KOULU

Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua.

Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa.

Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien

täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala

siunatkoon pientä Lainaa."

Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara

ja totinen tuntiviisari on _jo melkein_ VII:n päällä. Sellainen on

kellon ilme tänä aamuna.

Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on

nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi

paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri

kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia;

Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina

oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi

ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin

ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut

kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.

Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja

sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi

tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut

äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan

ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja

rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole."

Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi:

"Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet

kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä

hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"

Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että

Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön

vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen.

Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista

hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset

kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää

pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne

lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.

Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää

alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi,

ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen

illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän

pesäänsä -- Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen.

Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei,

etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla

myllyn laita?

Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon

poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta

vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä

puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että

Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja

pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä

oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan

kiertään" -- "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin

tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt.

Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin

myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja

osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten

pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun"

(Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi

sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan

häntä silloin kuunnellut.

Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi

moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä.

Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti

paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä.

Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka

vaan lienevät Antilan Mantan asiat....

Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein

saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa

mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on

tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin

juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan,

jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä... Nyt hän muistaa, nuo

ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä

aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut

sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän

löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä

katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision

kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy...

* * * * *

Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä

mökiltä äidin tiukka huuto: -- Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo

aamulla ja myöhästyt.

Viljo nousi -- tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi

myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn

käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin

päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan

juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain

myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan

kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.

* * * * *

"-- SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs

pääset lähteen."

Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon

yli tavallisen lähtöajan.

Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina

laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia.

Viisari yhä menee.

Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua

alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.

* * * * *

Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi

näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen

näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja

mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea.

Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä

veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin

saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu

virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.

Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa

vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan.

Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä

hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen

sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä

vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy

juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia.

Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.

Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.

-- Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.

-- Ei o' kun leskenlehtiä.

-- Ei o' kun kutinnunnuja.

-- Kysytääs' opettajalta.

Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi

päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina

saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä

siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun.

Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt

kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne

tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.

Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa.

Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin

käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa

kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan

kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä

kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä -- toiset laihoja ja laimeita, toiset

pyöreitä pölvästejä -- ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja

kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta

liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen,

loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee

sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa

ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin.

Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista

aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan

huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.

Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli

tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan

juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan

pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt

kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan

erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen

kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin

käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin

varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä

_ei_ kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku

lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui,

että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla

oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän

heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo

useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.

Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja

-- niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi

seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan

kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa

kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä

kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko

leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia

kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja.

"Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö

ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla",

sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.

Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa.

Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt

menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet -- Viljo kertoo".

Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin

että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo

oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle

välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille:

"Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada

haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla

väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi _oli_ kutinnunnu,

koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten

kirjoittanut muistikirjaansa.

"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".

Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin

oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden.

Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän

muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen

vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.

Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät

jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin

vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni

niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko

opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös

katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi

Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:

-- Ämmä tulee!

Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo

oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello

soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä

käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli

kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.

Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat

jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden -- "Kutinnunnu" ja muutkin

tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin

vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin

osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.

Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei

rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko

huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin

tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen

katsonut kertaakaan eikä kysynyt.

Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin

laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei

sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja

toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että

opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat

tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon

syyllisempiä kuin Viljo.

Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan?

Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle

ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti

hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka

muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa,

jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään.

Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi

tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.

Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa

koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli

mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin

aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun

lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei

juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat

hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten

myrteet.

Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä,

muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi

hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo.

Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä

Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä

hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.

-- Viljo jää tänne.

* * * * *

Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut

toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus

ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät

pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin

viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän

henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon

mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko

tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja

katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää,

että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. -- Olihan hän kuullut

joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin

kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui

täällä neljättä käydessä.

Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin

oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti

kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan

välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi

hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin

kaukaa, Austraalian kohdalta.

Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo

yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.

Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen

vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli

Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät,

vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta

jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela,

joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella

puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin

kuuntelevinaan.

Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan

kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta

sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin

heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.

-- Niin kai kun toi Väinö --.

-- Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana

räpyttävistä silmistä.

-- Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.

-- Oitis!

Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi,

mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on

häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut

kamarissaan jollekulle vitsaakin... Ja kotona on äiti, se voi olla jo

tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.

-- Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?

Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina

tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona

keltaisista kukista.

-- Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon

täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.

Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään

mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä.

Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista _voinut_

muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.

Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän

näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten

ja sanoi:

-- No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?

Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää

poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.

-- No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset

kotiin.

Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello

on kymmentä vailla neljä.

-- No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo

itkee ääneensä.

-- Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut

koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. -- No pian nyt, ei

rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.

Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole

kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat

lapsen lähellä.

Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee

kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.

-- Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?

Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: -- A-hanna...

me-heille... a-hanteeksi.... meheidän... sy-hyntimme....

Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen

rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin

opettaja sanoo:

-- Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on

ollut. -- Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja

lempeämmin: -- Viljo lähtee nyt vain.

Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin

vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida

kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo

oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja

kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.

* * * * *

Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja

kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti

juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä

alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi

häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä... Vielä pieni matka

ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle,

jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan,

vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli

näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat

äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki

ja käski jo itse sanoa... Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut

sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä

äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta

kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.

-- Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.

On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan.

Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä

kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan,

joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon

viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut

syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti

kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.

Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi

kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi

hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.

-- Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi

siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.

Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja

rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian,

ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi

pyynnöstä... Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä

äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin

tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.

Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei

opettaja siitä enää mitään puhu.

Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien

vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan,

muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja

virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen

katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun

kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.