyllä, sanoo kymmenvuotias Urho. -- Vaikka
on paksuna, ihmettelee Kustaa.
-- Kukaas sen isä on? lausahtaa kuusivuotias vilpittömällä lapsen
äänellään.
-- En tiedä, ehkä sinä olet, sanoo Kustaa. Niin kuluu sunnuntain
päiväsydän riihen luona.
Kun tulee päivällisaika mennään taloon, Kustaa ja omat pojat varmasti,
Eero arkaillen. Saa -- saa Eerokin syömistä; emäntä käskee hänet
pöytään sitten kun toiset ovat päässeet ja kyselee siinä hyvänlaisella
äänellä, mitä kotona tänään oli suurukseksi. Eero vastailee melkein
äitinsä nuotilla, että oli sitä lihaa ja juustoa, kun te lähetitte.
Sitten hän kiittää hyvin nöyrästi ja kiiruhtaa pihalle toisten joukkoon.
Pukkilan Iita ei vielä sillä hetkellä osannut lähteä Eeron perässä
häntä kotiin palauttamaan. Iita nautiskeli myös sunnuntailevostaan;
mökissä oli täysi hiljaisuus nyt, kun Aili oli nukahtanut
tavanmukaiseen päiväuneensa, Eino oli mummulanmatkallaan ja Eero
luultavasti Jutilassa. Iitaa rupesi itseäänkin raukaisemaan, ja
niin hän huomaamattaan oikeni Ailin viereen. Kuinka kauan lienee
nukkunutkaan, kun taas muuan piika saapui sunnuntaikyläilylleen ja
herätti hänet.
Eikä hän tullut oudoksuneeksi Eeron poissaoloa vielä sittenkään.
Piialla oli ollut omasta puolestaan jotain salaista pikku tuotavaa;
sen lumoissa juotiin kahvia ja kaikki asiat olivat hyvin. Vasta piian
lähdettyä Iita huomasi kaivata Eeroa.
Hän lähti Jutilaan -- siellä ei poikaa ollut. Eikä kukaan tiennytkään
Eerosta, ennen kuin pikku Tauno osasi sanoa, että se meni Röykönpohjaan
Kustaan ja Olkan kanssa. Olisi Urhokin mennyt, mutta isä sai sen kiinni
ja palautti. -- Ja Kustaa sanoi minua Olkan isäksi, lisäsi Tauno vielä
päästyään kerran kanteluvireeseen -- ja lohdutukseksi itselleen,
sillä isäntä oli myös hänet palauttanut takaisin varsin vahvoista
iltamiinmenon aikeista.
Ankara suukopu vallitsi Jutilan kyökissä; Kustaa ja varsinkin Olka --
nykyisen tilansa johdosta -- saivat kuulla kunniansa. Ankarasti uhaten
Eeroa selkäsaunalla Iita palasi mökillensä.
Mutta kun Jutilan isäntä ja emäntä siinä raukean tyytyväisinä
nautiskelivat iltapuolis-kahviaan, päättelivät he keskenään, "etteivät
ne sillä lailla mene, jos ne joskuskin selkäänsä saisivat." Ja siitä
edelleen sen tapaisista ihmisistä samansuuntaisia keskusteluja, joissa
ei erimielisyyttä ilmennyt.