Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä
paikkakunnalla -- tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi
vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen.
He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki
itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin
pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen
ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet
olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva,
omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi,
kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen
kysyttäessä vastaamaan: -- Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.
-- Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. -- Mikä
virka sillä teidän herralla on?
-- Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö
sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin
vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi,
enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta
emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.
-- Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?
-- Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa
sanoilla ja äänellä.
-- Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii.
Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.
* * * * *
Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut.
Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen
mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän
kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas
lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa
hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien
lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan -- ja
monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin,
kulta?
Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.
Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän
kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli
lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli
viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä
kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän
ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun
ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan
äitiyttä koskevissa asioissa.
-- Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja
avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.
-- Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o'
liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.
* * * * *
Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni
lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa
voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi
ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka
hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan,
että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä
neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta
se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena
lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.
Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun;
hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun
vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa
riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin
sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.
-- Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva
syvissä mietteissään.
Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi
kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään,
kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden
liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.
Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu
talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja
kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä
koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt
kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki
saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden...
Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain
yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun
pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta
ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys.
Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun,
hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä
periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava.
Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava
turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta
-- niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se
hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa
kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen... Mitähän lahjoja sillä on, kun
se tulee suureksi... ylioppilaaksi... nuori herra Ilmari Lehtinen.
Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita...
Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä?
Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne
veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän
ominaisuuksiamme.
Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä
säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina...
Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi;
niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän
makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella
silkillä verhottu korikin...
* * * * *
Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja
voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On
surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen
valistuneempi... Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän
oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.
Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle
kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi
Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen
onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan
ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan...
Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei
hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja
kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.
Hilja asui poikineen vanhempiensa luona -- minnekkäpä hän muuallekaan
olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen
sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko
tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean
rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain,
lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla
huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.
Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan --
äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä
imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen
kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa
sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei
_kykene_ siihen, mihin tuo nuori Hilja.
Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se
hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin
esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin
jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin,
mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä
melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää
kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.
Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät
kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen
isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät
vähin kaikki kolme naista -- vaari ei ollut kotosalla -- eikä mikään
huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi
kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee
huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä
palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. -- Tai kyllä äiti sittenkin on
syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin
mandolinistaan.
Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän
hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli
muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde
kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan
ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. -- Sitä
sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.
Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä
sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen
sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja
leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi
semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava,
täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan
ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä
näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja
sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein
hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden
ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja
kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin
tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.
Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti
rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on
myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti
noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi
yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä,
jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi -- se "Lehtisen
herrasväen palvelustyttö" -- joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana,
nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot
kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin
käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla
Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti,
ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän
mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa
jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan
vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.
Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin
verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä
ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo
unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin
se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo
Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu
viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut
mikään harvinaisuus. -- Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan
yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin
palvelija saa? Se saa _kaksisataa_ ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.
Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja
uhkasi jättää "mokoman herrasväen".
Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä
täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen
pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva
sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä
osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se
kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se
herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja
paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen.
Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.
Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei
Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa
korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin
ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti
iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten
Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä
seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä
elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille
tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin
arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden
silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja
laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti
nimittivät) -- hän itki ja katui.
* * * * *
Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana
sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt
ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri
ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa
että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut.
Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin
herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia
todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi
jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.
Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva
epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria.
(Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa
käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat
jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin;
hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin
kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen
vanhempiensa luokse.
Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin
vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä.
Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.
Vaari asteli Lehtisen rouvan luo -- ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt
sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi
takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää
muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä
tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva
osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui
takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin
taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä
hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä
seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä
viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei
pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika
oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi
rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.
Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä
viemään Ilmarin vaatteita -- hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla,
vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi,
että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai
siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä
heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti
samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se
herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin
oivallinen ja hyvää ennustava.
Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän
oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja
asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen
liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle
hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan
ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät
lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä,
vaikkei siellä lasta ollutkaan.
Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki
syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan
taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta.
Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon
kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan
sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille
tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä
tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.
Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.