Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia
maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden
raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt
salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi
veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat
askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet
sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä
minäkin ja kiltisti omaksunut, _uskonut_, paljon sellaista, mitä se ei
ole ikinä aistinut.
En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden
palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin
tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi
täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka --
kuvaavaa kylläkin -- saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean
niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi
nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät
eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti...
Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän
on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen
asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi?
Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä
päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman
vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä,
mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden:
miksi?
Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes
siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni
soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto
olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin
ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä
alkanut -- ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on
vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt
nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja
arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni
ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon
lausejakson -- heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa
lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut -- kai-mar,
mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi
kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.
Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa
satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä
asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta
joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani...
* * * * *
On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut
sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun
valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä.
Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla
kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit.
Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia...
Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin
jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on
jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka
koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä.
Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän
aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. -- E-hei
niinkään, aikoja sitten -- on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. --
Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri -- ei nyt ollakaan
rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.
-- Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.
Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä
ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan
menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien,
äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka
akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä.
Se on akan asia...
Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei
selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella.
Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan,
mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu
paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen
maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin
minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä
paljoa piittaa, millaista...
Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään
paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. -- Ähä
pojat -- paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä,
paista pois vain.
En suinkaan _minä_ häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän
sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän
yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä
naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä.
Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon
siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.
Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia
soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on
siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni
paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin
suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas
seinävaippaa -- sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen
solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä
solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi
kokoontunutta.
Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on _tuma_, solun keskeinen olemus. Se
ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut
hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni
rakkula, _tuma_, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta
enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton
elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin.
Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa
nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin
lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai
muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen,
tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin
olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä
ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain
elämänihmettä.
Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen
juhlatapauksen todistajaksi.
Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo
pallon laidassa -- ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma
hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja,
jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat,
keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee
tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma
jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken
epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi
sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin
niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia,
ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin.
Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat
uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle
olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.
Mutta -- tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun
pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä
ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä
suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo
tumasauvojen puoliskot... Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne
jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää
niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.
Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty
lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta
polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään.
Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee
jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle
solulle?
Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?
Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta
pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin
puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne
tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista
liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä
-- se on ilmetty tuma ja se onkin tuma -- sen takana keskiosa ja
lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin
suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä
solua kohden, joka vain on ja odottaa...
Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on
hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei
muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu
tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse
häiriötä tuottamaan. -- Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa
sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan.
Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti
alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä
asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat
ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä
tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää
tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden
taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa
riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata
muuten kuin kuoleman kautta.
Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen
tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on
ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin
äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä
munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä
kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan
mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin
on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.
Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua
palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat
kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen
tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on
muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista
vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi
nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman
paluuaikansa.
Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on
äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa
ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin
vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen
navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee
kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen.
Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin,
vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen
etäälle suurista keskuksista.
Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee
navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät
nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta
toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.
* * * * *
-- No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä
minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen
puutteeseen --
-- No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt
aika -- ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.
Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta
tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian
kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä
perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät
pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.
Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan
sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa.
Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä -- jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin
kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto
on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko
olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä,
mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei
ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee?
Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun
aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan
ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa
moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee
mieleen mies -- ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan.
Jos niin on -- jos tämä aamu sitä tietää -- niin sittenhän on myös niin
-- ja niin --
* * * * *
Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika
enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se
juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa.
Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo
ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on
hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.
* * * * *
Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee,
joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti
on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan
ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin
runtuviikon.
Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään
-- varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti
kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt
kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse
näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi
kuukautta...
Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida,
kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta
minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin... Mitä onkaan
tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan
vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin
kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen,
sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä,
siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen
solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana,
lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei
ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta,
ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä
hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja
verenkierto se käy käymistään...
Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja
eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman
kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon
syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon
sisällä, oli vielä äskettäin -- ja muutamia vuosimiljoonia sitten
-- tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin
se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin
elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten
sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän
ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä
kolmilokeroinenkin... Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä
niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen
takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat
hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta
enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua
haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo
käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.
* * * * *
Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele
näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa
vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa
tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin
kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin
vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi
tulevatko ollenkaan. -- Kenties -- tai jos -- Ei-ei. -- Hän käännähti
äkisti vuoteellaan. -- Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan
tiedä eikä tunne...
Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja
näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies
ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen
etäiseen palveluspaikkaan... Kuukaudet lähtevät vierimään.
* * * * *
Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä
karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys.
Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna
ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä
lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi
hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa
navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan:
liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.
Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella
tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja
pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on
monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi
totukaan -- aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen
hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä
laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren
eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan
selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo
viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä
kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen
höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa
tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein
liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti
-- ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes
pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.
Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan
laitumelle laskeminen.
Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö
tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä
mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos
pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään
ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei
se edes tiedä ajastaan.
Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.
On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta
relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden
opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä
saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton
Kailasen -- juokse pian!"
Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein
uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan
luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi
tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän
sitten tulleekin.
Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken
oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä
niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. -- Se
vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja
kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja
sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain
mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas... "Jesus siunakkoon,
meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja
lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä
hyvänsä. -- Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa,
Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan
kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat
toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään...
Puolen tunnin kuluessa on voivottelu siirtynyt metsän mättäältä emännän
tunkkaiseen kamariin. Siellä on jo Karoliinakin, hän on jättänyt
Koskiskan hieromapuoliin ja rientänyt tänne. Siinä nyt on tytön
voivatus yhtäällä ja emännän ja Karoliinan kokenut viisaus toisaalla.
Koko muu maailma on äkkiä saanut uuden värin ja ilmeen. Pieniähän ne
sittenkin ovat karjan laskemiset tämän rinnalla. Tämäkö se päivä nyt
sitten oli?
* * * * *
Tämä se nyt oli, jona tuosta piikatytöstä tuli äiti. Tuskien äkisti
lakattua hän huohottaa puolihorroksissa, näkee Karoliinan koppuraiset
kädet ja vahvat kynnet, joiden alla on vankat mustuaiset. Sakset
kitisevät. Ne ovat ne isot ja tylsät. Mutta kyllä Karoliina niillä
saa -- ja saakoon tai ei. Vai poika siellä on -- lapsi, semmoinen,
uusi ihminen, joka vaatii minulta -- noin se huutaa, ehkä se kuolee jo
tänään, kun se niin äkkiä tuli.
Äidin turtuneessa mielessä asuu lievä vastenmielisyys tuota olentoa
kohtaan, jonka hän äsken synnytti; hänen nykyhetkisessä tajussaan
käväisee ällöttävänä sen etäisen isän kuva, hän on nukkumaisillaan...
Kunnes uudet poltot alkavat.
* * * * *
Ja siinä nyt on se solu, joka silloin kerran lähti jakautumaan ja
jota seitsemän kuukautta sitten viimeksi katselin. Se on nyt tuossa
ihmislapsena, taannoinen karvapeite on kadonnut, takaraajat ovat
jo muodostuneet sieviksi inhimillisiksi jalan käppyröiksi, joiden
pohjat kyllä vieläkin pyrkivät kääntymään sisään päin vastatusten ja
peukalovarpaalla on kaikki peukalosormen oireet. Se on nyt kumminkin
terve ja riski ihmispoika. Akat katselevat sitä kaikesta huolimatta
ihastellen. Jo seuraavana aamuna on äidinkin penseys sulanut, kun
on päässyt imettämisen alkuun. Hän jo haaveilee sen kunnollista
elättämistä... Kun tässä nyt ensin jotenkin saisi sille tarpeelliset
rääsyt.
Mutta miksei se oikein ime? Imihän se yöllä. Ja se on muutenkin niin
kummallisen näköinen. Emäntä, tulkaa katsomaan.
Emäntä sekoittaa vellipataa eikä voi siitä lähteä; puhelee vain sieltä,
että kai-mar se vähän kummallisen näköinen on sinun silmissäs, kun et
ennen ole katsellut.
Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.
-- Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän
äänellään. -- Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä
sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen
ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka
hyvä on kun lapsi pääsee...
Karoliina tekee lähtöä poispäin -- ei hän pyri kastetta toimittamaan,
mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden
joutuu pimeyteen. -- Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian,
huutaa äiti.
Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan
käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat
silmät. Isää ei ole...
* * * * *
-- Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta
näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus
luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa
heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos.
Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.
Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa,
kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän
näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä
maidossa. -- Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee
taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen
vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto...
Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa
ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana
myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään,
kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.
* * * * *
Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo
miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja
viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän
tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin
sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa
muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja
vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?